Reija

Pitkästä aikaa (aamu)päivä tyttären kanssa samassa ”maisemakonttorissa” = mun työhuone yhdessä ja erikseen duunaillen. Tytär etätöissä pari päivää ennen keskiviikon messupäivää ja viime hetken rutistus ja valmistautuminen iltapäivän historiatoimikunnan kokoukseen. En tykkää jättää juttuja viime tinkaan, mutta niinpä nyt vain pääsi käymään.

Nyt yhdenlaiset ruuhkaviikot, tai paremminkin monenlaiset menot ja tekemiset ovat tällä erää ohi.

Marraskuun toinen sunnuntai: isänpäivä, lasteni isän päivä, lapsenlapsen synttäripäivä, lapseni isänpäivä, tyttären Ouluun tulon päivä…

“Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.”

   (Salvatore Quasimodo) 

Tuosta runosta nyt vain tuo viimeinen säe todeksi eletty: äkkiä on ilta. 
Äkkiä tämäkin päivä ohi. Hyvä päivä.

Aamulla pyöräillessäni hautausmaalle pohdiskelin sukupolvien ketjua, mietin ketjun lenkkejä, isääni, molempia vanhempiani, lasteni isää, meitä kahta poikamme vanhempina, Junioria, ja ketjun tällä hetkellä viimeisintä lenkkiä, Eevistä. Millainen Eevis on, mitkä ketjun säikeet ovat häneen asti kulkeutuneet? Voiko niin edes miettiä ja pohtia? – Ihan hyvin voi. Tietenkään en voi tietää, mitä Eevis on geeniperimässään saanut, mikä on ajan tuomaa, ympäristön ja kasvatuksen tulosta … mutta mietin silti. 🙂

Mummin silmin Eevis on valoisa, iloinen, helposti innostuva, melkein kadehdittavasti ihastuva, tunteensa reilusti ilmaiseva, empaattinen, eläimistä ja ”kaikesta söpöstä ja ”tyttöjen jutuista” (= pinkki, ponit, prinsessat, koiranpennut) tykkäävä,  enimmäkseen hyväntuulinen, turvallisesta läheisyydestä pitävä rakas nelivuotias.

Tuon hyväntuulisuuden ja avoimuuden näin isässään jo tämän lapsuusvuosina. Ja empaattisuuden: en unohda sitä, kuinka Juniori halasi telkkaria kun ”Matka maailman ympäri” -piirrossarjassa Tikolle kävi huonosti: noin kolmivuotias poika meni ja halasi telkkaria!!

On hyvä, että tämäkin viikko on ehtinyt sunnuntai-iltaan …

Vielä minä sulattelen eilistä. Tosin aamusella (jolloin pitkästä aikaa heräsin kellon soittoon!!) ja sitten vielä aamupäivällä, minulla oli paljon elämää tässä hetkessä, ihan tässä päivässä, joten eivät menneet, eivät eiliset, eivätkä vuosikymmenien takaiset juuri  silloin vielä ajatuksiin hiipuneet.

Kaksi pientä aurinkoa – mukamas vuoden harmaimmassa päivässä – pitivät minut hetkessä ja loivat paistetta. Meidän jo melkein perinteinen neljän hengen brunssi on selvästikin lapsille mieleen: kaikkea pientä hyvää, arjesta poikkeavaa, mutta myös terveellistä ja makoisaa… Juju on se, miten aamiainen tarjoillaan. 🙂 Jokainen saa itse kaakaon haluamakseen sekoittaa, tarjolla olevat mangoshotit ovat pienissä pikareissa, pensasmustikat pikkukipossa, leipä suikaleina, kurkkuja oman maun mukaan, hedelmäpalat kekona, jugurtit muumilusikoilla ja jälkkäriksi lempparivärinen karneval-keksi.

Sitten majojen rakentamista, tietokoneella piirtämistä, lukemista, vähän pelaamistakin, leivottiinkin me, ja pian jo lounasaika. Ja viimeistään tänään hoksasin, että Apsu alkaa olla iässä, jolloin ruokaa pitää olla paljon!!

Puoleltapäivin oli vielä tovi yhteistä aikaa, ennen kuin iskä tulisi pieniä hakemaan, ja vähän jo ikävä tuntui kalvavan, joten lähdimme ikään kuin vastaan ja Linnanmaan kasvitieteelliseen käymään. Ehkä muistan kauan, kuinka Apsu tänään opiskeli kaikkea kasvihuoneen opastetauluista, melkein silmät säihkyen poika tehtäviä teki. Oppi uutta ja todennäköisesti myös muistaa oppimansa! Ja mikä parasta, oli hirmu innokas kaikesta oppimisesta. Oikeasti sellainen hoksaamisen palo, ”Mummi, katoppa, tämä …. tiesitkö? – Katoppa!” Ilo sellaista on kuunnella ja katsella.

Iltapäivällä palasin eiliseen ja kesään 1940 Elimäen Koskiston meijerin (kuva eiliseltä, VASTA eilenkö se oli??) läheisille pikkuteille, palasin muistoissa myös Karhulaan ja eiliseen muistotilaisuuteen …

Palasin ja etenin. Ehkä ajattelen liikaa, mutta …

Nyt on näin. Nyt lähden täyttämään nelivuotiaan synttärikakkua: ”Mummi, tietysti haluan vadelmaa täytteeksi!” – Tietysti, rakas, tietysti vadelmaa. Huomenna on vadelmakakkua. Huomenna kaikki on hyvin.

Tänään olen tehnyt monta matkaa mielessäni, autolla, muistoihin, kotiin, menneeseen, tuntemattomaankin.

Olen juuri palannut tärkeältä matkalta. Pehtoori oli kentällä vastassa, – kotona on taas hyvä.

Olen hyvillä mielin, että Kymiin lähdin. Että tuulelaisia ja muita näin. Että tädin saattomatkalla sain olla mukana. Kohtaamiset kertoivat tarinoita, elämästä, erilaisuudesta ja samankaltaisuudesta, suvusta ja tavasta suhtautua.

Olkoonkin että ajomatka muistotilaisuuden jälkeen Kotkasta (Karhulasta) Helsinki-Vantaalle oli kaikkea muuta kuin helppo. Mutta se on pieni vaiva siitä kaikesta, mitä tänään on ollut.

Nyt väsy.

Kerron huomenna lisää, nyt on tovi levättävä: huomenna seuraava sukupolvi tulee aamuvarhain mummilaan. On mummeilun vuoro. Sukupolvenvaihdos kertakaikkiaan. 🙂

Saattomatkalle ja matkalle menneeseen, pieni retriitti. Melkein yksin melkein kaksi päivää.

Sunnuntain, ja vielä maanantain mietin, lähdenkö, ehdinkö, voinko. Aika on kuitenkin suhteellista, joten ei minun lopultakaan tarvinnut kauaa itselleni perustella, miksi lähdin. Tuntui oikealta, hyvältä.

Mutta.

Laajakosken kappeliin on Oulusta vähän monimutkainen matka, varsinkin jos ei lähde autolla. Aika kauan sinne tekee matkaa, vaikka kulkisi miten. Junia, takseja, junien vaihtoja, takseja tai Onnibusseja, paikallisbusseja, takseja, …. ja palatessa samat ja koko ajan huoli, onnistuuko vaihdot, täsmääkö aikataulut, ehdinhän varmasti, mutta jos menisinkin ensin Helsinkiin ja sitten sieltä… Luulin jo löytäneeni aika hyvän ketjutuksen, kunnes Pehtoori ehdotti, lennä ja vuokraa auto, lähde tarpeeksi ajoissa, ettei tarvi hermoilla. Oot matkalla yötä, vaikka Porvoossa. Et turhaan huolehdi.

EI huono ehdotus. Ei ollenkaan.

Helsinki-Vantaalle laskeuduin puolenpäivän jälkeen, hain vuokra-auton ja lähdin kohti Kymiä.

Tädin hautajaiset ovat huomenna iltapäivällä, joten minulla on ollut ja on aikaa kierrellä. Huomenna ajelen ja etsin äidin (luonnollisesti myös tädin) evakkokodin Elimäeltä, käyn Tavastilan mummulan tienoilla, Kotkassa etsin äidin kauppaopiston.

Tänään  kiertelin pikkuteitä, ajelin merenrantaan, muistin, että huomenna tulee tasan 79 vuotta siitä, kun oli (11.11.1943) myrsky, jossa itäisellä Suomenlahdella hukkui kahden venekunnan kalastajat, yhteensä kuusi kokenutta merenkävijää, kuusi perheenisää, joilta jäi yhteensä yli 20 lasta isättömiksi.

Yksi noista isättömiksi jääneistä oli 13-vuotias äitini, sekä hänen viisi sisarustaan. Huomenna viimeinen Tuulen sisaruksista saatetaan taivasmatkalleen. Viimeinen, joka kertoi minulle, sukuni karjalaisilla kotiseuduilla koskaan käymättömälle, millaista oli siellä, jossa puolet minun sukujuuristani on, siitä, millaista oli syntyä ja kasvaa Koivistolla, merenrannalla, pienessä talossa isossa perheessä ennen ja sodan aikana.

Millaisia olivat esivanhempani, millaisia olivat kesät Koivusaaren rannoilla ja miten suvun perimä ja tempperamentti ovat elämää muokanneet. Jääköhän minulta nyt Oulun murteeseen kuulumaton karjalainen ´mie´ pois. Rupeankohan minäkin ”määkimään” (kuten äitini oulun murteen `mää` -sanan käyttöä joskus nimitti)? – En  mie, en kai.

Iltapäivällä majoituin Porvooseen. Vanhan kaupungin keskellä vietän tämän retriittini yön seudun.

Kävelin pimeän tuloon asti tämän kauniin vanhan kaupungin kaduilla, kävin yhdessä galleriassa, istahdin kahvilaan, kävelin rannalla, kuvasin ihan hirmu paljon, en edes paljon ajatellut, kunhan nautin lämpimästä säästä, kummallisesta  levosta, menneen maailman tunnusta, historian läsnäolosta,.

Syömään menin Sinne. Olipa hyvä punajuuririsotto ja lasillinen Marimar Torresin Chardonnayta (Acero). Hotellille palatessa melkein täysi kuu valaisi vanhaa kaupunkia pilvien välistä. Jotenkin sopi minun mielenmaisemaani oikein hyvin. Nyt ei myrskyä, ei huoleta ehtiminen. Pariisin Villen luona majoitun.  Yksi viehättävimmistä hotelleista, joissa olen ikinä ollut.

”Yhden hengen” huoneeseeni kuuluvat nämä molemmat huoneet. Ja ikkunasta näkyy vanhan kaupungin kadulle (yläkuvan punainen talo on tuossa vastaopäätä), jossa on jo jouluvaloja ja paljon pieniä puoteja, näin marraskuussakin vielä viehättäviä pihapiirejä ja leppoisaa tunnelmaa kun turisteja on vain nimeksi, enimmäkseen paikallisilta kulkijat vaikuttavat.

Marraskuinen aamu avautui Rokualla harmaana, yöllä oli satanut vähän lunta. Ja paistanut täysikuu! Minkä kyllä hyvin tiesin pitkin yötä, – huolimatta siitä, että taivas oli pilvessä. Revontuliakin oli luvattu, ja iltasella selittelin Pehtoorille, kuinka olisi hienoa kuvata Rokua Health & Spa -hotellin edessä olevan lammen rannalla reposia maisemassa, jossa olisi heijaste vedestä, mutta ei valosaastetta nimeksikään, eikä silti tarvisi rämpiä pimeässä metsässä tai tunturin laella… . Eli ihan ideaalitilanne. Paitsi että oli pilvessä, ja totta puhuen ei minulla ollut edes sopivaa obiskaa, eikä edes jalustaa mukana, joten tuskin mitään kummoista olisi muistikortille tarttunutkaan. Joten ihan turhaa höpinää moinen.

Hotelliaamiainen aika perussettiä, joten päivä saatiin käyntiin. Periaatteessa olisi voinut lähteä toiseksikin päiväksi luontoon, kiertämään jonkun toisen kodan luo, tepastelemaan pehmeillä poluilla, muttaku … Minulla on nyt menossa vähän ruuhkaviikot monin tavoin, joten lähdimme jo ennen kymmentä kohti kotia. Paitsi että, yksi pieni mutka!

Olen monen vuoden ajan kuullut ja nähnyt tuttujen ja tuntemattomien somepäivityksissä vilahduksia ja tietoa löydöistä, joita Pänikästä ja piirongista on tehty. Joten maakuntamatkailuumme kuului myös pieni shoppailutuokio …

Pänikkä ja piironki on sekatavarakauppa Vaalan keskustassa (18 km Rokualta). Se on iso keltainen puurakennus ihan kylän keskustassa, eikä näkemättä ohi voi ajaa.

Se on sekä vanhan tavaran kauppa että sisustus-, vaate-, lahjatavara-, joulu-, pääsiäis- ties minkä kaiken mukavan tarpeellisen ja tarpeettoman tilpehöörin ja käyttöesineen putiikki. Tai siis valtava putiikki.

Jukeboxista torkkupeittoihin, mausteöljyistä julisteisiin, neuleista nukkekotikalusteisiin… Huom. Valentin Vaalan (joka ei ollut Vaalasta kotoisin) elokuvajulisteita seinällä, erityisesti huomiomme kiinnittyi tuohon ensimmäiseen oikealla. 😀

Löysin tonttuovelle jotain uutta pientä, lautasliinoja, yhden pienen lahjan, meidän tulevan sunnuntain lasten- ja aikuistenjuhlien ongintaan saaliita, pikkukassillinen ”sekatavaraa”.

Ihan nähtävyys tämä on, joten jos siellä päin on liikettä, niin kannattaa poiketa. Ja kauppa on myös verkkoversiona: Pänikkä ja piironki

Siellä on ainakin iso osa kaupan tavarapaljoudesta shoppailtavana netin kautta. Mutta kyllä liveversio ehdottomasti oli piipahduksen väärti.

Matkakassin purin kotiin palattua patikointi- ja kylpyläkamppeista, ja nyt se olisi pakattava ihan toisenlaisen vermein. Huomenna reissuun!

Ettei vaan olisi jäänyt viime tinkaan!

Vuosi sitten olimme Saariselällä Lapin keittiömestareiden herkkupöytä-tapahtumassa, ja siellä oli – kuten tavallista – myös arpoja myynnissä, ja kuten tavallista, niitä ostimme parilla kympillä ja kuten tavallista, saimme voittoja. SIellä on aina paljon palkintoja, hyviä palkintoja. Ja viime vuonna Pehtoori sai Voileipä-keittokirjan, entäs minä? – Minä, jolla ei arpaonni yleensä suosi, voitin lahjakortin Rokuan Health & Spa -hotelliin!! Kahdelle hengelle kahdeksi vuorokaudeksi, aamiaisineen päivällisineen. Ja viimeinen käyttöpäivä 11.11.2022.

Onhan tätä suunniteltu, sopivaa välämää etsitty (kiireisiä kun ollaan 😀   On aiottu lähteä hiihtokaudella, aiottu lähteä kesällä maastopyöräilemään, aiottu lähteä sienestämään syksyllä? – – Eipä olla saatu aikaisiseksi, kunnes viime torstaina soitin varauksen: tulemme yhdeksi yöksi jos mahdollista. Ja meidät toivotettiin tervetulleeksi.

Tänään aamun sähköpostien jälkeen istahdimme autoon ja suunta Kajaanintielle! Alle tunnissa olimme perillä, ja saimme huoneenkin jo silloin, vaikka toki kirjautuminen yleensä klo 14. Vaatteiden vaihto ja ulos. Ollaan käyty täällä edellisen kerran seitsemän vuotta sitten; päivän retkellä. Se oli hieno päivä.

Niin on ollut tänään. Aamulla sumuista, aamupäivällä vähän vähemmän sumuista, ja sitten taas paljon. Mutta tyven, sopivasti nollan tienoilla, täydellinen rauha, eipä 12 kilometrin patikalla nähty ketään muita, ei kuultu kuin käpytikan hakkaaminen, jostain lentokoneen kaukainen ääni.

Hurjan hienot jäkäläkankaat, lampia, sopivia nousuja ja laskuja, sumun ja puiden välistä siivilöityvä auringonvalo, ei pelkoa puheluista, hengittäminen helppoa, kamera laulamaan… Rokuanjärven kodalla notski ja makkaranpaistoa,  sitten hissuksiksiin paluu hotellille.

Olin varannut vielä hierojan, sitten kylpylään: liekö ollut eka kerta ikinä kylpylässä ilman omia tai lapsenlapsia. Kuinka helppoa olikaan!! Ja tylsää. 🤔😊

Palkintolahjakorttiin kuului puolihoito, joten kävimmepä nauttimassa illansuussa hotellin buffan antimista, ei mitään suuria elämyksiä, mutta  hyvää, nälän vievää ruokaa.

Taidan ruveta  ostamaan arpoja toistekin. Tämä on ollut hyvä päivä.