Tuntuu lomalle

Olkoon tekemättömyyden päivä tämä, totesin eilen aamukahvin ääressä, kun Pehtoori kyseli, mitäs on päivän ohjelmassa.

– Ei ollut. Ei tekemätön.

Aamupäivä puuhailtiin yhtä sun toista, ei kai me taas vaan jotain ylläpitoa/siivoustakin harrastettu? – Ehkä… Puolelta päivin Pehtoori ilmoitti lähtevänsä tepastelemaan Ruijanpolulle, eikä ottanut edes sienikoria mukaan.

Mie koetin sinnitellä tovin, pyörin mökkipihassa, kunnes vaihdoin lenkkarit kumppareihin, kameran koriin ja sieniveitseen.

Ahopäänpuron tuolle puolen, mäntykankaita kuljin, huomaamatta äidin opastamalle karvalaukkuapajalle, – siellähän niitä. Kuinka läikähtikään ensimmäisen nähtyäni. Liekö karjalainen geeniperimä, muistot vuosikymmenien takaa samaisesta kohtaa vai ne karvalaukkuröykkiöt, joita äiti meille mökki- ja Sanginjoen sieniretkiensä jälkeen kantoi. Muistot kuitenkin…

Lisäksi siellä aika mukavasti haaparouskuja, ja ohessa kolme litraa kaarnikoita. Kun sienikori oli jotensakin täynnä, muutaman tunnin metsässä kulkemisen jälkeen, palauduin mökille. Ja sitten jatkui säilöntäruljanssi…

Eikä ruokapöydässäkään mitään vaihtelua. Ties kuinka mones päivä sieniruokaa. Tagliatelle ja minitomaattisalaatti sai oheen sieniruukun – tatteja, herkkutatteja kun niitä nyt on. Samalla ilmoitin, että niitä ei sitten enää poimita, – mökin Smegin pakastimeen ei mahdu eikä loputtomasti ole niillä käyttöäkään.

Ja kuinkas sitten kävikään? – Tänään päätimme lähteä pikkupatikalle (about 8 km helpohkoa taivaltamista) Urupäälle kohti Palopäätä. Toisen kerran tälle kesälle sama reitti, – muttaku. Muttaku se on mahdottoman kaunis, juuri tällaisena aurinkoisena päivänä. Siellä ei sienen sientä, ei linnun lintua, pieni poroparttio vain.

Pikkuisen arastellen nuo ohitimme, keskenämme pohdimme, miksi 20 poron joukko kävelee suoraan meitä kohti, todistelimme toisillemme, että eihän vielä ole rykimäaika, eiväthän porot elokuussa ihmisten päälle käy, eiväthän? – Eivät nuo ainakaan. Puolin ja toisin toisiamme katselimme, hissuksiin ohitimme…

Urupäältä jatkoimme vielä kohti Palopäätä. Ihastelimme luonnon luomaa uima-allasta, joka näytti siltä kuin olisi tarkkaan mitattu ja kaivettu.

Urupäältä näkyy Kaunispään pehmeä loiva profiili, ja huipun kahvila ja masto.

Tuolla kulkiessa kuin vaivihkaa katselin, että josko sittenkin jokunen herkkutatti,… Voisin kokeilla, osaisinko sitä herkkutatti-cremebruleeta sittenkin tehdä. Ajatukseni ääneen menin Pehtoorille sanomaan, joka totesi, että voidaanhan me vielä ajella Kutturantien varteen, – jo vain sieltä jokunen tatti löytyy.

Ja niinhän sitä sitten patikan jälkeen vielä metsään mentiin. Ja olihan siellä herkkutatteja, övereitä enimmäkseen, mutta niin paljon hyviäkin, että yksi kuivurin satsi täyttyi. Nyt ovat jo kotiin lähtöä varten pakattuina. Niinkuin on neljä litran tölkkiä suolasieniä, kaksi tölkkiä kaarnikkahyytelöä, pullollinen kaarnikkamehua, tusina pussillista herkkutatteja pakasteena, melkein saman verran kuivattuna, lisäksi kehnäsieniä ja isohaperoita. 😀 Sieniruokaa riittää tuleviin kuukausiin.

Eilen illalla vakaa aikeeni oli valvoa puolille öin, että kuvaisin täysikuuta, ehkä jopa häivähdyksen revontulista, joita oli ennustettu näkyviksi. Yhteentoista jaksoin, kävin puronrannassa. Kuuta saatikka reposia ei näkynyt, mutta kauniita purppurapilviä pohjoisella taivaalla…