Perillä.
Nyt tuntuu, että juuri tämä paikka ja tämä hetki on ’perillä’.
Tulimme hämärästä pienen vaaleamman hetken kautta pimeään. Yhdeksältä saimme talvikamppeilla ja suht runsaalla ruokamäärällä (toki tyttärelle jäi paljon, ja kohtuullinen dogibägi pudotettiin ohi ajaessa Juniorillekin), joulukukilla ja erinäisellä muulla tarpeistolla pakatun auton liikkeelle. Arkiaamun liikenne oli varsin vilkasta, onneksi ei satanut eikä pyryttänyt.
Peurassa aamun toinen pieni kupillinen kahvia, ja kuskinvaihto jo siinä. Napapiirillä Joulupukin kylän kohdalla katselimme ilolla kymmenien bussien ja satojen henkilöautojen täyttämiä parkkipaikkoja. Muistelimme toissa vuodenvaihdetta – autiota oli silloin. Viime vuonna tähän aikaan emme tänne tulleetkaan.
Tänään matka tuntui pitkältä, minulla ei ollut mitään lukemista (oli kyllä niin pimeää, ettei mitään olisi nähnytkään), eikä kudinta. Niinpä tein sitä mitä joskus ennenkin pitkällä automatkalla – tyhjensin puhelimen kuvagallerioita. Minähän en muka puhelimen kameraa paljon käytä, mutta olipa siellä taas tuhansia kuvia. Ehkä siksikin, että sitten kun kännyllä kuvaan, otan samasta kohteesta viisi kuvaa – koska tuntuu, etten millään saa kunnollisia, enkä kyllä saa viidelläkään kerralla. Puhelimella en vaan osaa kuvata. Valtaosa puhelinkuvistani oli Apsusta ja Eevistä ja ravintolaruoasta. Ne kun ovat olleet hetkiä, jolloin järkkäri ei ollut käsissä tai ei edes mukana.
Perille tullessa asettautuminen kesti sekin aika kauan. Tulimme eka kertaa syksyn jälkeen: siis hiihtokamppeet, kynttilät, toppaa ja tumppua, polku parkkipaikalta sisälle (lumityöt), lakanoiden vaihto, nettiyhteyden avaaminen (joka tällä kertaa sujui ihan käsittämättömän helposti), pihan kaamosvalot etc. Erinäisiä juttuja asettautumisessa. On kokonaista kolme kuukautta siitä, kun täältä ruskalomalta lähdimme, joten nyt tuntu ihan erityisen hyvälle taas palata tänne. Olla perillä. Mökkielämää luvassa ensi vuoteen asti.
