Reija

Markkinahumun ja Modernan aikaan

Suomessa on tällä hetkellä virallisesti tilastoitu 1 250 000 koronatartuntaa – todellinen luku taitaa olla pitkälle yli kaksinkertainen. Viimeisen kuukauden aikana joka päivä ainakin yksi suomalainen on kuollut koronaan. Maailmassa on tilastoitu tällä hetkellä enemmän koronaan kuolleita kuin II maailmansodan holokaustissa juutalaisia (yli 6 milj.).

Korona siis on. Se on edelleen. Joten ei ollut mitään syytä, miksei olisi maanantaina varattu rokotusajat. Yli 60-vuotiaille oululaisille ajanvaraus avautui maanantaina kahdeksalta, muistin asian vasta iltapäivällä, ja ensimmäiset vapaat ajat olivat vasta tälle iltapäivälle Haukiputaalla, Oulussa rokotukselle olisi päässyt vasta joskus ensi viikolla. Niinpä varattiin Haukiputaalle. Ja kun keli oli sopiva, päätimme pyöräillä sinne. Hyvinvointikeskuksessa oli lussakka meininki, oltiin etuajassa ja päästiin etuajassa rokotettavaksi. Nyt taas turvallisemmin mielin kohti syksyä. Hiljalleen poljettiin kotiin.

Päätimme lähteä vielä kaupungille: torilla kun on kansainväliset markkinat, olisi taiteiden yökin ja Korttelihaipakkakin vielä. Meille riitti markkinat, – ei jaksettu jäädä kiertelemään taidekohteita saatikka shoppailemaan melkein yöhön asti auki oleviin liikkeisiin. Markkinoilla tutut rastit: parmesan-kimpale, kolmen kappaleen pussi isoja pretzeleitä ja Body Scrub -rasia (Ocean). Ja koska kukka/viherkasvikauppa on edullinen ja siellä on runsaita kimppuja, erikoisiakin viherkasveja, orkideoja (jollain aina edellisinä vuosina ostin äidille), oli sekin kohteena. Pihalle ostin yläkuvan Heben. Pensastädyke, tiedättehän? Minä en ole koskaan ennen nähnyt tai en ainakaan ”rekisteröinyt” tai ”skannannut” – kuten nykytermi kaiken havaitsemisesta, tarkastamisesta, katselemisesta kuuluu. Kyllä tämä tädyke nyt pallokrysanteemin voittaa. Niitäkin oli muuten kolme kympillä. Hebe maksoi yksikseen ~~vähän enemmän~~ (Edit. 20.8. aamupäivällä: maksavat 9,50 kpl, kävin ostamassa kaksi lisää).

Syömään ei markkinakojuille jääty, vaan käveltiin Rotuaarille. Olisi menty Taberna Italicaan, mutta poikkeuksellisesti se oli suljettu, joten mentiin Levantoon. Kylmäsavulohipizza oli hyvää. Siellä pitäisi vain vaihtaa veitset: pizzan leikkaaminen on melkein tuskaista. Tietäisin kyllä yhden pariskunnan jolla on jo kokemusta pizzerian veitsitestaajina … 🙂

Niitä näitä

Myrskyn jälkeen .. ja ennen sitä

Kaupungissa metsän korvaa merenranta, se tasaa hengityksen, saa ajatukset paikoilleen. Merenrannalle, itse asiassa -rannoille, lähdin aika varhain aamusella, – myös puistoissa on samaa tasaannuttavaa taikaa. Kyllä sitä olisin voinut ammentaa vielä lisääkin.

Tänä aamuna joka paikassa kosteaa, märkää, tukkeutuneita aliskoja, isoja lätäköitä siellä täällä. Eilen illalla ukkonen pyöri neljä tuntia tässä meidän kohdalla, – salamointi oli niin yhtäjaksoista, että yhdeksältä illalla tuntui välillä, että on ”loistevalot päällä”. Ryske ja roiske oli ennenkokematon. Ja vain yhden tuollaisen pienen, rupusen salaman onnistuin kuvaamaan.

Nimenomaan, että se kesti niin kauan.

Eilisen jälkeen ei ollut ihme, että Pehtoori ilmoitti aamulla, että ainakaan tänään ei tarvi nurmea kastella. Ei ole kyllä tänä kesänä tarvinnut aiemminkaan kuin vissiin kerran.

Mutta ei siinä vielä kaikki: äsken oli ainakin yhtä raju myrskypuuska ja jatkuvaa räiskintää, tuntui oikeasti, että maa järisi. Mutta nyt on ihan hiljaista ja tyventä. Ja edelleen hellelukemat mittarissa. Merkillinen maailma.

Jotain hyvääkin tänään: oltiin systerin kanssa lounaskahveilla Letkunpuiston Makiassa. Lounas (katkarapuleipä) ei ollut kyllä häävi, mutta sisarella hyvää kerrottavaa. 🙂

Niitä näitä

Uskomaton ukkonen!

Nyt on kaksi tuntia ukostanut, ja salamoinut. Koko ajan. On pimeää ja vettä tulee kaatamalla.

Nythän sitä pitäisi valokuvaajan olla jossain kaduilla ja korkeilla paikoilla kuvailemassa. Tulisi dramaattisia kuvia – jos osaisi ottaa. En ole oikein koskaan ollut hyvä sateen kuvaaja, saatikka että olisin onnistunut salamoita tallentamaan. Enkä nyt jaksa lähteä opettelemaan.

Helteisen päivän olen jo liikkunut, pyörällä suhannut asioilla, kampaajalla, kaupassa niin että kilometrejä on puolensataa. Siinä kaikki.

Niin ja kuunnellut hyvän kirjan: Camilla Nissinen, Meidän edestämme annettu. Kirjan esittelyteksteissä sen todetaan olevan ensisijaisesti kirja syömishäiriöstä, mutta minusta se oli myös kuvaus Jehovan todistajista. Tuli vahvasti mieleen Pauliina Rauhalan ”Taivaslaulu”. Minulla oli yliopistoaikana yksi tuttu, melkein ystävä, jopa niin, että olin kutsuttuna häissään. Hänen kauttaan opin jehovalaisuudesta aika paljonkin, mutta tämä Nissisen erinomaisesti kirjoitettu esikoisteos toi paljon lisää tietoa, ja lisäsi ymmärrystä.

Lappi Mökkielämää

Tunturista kaupunkiin

Pohjoisesta palatessa – varsinkin jos siellä on tullut viivyttyä viikko tai enemmänkin – on aina vähän sellainen pieni kulttuurisokki. Tulee kiinnittäneeksi huomiota asioihin, joita ei kotona ollessa ajattele. Niin kuin nyt, että tämä meidän koti on aika iso. Alle 50 neliöisessä mökissä kun elelee vähän aikaa, niin reilusti yli sataneliöinen koti (ja vielä La festa pihapiirissä) tuntuu isolta. Vähän turhankin isolta.

Ja tähän aikaan vuodesta täällä on niin kovin hämärää, öisin pimeääkin, – pohjoisessa aurinko on vielä melkein 18 tuntia horisontin yläpuolella. Eron kyllä huomaa, näin iltaisin varsinkin.

Kaupungille asioille ja palaveriin lähtiessä vaatetusta on hieman mietittävä – on otettava huomioon muutakin kuin sääolosuhteet päälle puettavaa valitetessa. Ripsivärikin löytyi meikkipussista.

Pyöräteillä ja liikenteessä on liikennettä, eikä vain poroja väisteltäviksi. Kaikkia vastaantulijoita ei cityssä tervehditä, – tunturissa tervehditään.

Läppärin vaihtuminen pöytäkoneeseen, isoon näyttöön ja nopeaan nettiin on yksi selkeästi parempi asia täällä kotosalla kuin läppäri liitännäisineen mökin pirtin pöydän ääressä.

Puolensa ja puolensa. Molemmissa hyvä. Enimmäkseen.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

On taas mietittävä, miten edetä?

Helpoimman kautta eteen saattaa tulla yllättäviä esteitä.

Mutta kannattaako poiketa aiotulta reitiltä – kun ei näe, mitä edessä on?

Vaikka määränpää näkyy, ei voi olla tietää, mitä kautta sinne pääsisi mahdollisimman mukavalla tavalla.

Jo vain, mie mietin, – tämmöistäkin.

Mökkielämää

Kotiinpaluun aika

Meidän mökissä on kaksi ISOA vikaa:
1) se on niin kaukana kotoa (480 km pihasta pihaan) ja 2) sieltä on aina lähdettävä pois.
Eikä kotimatkalle lähtö näköjään ole yhtään mieluisampaa,
vaikka on saanut viettää mökkilomaa kaksi kokonaista viikkoa!

Mutta. Jos se olisi lähempänä, ei se silloin olisi kunnolla Lapissa, eikä tuntureiden juurella, eikä mökkipihassa virtaisi tunturipuro. Ja niinhän se on, että on lähdettävä, että voi palata.

Tällä kertaa mökkielossa paljon erilaista tekemistä, kahteen viikkoon mahtui lapsenlapset (ja Juniori), joten leikkipuistot, kylpylät, tikanheitto, lettukestit, pelaaminen, porojen puhuttelu olivat omanlaisensa ohjelma. Tällä kertaa myös luonnontiedettä tavallista enemmän, kun saimme ystävät muutamaksi päiväksi mökille ja matkaseuraksi piipahdukselle Norjaan ja sienimetsään! Linnuista ja sienistä opittiin uutta.

Ja sitten keskenäänkin sienestystä, toki myös patikointia – kuten tavallista, ja siivousta kuten tavallista. 😀 Aika vähän lopulta kuvailin, en lukenut mitään, kudoin vain vähän, mutta nukuin lähes joka yö kahdeksan-yhdeksäntuntisia unia! Jee, se on juhlaa se!

Tänään oli kuitenkin hyvästit Hangasojalle – ja Hönölle – jätettävä. Vaikka meillä Hönön kanssa oli pieniä erimielisyyksiä siitä, miten krysenteemeja (yksi purkki alaportaalla) tulee käsitellä, oli jäähyväiset melkein suloiset. Hönö ihan poseerasi ja antoi tulla ihan liki, kun ennen yhdeksää pihapiirissä vielä tapasimme.

Liikennettä vähän, kesärajoitukset, poroja ei juuri ollenkaan, jopa Rovaniemen ja Iin huudeilla liikenne kulki, joten olimme kotosalla jo kahdelta. Hyvä niin, sillä piha vaati huoltoa, oli päästävä jo pyörälenkille, huomista historiatoimikunnan kokousta varten iso nippu tekstiä luettavana ja kommentoitavana.

Olihan se kuitenkin mukava palata alkusyksystä kesään. Kyllä se taas tästä.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Tuntuu lomalle

Olkoon tekemättömyyden päivä tämä, totesin eilen aamukahvin ääressä, kun Pehtoori kyseli, mitäs on päivän ohjelmassa.
– Ei ollut. Ei tekemätön.

Aamupäivä puuhailtiin yhtä sun toista, ei kai me taas vaan jotain ylläpitoa/siivoustakin harrastettu? – Ehkä… Puolelta päivin Pehtoori ilmoitti lähtevänsä tepastelemaan Ruijanpolulle, eikä ottanut edes sienikoria mukaan.

Mie koetin sinnitellä tovin, pyörin mökkipihassa, kunnes vaihdoin lenkkarit kumppareihin, kameran koriin ja sieniveitseen.

Ahopäänpuron tuolle puolen, mäntykankaita kuljin, huomaamatta äidin opastamalle karvalaukkuapajalle, – siellähän niitä. Kuinka läikähtikään ensimmäisen nähtyäni. Liekö karjalainen geeniperimä, muistot vuosikymmenien takaa samaisesta kohtaa vai ne karvalaukkuröykkiöt, joita äiti meille mökki- ja Sanginjoen sieniretkiensä jälkeen kantoi. Muistot kuitenkin…

Lisäksi siellä aika mukavasti haaparouskuja, ja ohessa kolme litraa kaarnikoita. Kun sienikori oli jotensakin täynnä, muutaman tunnin metsässä kulkemisen jälkeen, palauduin mökille. Ja sitten jatkui säilöntäruljanssi…

Eikä ruokapöydässäkään mitään vaihtelua. Ties kuinka mones päivä sieniruokaa. Tagliatelle ja minitomaattisalaatti sai oheen sieniruukun – tatteja, herkkutatteja kun niitä nyt on. Samalla ilmoitin, että niitä ei sitten enää poimita, – mökin Smegin pakastimeen ei mahdu eikä loputtomasti ole niillä käyttöäkään.

Ja kuinkas sitten kävikään? – Tänään päätimme lähteä pikkupatikalle (about 8 km helpohkoa taivaltamista) Urupäälle kohti Palopäätä. Toisen kerran tälle kesälle sama reitti, – muttaku. Muttaku se on mahdottoman kaunis, juuri tällaisena aurinkoisena päivänä. Siellä ei sienen sientä, ei linnun lintua, pieni poroparttio vain.

Pikkuisen arastellen nuo ohitimme, keskenämme pohdimme, miksi 20 poron joukko kävelee suoraan meitä kohti, todistelimme toisillemme, että eihän vielä ole rykimäaika, eiväthän porot elokuussa ihmisten päälle käy, eiväthän? – Eivät nuo ainakaan. Puolin ja toisin toisiamme katselimme, hissuksiin ohitimme…

Urupäältä jatkoimme vielä kohti Palopäätä. Ihastelimme luonnon luomaa uima-allasta, joka näytti siltä kuin olisi tarkkaan mitattu ja kaivettu.

Urupäältä näkyy Kaunispään pehmeä loiva profiili, ja huipun kahvila ja masto.

Tuolla kulkiessa kuin vaivihkaa katselin, että josko sittenkin jokunen herkkutatti,… Voisin kokeilla, osaisinko sitä herkkutatti-cremebruleeta sittenkin tehdä. Ajatukseni ääneen menin Pehtoorille sanomaan, joka totesi, että voidaanhan me vielä ajella Kutturantien varteen, – jo vain sieltä jokunen tatti löytyy.

Ja niinhän sitä sitten patikan jälkeen vielä metsään mentiin. Ja olihan siellä herkkutatteja, övereitä enimmäkseen, mutta niin paljon hyviäkin, että yksi kuivurin satsi täyttyi. Nyt ovat jo kotiin lähtöä varten pakattuina. Niinkuin on neljä litran tölkkiä suolasieniä, kaksi tölkkiä kaarnikkahyytelöä, pullollinen kaarnikkamehua, tusina pussillista herkkutatteja pakasteena, melkein saman verran kuivattuna, lisäksi kehnäsieniä ja isohaperoita. 😀 Sieniruokaa riittää tuleviin kuukausiin.

Eilen illalla vakaa aikeeni oli valvoa puolille öin, että kuvaisin täysikuuta, ehkä jopa häivähdyksen revontulista, joita oli ennustettu näkyviksi. Yhteentoista jaksoin, kävin puronrannassa. Kuuta saatikka reposia ei näkynyt, mutta kauniita purppurapilviä pohjoisella taivaalla…

Lappi Niitä näitä

Varangilla

Mies tuli vuonolta, näyttäen huonolta…

Juicen laulun sanoja ei tarvinnut toissailtana totena lauluskella, kun palasimme Varanginvuonon retkeltä yhdeksän aikoihin illalla. Koko neljän hengen retkueemme oli oikein tyytyväinen kahden päivän Jäämerenrannan ja erityisesti Varanginvuonon retkeemme.

Yöpaikastamme Jakobselvistä Ekkerøyn niemelle oli muutaman kymmenen kilometrin matka, sen varrella muutama pieni kylä ja yli viidentuhannen asukkaan Vesisaari.

Ekkerøyssa ei montaa taloa ole, eikä kylän reunalta lintuvuorelle edes kilometrin matkaa.

Satamassa on joskus ollut kalaravintolakin. Ei ole enää.

Mennessämme alkoi juuri satamaan, mutta kuuro pian ohi. Pitkään katselimme lintuvuoren elämää, kuuntelimme valtavaa meteliä, joka kajavista lähti. Opin että pikkukajavat kuuluvat lokkien sukuun ja että ne erottaa erityisesti siitä että niinden siiven kärjet on ihan mustat. Muilla siiven päässä on pieni valkoinen laikku. Niin, ja kajavilla on mustat jalat.

Ne pesivät lintuvuorella

Näimme muitakin lintuja, – ystävämme on lintuharrastaja, lintutieteilijä/emeritusprofessori, joten hän oli paras mahdollinen opas tuolla. Pääsimme näkemään mm, merikotkan, kaksikin, ja läheltäkin suoraan valmiiksi laitetun kaukoputken kautta.

Tässä minun otokseni niistä aika lailla kaukaa kuvattuna.

Merikihujen touhuja seurasimme pitkään. Ne ryöstävät muilta merilinnuilta (tuolla juurikin kajavilta) ruokaa kiusaamalla niitä ilmahyökkäyksillä niin kauan, että uhri oksentaa tai pudottaa saaliinsa. Tästä syystä Pehtoori nimitteli niitä paskanjauhajiksi. Lunneja ei Ekkerøyllä nähdä kuin harvoin, ne majailevat vuonon päässä olevan Vuoreijan edustalla, – ehkä joskus sinne.

Paluumatkalle lähdimme joskus yhden aikoihin. Vesisaaressa jalkauduimme tutustumaan sen keskustaan, pieneen kävelykatuun, lounastamaan paikallisessa konditoriassa, joka oli iso ja täynnä norjalaisia eläkeläisukkeleita. Baakkelsit ovat hyvät ja kävimme vielä paikallisessa ruokakaupassa: kutunjuustoa ja karkkia ostamassa. 😀

Nessebyn kirkko on kylän edustalla olevalla niemellä (joka on myös lintuharrastajien suosiossa) joten pysähdyimme toviksi siellä.

Kirkko on minusta hyvin elokuvamainen, – jotenkin tuntuu, että se on jossain elokuvassa ollutkin?

Paluumatkan teimme Nuorgamin ja Utsjoen kautta. Jaloittelimme Utsjoella ja kävimme katsomassa kirkkotuvat, ne ja museo/käsityspuoti olivat auki, mutta ei tälläkään kertaa kirkko. Olen käynyt ainakin kolme kertaa aiemmin Utsjoella, enkä Engelin (1840-luvulla valmistuneeseen) kirkkoon ole koskaan päässyt tutustumaan sisältä.

Kaamasen, Inarin ja Ivalon kautta Saariselälle; syömään mentiin Laanilan Kievariin – ja jälkkärijuustot vielä mökkipöydän ääressä.

Olenpa iloinen, että tuollainen retki juuri näiden ystävien kanssa voitiin tehdä.

Niitä näitä

Välipäivän tunnelmaa…

Kesä on palannut Lappiin.

Ja juuri tänään ystävät joutuivat lähtemään kohti Oulua. Onneksi sentään aikaa pitkälle aamiaiselle, – sitten oli hyvästeltävä. Ehdittiin vielä höpötellä, halattiin, heipattiin ja sitten jäimme synttärisankarin kanssa kaksin. Oli aika miettiä, mihin lähtisimme liikkumaan, olisi aika taas huiputtaa joku tunturi. Pehtoori halusi Tankavaaraan, joten sinne.

Olemme kavunneet Pikku Tankavaaran huipulle varmasti noin 15 kertaa, mutta tänään jotain uutta! Kiersimme polun vastakkaiseen suuntaan. 🙂 Kerrassaan uudistumiskykyisiä näillä vuosilla…

Lämmin ja todella tuulinen päivä, tuuli onneksi etelästä.

Ja kyllä minä vakavissani (huom. molemmat kamerat mukana) olen tälläkin reissulla koettanut koota kuvia ensi vuoden Saariselkä kuvissa -kalenteria varten.

Lempparisuo ja minä. Tankasuon pitkospuut ovat aika huonokuntoiset, ja polku ohjaa kiertämään koko suon, mutta mehän menimme rohkeasti päin hetteikköjä. Ja kuivin jaloin selvisimme.

Ja kuinka olenkaan – oikeastaan koko illan – koettanut julkaista postausta myös meidän parin päivän Norjan rundilta, mutta onhan taas ollut nettiongelmia, ja muuta sellaista, joka on saanut muutoin aika levollisen olon hieman järkähtämään. Kaikesta sitä tuskastuukin. Mutta siis, joudun vielä siirtämään Ekkerøyn kuvien ja kertomuksen julkaisua.

Tässä odottelen illan hämärtymistä, pimenemistä, mikä ei täällä kovin aikaisin vielä tapahdu, mutta ehkä kannattaa odottaa, sillä ensi yöksi on luvassa revontulikauden aloitus kirkkaalla taivaalla, ja (melkein) täysikuukin vielä…

Niitä näitä

Kihu?

Jäämereltä tunturipuron rannalle.

Olemme palanneet Norjan retkeltä. Parin päivän lintu-, luonto-, kulttuuri-, yhdessä retkeily- ja ruokailupäivät on koettu, nautittu, eletty – ja uutta opittu.

Pehtoori kiteytti Ekkerøyn lintuvuorella oppimansa: ”Kihu on paskanjauhaja!” – Vankka lintutieteeellinen lausunto perustuu tänään saatuun opetukseen ja omakohtaiseen havainnointiin. 🙂

Olipa hieno päivä, hieno kokemus, retkeilyn iloa, uuden näkemistä.

Kerron paljon lisää kuvin ja sanoin – ehkä huomenissa, itse asiassa varmaankin huomenissa.

Nyt matkalaisen on hyvä ja tarpeen käydä levolle.

Niitä näitä

Linturetki Norjaan

Norjaan!

Varhaisen aamiaisen, poikkeuksellisen nopean aamiaisen, jälkeen istahdimme autoon ennen yhdeksää ja suunta suoraan kohti pohjoista. Aurinkoisessa säässä ajelimme mökkipihasta Ivalon kautta kohti Inaria. Matkalla kävimme aamuverryttelyt tekemässä karhunpesäkiven portaissa.

Aamupäivän auringossa melkein turistiolo. 🙂 Jatkettiin Inarin kautta kohti Sevettijärveä, – minulle kolmas kerta samalla suunnalla, mutta silti maisema viehätti, ja olihan meillä juttumme.

Ajelimma Sevettijärven (ortodoksi)hautausmaalle.

Porojäkälällä peitellyt hautakummut ovat vaikuttavia. Aika ainutlaatuinen on hautausmaan tunnelma siellä. Kuljimme ja katselimme, ja sitten matka jatkui kohti Kirakkajärven rannalla olevaa Sanilan Porotilaa, jossa olen käynyt pari kertaa Kukkolan bussien kyydissä (kuvaus)retkellä. Ja niinhän me tänäänkin siellä saatiin – erityistilauksesta 🙂 – oikein hyvät poroleivät ja vielä mustikkapiirakkapalaset. Ja porojen ruokintaankin vielä pääsimme, tai siis A. pääsi.

Seuraava rasti oli raja. Norjan puolelle sujahdimme helposti ja pian rajan jälkeen vuorossa Kolttakongäs. Voisin istua sen rannalla kauan. Kauan. Ja meillä siellä hyvä sää, lähes aurinkoista, ei sadetta, ei juuri tuulta, ja lähes lämmin. 😉 Ehdottomasti kannattaa pysähtyä jos olet matkalla…

Ja sitten Varangille. Sinnehän lintuharrastaja/ammattilainen ystävä oli toivonut pääsevänsä, ja sen vuoksi tänne tultiin. Ja siellä myös meille ihan uusia maisemia. Kunhan mökkeidymme/kotiudumme laiittelen kuvia.

Matkan varrella edessä näkyi Klubbnasen eli Klubbinokka, joka on kalliomuodostelma valtavan liuskekivilouhikon reunamilla. Kauempaa sen profiilissa on samaa kuin Saana-tunturissa. Paikka tunnetaan myös saamelaisten pyhänä tunturina, jossa on uhrattu ja jonne on haudattu. Ei lähdetty kapuamaan sen laelle, mutta otin siitä monia kuvia, myös kauempaa, majapaikkamme terassilta, jonne se ilta-auringossa piirtyi kauniisti.

Yöpymiskohteemme on Annijoella eli norjalaisittain Vestre Jakobselvissä. Pieni hotelli/majatalo (Little Chili – Eat & Sleep) on keskellä kylää, joka on todnäk thaimaalaisten ylläpitämä. Päädyimme tänne kun lopulta, aika pitkään pohdittuamme olimme päättäneet koko retken tehdä, ja sitten kun ryhdyimme yösijaa etsimään, oli Varangin rannoilla enää vähän valinnan varaa… Mutta tämä onkin ollut hyvä. Kirkon ja sataman välissä pieni hyvä majapaikka.

Alakerrassa on thaimaalainen ravintola, jossa söimme. Jäämerelle astiko sitä on ajettava saadakseen (pienen kylän ainoassa vaatimatttomassa ravintolassa) ensteks parasta taikkuruoka? 🙂 Todella hyvää.

Lopuksi siirryimme toisen kerroksen terassille katselmaan ja kuuntelemaan vuonon elämää. Hiljaista, muistiin jäävää…. onneksi on ollut tämäkin päivä.