Aika lailla näissä merkeissä mennyt tämä päivä. Vanhaa kirjeenvaihtoa, haastatteluja.
Muutamia helmiä vanhempieni ja isovanhempieni kirjeenvaihdosta vielä löytyi.
Vanhoja ja uusia kuvia. Tilaustöitä, haastekuvia, historiankirjoitusta, ja historian lukemista.
Kynttilänvaloa. Kevyenliikenteen väylät keltaisina. Kovaa vastatuulta, mutta myös myötäistä.
Hyvin tavallisia syksyisiä elementtejä elämässäni nämä olleet ”aina”.
Kampot-pippuri! – Tämäkin se piti vielä kokea ja kokeilla. Ja kannattihan se. Toki olen tullut keittiössäni toimeen ennen kuin koskaan olin kuullutkaan moisesta:
Kampotin ja Kepin maakunnissa sataa paljon ja säännöllisesti,
sadekausi on kuivaa kautta pidempi. Alueen pinnanmuodostuksen ansiosta viljelmät
on voitu sijoittaa kukkuloiden rinteille ja vuorten juurille jossa kasvualusta
on paras mahdollinen. Tämä vaikuttaa suoraan laatuun, erityisesti sen aromiin
ja tasapainoiseen tulisuuteen.Kampot pippureilla on ainutlaatuinen maku ja tuoksu jonka takia se erottuu muista pippureista.
Kuulostaa vähän viinin/viinitilan raportoinnilta/mainokselta, eikö? – Mutta kyse on Kambodžassa tuotetusta pippurista. En (vieläkään) tiedä ko. maasta juuri mitään, en osaa sijoittaa sitä kartalle (jossain Aasiassa, eikö?) mutta nyt tiedän, että siellä kasvaa pippuri. Sinnekö sanonta ”Missä pippuri kasvaa?” viittaakin? – Ei, ei se ihan juuri sinne viittaa, Aasiaan kuitenkin.
Joka tapauksessa pippureissakin on eroja. Tämän asian äärelle tulin hankkiutuneeksi, kun toissapäivänä kävin hakemassa eilisiin ”Laidunkauden lopettajaisiin” jotain hyvää grillattavaa. Minähän en ole mikään grillauksen osaaja, vaan se on Pehtoorin erityisosaamista. Usein ideoin, marinoin, teen tykötarpeet, mutta mies grillaa. Ajatuksenani oli, että olisi vartaita… Mutta tulin lihakaupassa johdatetuksi varmemmille vesille tai siis ohjeistettua hyvän vaihtoehdon äärelle. Toki meillä oli vartaita, mutta ei mitään sekavartaita, vaan kuvelihaa (flank steak) Black Angus. Pyytämättä lihakauppias ”siivosi” lihan valmiiksi ja neuvoi paistotavan ja lämmön. aika perinteisellä marinadilla liha lepäsi yön jääkaapissa: öljyä, valkosipulia, kotipihan yrttejä ja savupaprikaa (sweet), vähän suolaa ja Kampot-pippuria. 😀
Taas kerran viikonlopun ruoka-asioissa Torin Lihamestarin kivijalkakaupassa asioin. Onhan kaupasta ollut täällä moneen kertaan (esim. täällä (Liha-kurpitsapata) ja täällä) ohi mennen puhetta, mutta nyt kyllä on jo ”pakko” vinkata vähän perusteellisemmin.
Kauppahallin remontin (2018) jälkeen Lihamestari muutti Isollekadulle, mikä merkitsi myös valikoiman laajentumista. Hiljalleen peruslihatuotteiden oheen on tullut monia erinomaisen hyviä juttuja: valmiit burgerboxit vapun ja uudenvuoden aikoihin (toki muulloinkin), erityisesti pääsiäisen aikaan monenlaiset lammastuotteet, tietysti joulukinkut (jotka eivät kyllä kuulu meidän keittiöön tai ruokapöytään…), ja sitten monia mukavia gourmet-herkkuja, joita ei juuri muualta Oulussa löydy: mmm. sitruunapastaa, erinomaista tomaattisäilykettä (Mutti on hyvää, mutta jotain vielä parempaa), anjovista (vitello tonnato vaatii sitä, niin ja sellainenkin ”pikkujuttu” että ko. kauppa on Oulussa suunnilleen, ehkä, varmastikin ainoa, jossa on sitä vitelloa), punaviinikastikejauhetta (ehdottomasti kannattaa kokeilla), hanhenmaksaa (ks. eilinen menu!), pancettaa.
Ja on mainittava erikseen, että kaupan nettisivulla on myös monia reseptejä, grillausohjeita ja vinkkejä.
Ja juttu, josta on pitänyt kirjoittaa jo monta monituista kertaa, olen ottanut parikin kuvasarjaa aiheeseen liittyen, mutta löydänkö niitä kuvia nyt?- En. Mutta kerron silti. Lihamestarin pakastealtaista löytyy pizzapullia. Yhden pizzapohjan ”pulla” maksaa kaksi euroa. Meillä on näitä pizzapohjan tekoon tarvittavia palleroita ”aina” pakkasessa. Aamulla pitää muistaa ottaa tarpeellinen määrä sulamaan jääkaappiin, puolelta päivin nostaa ne huoneenlämpöön ja iltapäivällä sitten vain kaulita ohuen ohuiksi pohjiksi (ja ohuen pohjan aikaansaaminen on vallan helppo juttu). Usein teen tomaattikastikkeen itse, tuunailen vähän, mutta kaupassa on myös valmiita tomaattikastikkeita ja vastikään olen löytänyt pakastealtaista myös valmiiksi raastettua pizzamozzarellaa. Onhan se Valionkin ihan kelpo, mutta vielä parempaa, kauniisti liki rapeaksi ruskettuvaa on tuo lihamestarilta löytyvä. Ensi kerralla kun teen laitan kuvan!
Ja siitä pippurista vielä. Tänään testasin sitä tomaattisalaatin ylle: ja kyllä. Toimii. Se ei ole liian ”pippurista” 🙂 , se on aika hedelmäistä, voikohan pippuri olla hedelmäistä? – No minusta voi.
Joskus näkee ruoka/naisten lehdissä haastateltavan kokkeja, julkkiksia tai ihan taviksiakin, ja heiltä kysytään, ”mitä sinulta aina löytyy keittiöstäsi/jääkaapistasi?” – Minä voisin vastata, että fetaa, pastaa ja pippuria. Ja sitten jos voisi vielä sanoa vaikka seitsemän ainesta niin tomaatteja, kahvia, vettä, juustoa (fetan lisäksi ainakin pecorinoa), kurkkua, leipää (vaikken sitä juuri nykyisin syö) ja jotain pientä makeaa (tumma suklaa, keksit, pienet pullat, laku).
BTW, millainen on sinun top3 tai top10 ruoka-ainesta, joita löytyy ”aina”. Nyt kun meitä on kehotettu varmuusvarastojen hankkimiseen, niin mitkä on ne perusruoka-ainekset, joita sinulla on? – Kerro ainakin top3. 🙂
Monien vaiheiden jälkeen kävikin niin, että meillä oli tänään ruoka”vieraita”. Päätimme Pehtoorin kanssa jo alkuviikosta, että tänä viikonloppuna on ”laidunkauden lopettajaiset”, joiden jälkeen pihan hiiligrilli saa hupun ylleen ja isännänviiri lipputangosta laskettaisiin, kunnes vappuna taas nostettaisiin salkoon. Lopettajaisten odotettu muonamahvuuden määrä on pitkin viikkoa vaihdellut kahdesta kuuteen, ja tänään sitten meitä oli neljä. Juniori & Miniä olivat vapaalla ja minulla halu kokkailla aikuisten ruokaa viikonloppuna.
Menusta tuli – etten sanoisi – aika vaihteleva. Ei oikein mitään muuta ”punaista lankaa” kuin että halusin kokeilla jotain uutta ja tyhjentää kaappeja.
Pääruoka siis lihaa ja tykötarpeita – niihin palaan huomisessa postauksessa laajemminkin – mutta tuo jälkkäri: Eton Mess tulkoon esitellyksi nyt.
Tämä englantilainen, tyypillinen niin monissa romaaneissa mainittu klassikkojälkkäri on jäänyt koekeittiössäni testaamatta. Ehkä en ole sitä koskaan maistanutkaan, en ainakaan niillä neljällä Englannin reissullani, jotka on tullut tehtyä (Bournemouth 1973, Brighton 1974, muutama vuorokausi telttaretkellä 1980 ja kymmenen vuotta sitten Pehtoorin ja tyttären kanssa Lontoossa)
Mutta tänään on Eton Mess nautittu ja arvosteltu. Kyselin kommentteja, jotta voisin täällä mainita, mihin Miniä totesi, ”olen ottanut kaksi kertaa lisää, tarviiko muuta sanoa?” Ja löytyihän meiltä sitten vielä sanoja, marenki tekee ruoasta mukavan rapeaa, kermaista, mutta kummallisen kevyttä, raikasta ja makeaa… Ja minä voisin vielä lisätä, että mahdottoman helppo tehdä (jos on yleiskone).
Tämä on sukua Pappilan hätävaralle ja Pavlovalle, mutta höttöisempi, ilmavampi. Ehkä perinteisin versio tästä kuuluu tehdä mansikoista, mutta meillä oli tänään vadelmia ja pensasmustikoita. Ei valittamista.
Eton mess -reseptejä on netti pullollaan. Minä sovelsin Arlan sivulla ollutta. Mansikkavaiheen jätin väliin, käytin tuoreita marjoja (mustikka ja vadelma), pistaasirouhetta oli, mutta yrttipenkin sitruunamelissat ovat jo aikaa sitten paleltuneet, joten ei mitään vihreää… Enkä ollut muistanut ostaa valmiita marenkeja, joten takaisinpa aamusella nekin. Mukavan sitkeitä tuli marengeista.
Mistä nimi tälle jälkkärille? – Mikä ihmeen ”Etonin sotku”? Tämä on siis perinteinen englantilainen jälkiruoka, josta on kirjallisia tietoja jo vuodelta 1893. Silloin ja sen jälkeen tätä tarjoittiin Eton Collegessa vuosittaisen krikettimatsin jälkeen. Wikipedia tietää kertoa myös tällaista:
In recent times, ”Eton mess” has often been used by commentators in the media to describe political infighting within the UK Conservative Party over issues such as Brexit. Eton mess is used because a number of Conservative politicians were educated at Eton College.
Helppoa, hyvää höttöä on tämä. Teen vielä kun muksutkin ovat kanssamme syömässä.
Se on siinä ja siinä, onko paniikki alkamassa. Tänään (taas) olen todennut, että aika menee ihan liian nopeaan. Hämärästi, ihan mahdottoman hämärästi muistan ajan, jolloin toivoin, että aika kuluisi edes vähän nopeampaa. Että täyttäisi 18 v. ja toisaalta saisi ajokortin ja toisaalta pääsisi oikeasti (ei vain vanhan naaman takia) Seurahuoneelle. (Minulla ei koskaan ollut väärennettyjä henkkareita, kuten niin monella muulla lukiokaverilla; kunhan laitoin bleiserin päälle ja tukan vähän jotenkin kiinni, niin kyselemättä pääsin sisälle: tanssittiin ja juotiin 17-vuotiaana bacardicolaa siinä kuin oltaisiin ”oikean” ikäisiä. ”Rupsahda rauhassa… ” )
Ajan nopeaa kulumista tuli odotettua myös kun odotti tulevansa joskus maisteriksi, raskaaksi, saavansa ensimmäisen kirjansa julkaistuksi, pääsevänsä lomalle, saavamme talon valmiiksi, joulun tulevaksi, hammaslääkärireissun olevan ohi, … ties missä kaikissa vaiheissa on tullutkaan toivoneeksi ajan nopeampaa kulumista. En toivo enää. Toivon vain, että ehtisin ajan mukaan, että ehtisin tehdä kaiken, mitä haluaisin, tai edes, mitä olen asettanut tavoitteekseeni tehdä. Mutta en ehdi. En millään.
En edes yhdessä päivässä ehdi sitä mitä aamulla aioin.
Mutta onko tässä kyse myös siitä, että olen vihdoin oppinut, että ei tarvitsekaan, ei tarvitse edes yrittää?
Ehkä se, että käytin tänään, aika aamuvarhaisella, (jolloin Limingantullin Prismassa ei edes ollut juuri ketään muita,) melkein kokonaisen tunnin kaupassa, oli tällä kertaa taustalla tällaisiin ajatuksiin. TUNNIN yhdessä marketissa! Etsin ja tutustuin, harkitsin ja taas etsin. Ja inspiroiduin.
Hyvä on, ostin – taas – kynttilöitä. Ja leipää – se on nyt kyllä muutaman viikon jälleen ollut kiellettyjen asioiden listallani, mutta kun neljättä kertaa kuljin lämpimän hapanjuurileivän ohitse, tulin ajatelleeksi, että kerrankos sitä! Ja taas pari tervettä minuuttia elämässä on menetetty, tai noh, tiedä häntä.
Eihän tänäänkään – taaskaan – kaikki mennyt niinkuin olin toivonut, ja johon olin valmistautunut (hedelmäsalaattiainekset, värityskynät, luettavat kirjat ja pelattavat pelit valmiina), mutta silti on ollut ihan hoppupäivä. Ja samalla odotan huomista, valmistelen sitä: kohti uusia pettymyksiä ja kiireistä oloa? – Höpö höpö. Nyt hyvä perjantai-illan levollinen olo. Kuten Maria Veitola suunnittelemassaan Roosa-nauhassa toteaa: ”Meillä on vain tämä hetki”. Muistetaan se.
Rauhallinen, tekevä torstaiarki täällä tänään.
Kuvahommia melkein koko päivän, mutta sen verran kuitenkin olin maantien päällä, että oli hyvinkin tarve lämpimälle ruoalle. Ja Pehtoori, ulkotyöläinen, nyt ainakin oli nälissään. Täällä meidän kujalla on menossa varsinaiset harvennushankkuut. Pehtoori sen oikeastaan aloitti, kun tilasi puunkaatajamiehet tontillemme: toissapäivänä lähti kaksi kuusta autotallin takaa ja sitten iso, jo lahoamisuhan alla oleva valtava sembramänty takapihalta. Ja koivujen harvennusta jo suunnittelivat. Ja sitten sekä vastapäisestä että viereisestä naapuristamme on nyt tilattu samat puunkaatoammattilaiset hommiin. Avaraksi käy maisema Rantapellossa. Ja lehdettömäksi: monia peräkärryllisiä lehtisäkkejä on lähtenyt Ruskoon… Puutarhuri oli siis nälissään.
Niinpä tein sienisalaattia (Hangasojan haaparouskut), vihersalaattia ja vuoallisen perunagratiinia, Pehtoorille vielä tuoremakkaraa samalla uunin lämmityksellä.
Perunavuoka on melkein klassikko meidän keittiössä. Muistaakseni ohjeen toi L., joka on jo parikymmentä vuotta asunut Turussa. Ohje on myös LappItaliassa, mutta kirjoittelenpa sen nyt tähänkin. Esim. syksyisten pataruokien oheen oikein hyvä lisuke.
Vuohenjuusto-perunagratiini
1 kg jauhoisia perunoita
3 dl ranskankermaa
200 g vuohenjuustoa
suolaa
mustapippurirouhetta
nokare voita
Voitele uunivuoka ja lämmitä uuni 175 asteeseen.
Kuori ja viipaloi perunat. Leikkaa myös
vuohenjuusto viipaleiksi. Lado puolet perunoista
vuokaan, ripottele suolaa ja pippuria perunoille,
ja kaada noin puolet ranskankermasta perunoiden
päälle. Levitä vuohenjuustoviipaleet ja niiden
päälle loput perunat, suolaa, mustapippuria
ja loput ranskankermat. Laita vuoka uuniin noin
1½ tunniksi. Anna gratiinin vetäytyä kymmenisen
minuuttia ennen tarjolle asettamista.
* * * * * *
Viime viikolla tuli taas, kylläkin pitkästä aikaa, yksi kysely, että olisiko minulla myydä kirjoittamaani Oulun onnikkaliikenteen historiaa… Mutta eihän sitä ole ollut pitkään aikaan, ei moneen vuosikymmeneen, – kirja ilmestyi jo vuonna 1987. Mutta vilkaisinpa Antikvaarista, josta tänään tuli ilmoitus heidän hakujärjestelmänsä uudistuksesta, olisiko siellä nyt myynnissä tätä bestselleriä.
Kirjasta otettiin aikoinaan 800 kappaleen painos, josta isäni osti ja jakoi varmaan neljänneksen ympäri Suomea, mutta silti kirjaa kysellään vuodesta toiseen, eikä sitä juuri ole divareissa ollut. Mutta nyt oli. Useampikin kappale, ja edelleen suunnilleen samaan hintaan kuin uutena, paitsi että signeeraamani kappale on ihan hintava!!
Näytti siellä olevan muutakin tuotantoani (ks. täällä), mutta ei esim. LappItaliaa, jota myös edelleen kysellään. Perheen kans pohdittiin, että pitäisköhän ottaa uusintapainos tuosta onnikkahistoriasta ja ryhtyä myymään signeerattuja. Tienaisi enemmän kuin Saariselkä-kalentereilla. 😀
Lokakuu on väri…
Vai olikohan se sittenkin niin, että väri on lokakuu. Joku runo alkaa noin. Yhdessä/jossain minun paristakymmenestä runokirjastani on runo, jossa on tuo säe. Mutta minä en muista. Enkä edes sitä kumminpäin tuo on.
Eikä kirjoista voi hakea rivejä tai säkeitä googlaamalla. Niin kuin kirjojen paperikuviakaan ei voi suurentaa kahdella sormella laajentamalla. Se on vahinko, ehkä.
Joka tapauksessa tämä lokakuu on ollut minulle värejä täynnä. Muistelen, että viime vuonna oli enemmän harmaata. Tai ehkä minä vain en niitä nähnyt.
Tässä päivässä on ollut paljon ”ehkiä”, ja melkein kaikki ne sellaisiksi jäivätkin. Enkä oikein pidä sellaisesta. Yleensä ´kyllä´ tai ´ei ovat parempia vaihtoehtoja kuin ”ehkä”´. Epätietoisuus ei ole mun lempiasetus.
Monena iltana olen (taas) vetäytynyt viimeiseksi tunniksi kutomaan ja kuuntelemaan kirjaa, se on hyvä keino rauhoittua, ja viides riddari alkaa olla pian kaarrokkeessa asti: paras ja kurjin vaihe yhtäaikaa vielä edessä, mutta kummasti olen jo miettinyt, että jotain vielä tulevalle talvelle haluan neuloa, jotain muuta kuin sukkia. Ei siis ihme, että olen viettänyt aikaa pari viikkoa sitten löytämäni Islantilaisneuleet FB-ryhmän kuvia katsellessa. Ryhmässä on yli 34 000 jäsentä, joten riddareita, alasuqineja, sumuneuleita, gledejä, puunvuosia ja palatsineuleita riittää ihailtaviksi. Myös Villahullun sivuilla olen piipahdellut, samoin Jenna K(osteti)n Ihtiriekkoknits ja Neulottu Kalevala neuleet (kuten myös hänen kirjansa) kiehtovat. Kyllä vielä jollekin islantilaisneuleen teen… Juniorilta se vielä puuttuu. Ehkä.
Ja ”käsityötä” on myös blogin ja muiden nettisivujen uuden julkaisusysteemin käyttöönotto tai siis vasta opettelu (tässä postauksessa mm. ”artikkelikuva” otettu käyttöön). Olen unohtanut sen ihan kokonaan ja pian se on jo pakko; olisi siis hyvän sään aikana valmistautua. Huomenna sitten taas sitäkin. Ehkä. Huomiselta kun peruuntui iltapäiväksi toiveissa ollut muksujen touhutuokio meillä. Onhan tuossa kyllä muuta touhuamista tiedossa, siivouspäiväkin on sitten otettava vakavasti. 😀
Oikein hyvä päivä sekä ulkoilla että puuhastella koneella.
Ulkoilu sujui mallikkaasti, samoin kalenterinmyynnin aloitus, mutta muutoin olen saanut koneella kaiken, lähes kaiken!, solmuun, hukkaan, hävöksiin ja hyvänä lisänä silmät kipeiksi.
Päivän hyvä hetki oli taas kerran ruoanlaitto ja syöminen.
Pinaattiletut, joissa paino on sanalla pinaatti, ovat olleet unohduksissa, mutta tänään aamulla jo tein taikinan, ja iltapäivällä paistoin. Kermaviili ja makea puolukkahillo olivat näiden kanssa ihan mahdottoman hyviä. Kipparin Kallen ruokaa. Ohje on postauksessa, jossa on myös hyvien kalaruokien linkkivinkkejä, jos vaikka vähän juhlavampaa kalaruokaa vaikka viikonlopuksi suunnittelet: Kalaruoan ja pinaattilettujen aika
Kaiken ATK-häsläyksen ohessa olen myös suunnitellut reissua! Helsinkiin kolmen vuoden tauon jälkeen. Kyllähän on mukavaa jo tämä suunnittelu.
Tilkkutäkki-blogin elämää
Tuulestatemmattua-blogini täytettyä 15 vuotta ja saavutettua yli 1,5 miljoonan käynnin maagisen rajan pyysin teiltä lukijoilta kolmen adjektiivin luonnehdintaa siitä, millainen tämä on teidän seuraajien mielestä. Vähän kuin utelen perusteita, millä monet kymmenet, jopa muutama sata seuraajaa klikkautuu kuvieni ja juttujen äärelle päivittäin.
Viisitoista kommenttia tulikin, kiitos niistä kaikista ja kiitos kannustavista sanoista, kiitoksista. Olisin kyllä mielelläni ottanut vastaan myös parannusehdotuksia… 🙂 Niitä tämä jutustelu jo vähän kaipaisi.
Blogien maailmassa blogini on aika eriskummallinen; melkoinen sekamertelisoppahan tämä on. Monessa kommentissa mainittu elämänmakuinen, monitahoinen, elämäntäyteinen, monipuolinen, maanläheinen ovat ehkä juuri sitä, että Tuulestatemmattua on kaikkea arjestani ja juhlastani, – melkein kaikesta elämässäni. Ei kulissia, ei pelkkää intensiivistä harrastusta, ei jonkin tietyn, vain yhden asian äärellä oloa, eikä kaupallista yhteistyötä.
Moneen vuoteen ei ole miltään taholta tullut yhteistyötarjouksia. Monet ruoka- tai sisustusblogithan saavat sponssia, tuotteita postauksiin ja ammattilaisbloggarit rahaakin, mutta semmoinen ei ole mun juttu. Niihin muutamaan harvaan alkuvuosina tulleiseen matkustus- ja ruokayhteistyökyselyyn vastasin aikanaan kieltävästi, ja nyttemmin mikään/kukaan kaupallinen toimija ei varmaan tällaisen tilkkutäkkiblogin kanssa suin surminkaan halua yhteistyötä. 😀 Muutama pieni yritys, joiden tuotteista olen postauksissani kirjoitellut ja myönteistä palautetta täällä antanut, ovat lähettäneet kiitoskirjeen.
Palaute kantaa ja tekee hommasta mielekästä
Poimin tähän vastauksista laatusanoja, jotka talletan mieleeni ja muistelen aina kun on niitä iltoja, ettei millään tunnu olevan mitään postattavaa, kun ei millään viitsisi edes yrittää. Ja muutenkin. Näistä tuli hyvä mieli.
herkullinen, kaunis ja elämänmakuinen.
kuin sininen ajatus. Elämäntäyteinen, lämmin ja hyvä aikuisen ihmisen blogi.
elämänmakuinen, inspiroiva ja koukuttava.
Ihana, että on tällainen blogi, jota on niin mukava lukea ja jossa näkee niin ihania kuvia ja voi lukea ihania reseptejä ja arjen asioita, siis ihana blogi. Lämmin kiitos!
Raikas ja rehellinen blogi. Kiitos kuvista ja teksteistä!
Tämä BLOGI on sivistynyt, kaunis. Inspiroiva
Rehellinen, maanläheinen (?), kiinnostava ja Lappi+++
Kiitos myös ihanista resepteistä!
Kuin ”ystävän” viesti iltaisin. Kuulumisia päivästä. Iloja, suruja, retkiä, ruokaa, kuvia, kirjoja
mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja kauniita kuvia.
Valaiseva, armollinen ja monitahoinen (polveileva, kumpuileva, nouseva ja laskeva, avarakatseinen)!
määrällä ei aina välttämättä laatua mitattaisikaan, niin onhan tuo 1,5 miljoonaa vierailijaa kunnioitettava saavutus.
Loistavat valokuvat, herkulliset ruokaohjeet, hyviä vinkkejä moneen asiaan. Luettujen kirjojen lista …
Ainutlaatuinen, mielenkiintoinen ja innostava.
… tarpeeksi monipuolinen, inspiroiva ja hyvän mielen blogi.
Inspiroiva ja kaunis! — samaistuttava ja elämänmakuinen
Että tällaistakin täällä?
Reseptit ja kuvat olen tiennyt jo aiempien lukijakyselyjen perusteella olevan Tuulestatemmatun tykätyimpiä juttuja, mutta tuo jo mainittu elämänmakuisuus oli minulle ehkä vähän uutta, samoin se, että moni mainitsi myös kirjavinkit hyviksi, – onpaa mukava, että niistä on ollut iloa ja hyötyä, ettei kirjaaminen ole jäänyt vain oman kirjapäiväkirjani turhanpäiväiseksi julkaisuksi.
Ja vähän tämän kanssa samalla lailla toinen ”uusi” juttu minulle on se, että niin moni mainitsi blogini olevan ”inspiroiva” tai ”innostava”. Viime aikoina on tuntunut siltä, ettei ole ollut paljon ideoita saatikka innostusta muille jaettavaksi, vaikka juuri sitä haluaisin tehdä, vähän kuin jakaa iloa ja onnistumista. Nykyisin vain pyöräilen kirjoja kuunnellen, konmaritan, kierrätän, kudon ja muksujen kanssa touhuilen joka toinen viikko päivän ja/tai pari puolikasta, – niin ja tietysti mökkeilen. Ja Pehtoorin kanssa kotoilemme.
Pehtoorista puheen ollen: koska nyt ei ollut lapsenlapsia käymässä, oli miehen ryhdyttävä arvontatirehtööriksi. Ja minulla on vahva tunne, että kerran aiemminkin kun hän toimi tässä tehtävässä, voittaja oli sama henkilö? – Onnea, Satu.
Tuulestatemmatussa on vuosien varrella on ollut ainakin kymmenkunta arvontaa ja puolenkymmentä kilpailua, joissa melkein kaikki tällä(kin) kertaa osallistuneet ovat jo voittaneetkin. Joka tapauksessa kiitos kaikille osallistuneille, ja onnea voittajalle. Palkintona on siis joko Oulu- tai Saariselkä -kuvissa kalenteri, jonka toimitan vasta muutaman viikon päästä kunhan ne tulevat painosta. BTW On kyllä mukava kun niistä sekä joulupostikorteista on tullut jo muutama tilauskin, vaikken ole vielä ehtinyt missään edes niitä mainostaa… 😀
Nyt ryhdyn vielä makustelemaan näitä …
”kuin sininen ajatus”, ”kuin ystävän viesti iltasella”, ”armollinen”, ”hyvän mielen blogi” — Oi, että!
Vielä näitä keltaisia kaupunkiruskakuvia, sori! Mutta kun tänäänkin oli niin kaunista, keltaista, kulkevaa.
Yksi lisäys eiliseen postaukseen. Tänäänkin meillä oli viinipullo ruokapöydässä, jossa tarjolla oli ”aasialaista lohta” (= oma kehitelmäni netin kymmenien reseptien ja kotijääkaapin antimien perusteella). Viini on kuiva, mutta ei rutikuiva, siinä on hedelmäisyyttä, mutta myös happoa niin paljon että voimakkaastikin maustettu lohi ei pysty sitä nujertamaan. Tukivat toinen toisiaan. Saksalainen Nahen alueen Weisser Burgunger-rypäleestä tehty Gut Hermannsbergin valkkari ei ole kovinkaan edullinen, eikä taida joka Alkosta löytyä, mutta meille maistui niin, että ehkä hankimme muutaman pullon jemmaan joulun tienoon kalapäivällisiä varten.
Lohen resepti? – Mahdoton muistaa tarkkaan, mutta suunnilleen näin:
Kalan suolaus karkealla merisuolalla tuntia ennen valmistusta. Sitten talouspaperilla enimmät suolat pois, ja kala uunivuokaan.
Päälle tahna/kastike, jossa 1 rkl raastettua inkivääriä, 2 valkosipulinkynttä, 1 punainen chili, puolikkaan limen mehu, 1 rkl fariinisokeria ja (black) bean chili sausea (osterikastike ja/tai soijakastike käyvät varmaan myös). Laitoin vuokaan myös purkkiherkkusieniä ja hillosipuleita, jotka pyöräytin osterikastikkeessa ensin.
Uuniin (~ 220 C) noin 20 – 30 minuutiksi (riippuu kalan paksuudesta).
Oheen tein turkkilaisesta jukurtista ja creme fraiche -jämistä, purjosta, limemehusta ja suolasta, kastikkeen. Ja ohra-riisiä. Johan oli helppoa ja mukavan mausteista cross kitcheniä.
Muistutus: huomiseen iltapäivä neljään asti mahdollisuus osallistua arvontaan. Huomenna sitten voittajan julkistus ja palaute palautteesta. 😀
Syksy ei nyt ole oikein proseccon aikaa, mutta mikseipä? – Tämä aika maineikkaan viinitalon rose kuohuva Verrochio Prosecco Rose on mielestäni hyvää keskitasoa. Hyvin marjainen prosecco, ei päärynää eikä sokeria maussa, raikas, muttei olematon. Ei suuria muistoja, mutta ”ihan hyvä”.
R3 Riesling on aiemminkin ollut suosituksissani, se on minusta parempi paistetulle kalalle kuin tämä eilen testattu ”Remastered”, mutta tämä voisi olla aika ideaali sushin tai ceviche-kalan oheen. Saatiin me toki tämäkin tyhjennettyä ihan helposti. Ei ollenkaan huono viini.
Portugalilainen Colossal on syysruoalle (padat ja pihvit) hyvä viini. Se on ”mehevä ja hilloinen”, mutta ei paksun, sokerin marjakastikkeen kaltaista, vaan yllättävänkin raikasta olematta mauton. Ja hinta-laatusuhde on tosi hyvä (11,50 €). Tässä ei mikään ”töki vastaan”, ei karhaita tanniineja, ei litkua, ei mehumaisuutta, ei liian tuhtia tuntua. Ruokaviini hyvinkin. (Kuten kuvasta huomaatte, tänään on vihdoin tullut pystytettyä studio työhommia varten. Siinä sitten ohessa muutama viinikuvakin…)
Toinen testattu punaviini on meidän mökki-Hönön nimikkoviini. La Madriguera Monastrell 2020. Tätäkään ei kannata ihan sinällään nauttia, vaan nimenomaan ruoalle hyvä. Espanjalainen possupata, vaikka karjalanpaisti tai jos jollakin on jäniksenmetsästäjiä lähipiirissä, niin tästä sitten ruoalle viini! Etiketti viehättää.
Ja lopuksi yksi viinikokemus tältä päivältä. Iltapäivällä päätimme, että lähdetäänkin ulos syömään. Huolimatta siitä, että olimme molemmat käyneet tahoillamme muutaman kymmenen kilometriä sykkelöimässä, päätimme lähteä vielä pyörillä kohti keskustaa, kohti Italica Tabernaa. On ollut hieno lokakuinen lauantai, joten mikseipä vielä ulos. Italian tavernaan yritimme, mutta pieni ravintola oli täynnä, joten menimme Pekurin Patiolle. Plan B on muuttanut sinne, ja siellä on italialaista ruokaa, joten sinne sitten.
Kuten aiemminkin ravintolan alkupala-salaattipöytä oli tavallista parempi, myös tilaamamme pasta-annokset (Pehtoorille Pasta Carbonara ja minulle Pasta alla Scampi) olivat oikeinkin makoisia, mutta viini! Jätimme aperitiivit väliin, ja kun katselimme viinien lasihintoja totesimme, että olisi sama tilata pullollinen Ruffinon Pinot Grigiota. Ja sehän tuotiin jo ”aperatiiviaikaan” kuten pyysimme, avattiin ja kaadettiin laseihin. Ja se oli ihan lämmintä! Italialainen kevyt valkoviini huoneenlämpöisenä ei maistu miltään. Ei miltään. Tarjoilija oli pahoillaan, toi cooleriin lisää jäitä, mutta kyllähän siinä niin kävi, että lämpimän valkkarin kera pastamme söimme. Noh, pian varmaankin varataan pöytä Italica Tabernaan ja olen aika varma, että ei tarvitse lämmintä valkoviiniä testata.
