Reija

Keväistä jokivarressa ja kotona

Pikkupakkasta, paljon pieniä asioita, Canon vaati ulkoilutusta pitkästä aikaa ja minulla tarve muutamalle taustakuvalle, joten aamupäivä auton kanssa liikkeellä paikasta toiseen, ja sitten tepastelemaan Oulujokivarteen. Jätin auton jollekin pikkutielle Kastellissa, tai olikohan se jo Knuutilanrannan puolella ja lähdin rantaan. Ja ihmettelin, kuinka monia oli joella hiihtämässä. Rantaviivan vieressä ei mitään latua ollut, kova muhkurainen jää-lumipinta (selluliittilumi 😀 ) vain, ja siinäpä hiihtäjiä kulki.

Ei olisi minusta sellaiseen: niin hyvälle olen lumikoneen tekemillä laduilla oppinut, ettenpä perusta tuommoisesta. Mutta kävely oli mukavaa. Oulujoen pappilan koivukujalla kävin, tietysti oli hyvä, että sekin on hiekoitettu, mutta eipä se kovin kuvauksellista ole. Ei sellaista menneen maailman tuntua kuvaan tullut.

Kävelylenkistä tuli sitten vähän odotettua pidempi, koskapa oli hyvä tovi käveltävä pikkuteitä, jotta Beetleni tienvarresta bongasin. Todellakaan en muistanut, minkä kujan varteen sen olin parkkeerannut. Ja ei, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hukkaan autoni. Sellaista sattuu, on sattunut.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Marketissa kummastelin pääsiäismunavuoria sekä kymmeniä hyllyjä täynnä suklaapupuja ja -tipuja – ja pääsiäiseen on melkein kaksi kuukautta! Ja samaan aikaan lastasin koriin tete-narsisseja, kelta-violetteja tulppaaneja ja keltaisen tulilatvan. Sitä paitsi: tiedättehän, että minä en edes keltaisista kukista pidä, enkä vuotuisjuhlien viettämisestä etuajassa.

Nyt on kolmen erilaisia keltaisia (pääsiäis!)kukkia huushollissa. 😀 Oikein on mukavan keväisen näköistä.

Luettua

Helmet-lukuhaaste 2023 vol. 2 – paljon hyvää luettavaa

Edelleen olen kuunnellut paljon (ladulla tai kutimen kanssa ja kuvia tehdessä – nuo kaikki kuluttavat myös kirjoja).

Edellisen koosteen jälkeen, kuukauden kuluessa on ollut monta pientä kirjaa, muutama tiiliskivi, aika monta historiallista romaania, vähän tietokirjoja, yksi Nobel-voittajakin ja dekkari sekä aikuisten ja nuorten satuja.

Tällä kertaa sekä kuvakollaasi että kirjaluettelo ovat kirjahaasteen mukaisessa järjestyksessä, ei minun lukemisjärjestyksessäni. Ja pistehaarukka tavallista laveampi (2 – 5).

Ennen kirjan nimeä on mainittuna se kohta, joka haasteessa on.

Kirjan nimessä on kasvi
Kate Quinn, Ruusukoodi 4½
– Historiallinen romaani, jossa on fiktion taustalla faktaa II maailmansodan Englannin tiedustelupalvelusta. Myös henkilögalleriassa on todellisuuspohjaa. Kirjajärkäleen lukee Sanna Majuri, mikä vielä edesauttaa kirjaan uppoamista. Hyvä kirja, oikein hyvä.

Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate
Fredrika Runeberg, Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä 4+
– Tätä kommentoinkin jo aiemmin.

Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta
Astrid Lindgren, Mio, poikani Mio 3
– Olen ´aina´ halunnut lukea tämän (kirjan nimi kiehtoo), nyt otin lukulistalle tämän nuorten kirjan.
Olisi ehkä kannattanut lukea nuorena. Hyvä ”sanoma” ystävyyden tärkeydestä ja jännittävä tarina eivät vastanneet (liian suuria) odotuksiani.

Kirjassa on ohjeita ja neuvoja
Keigo Higishino, Namiyan puodin ihmeet 4+
– Kovin moni japanilainen romaani ei ole ollut mieleeni, mutta tämä oli. Tämä oli yhdenlainen aikuisten satu, jossa todellakin annettiin ohjeita ja neuvoja. Niiden antajat taisivat itse oppia eniten. Pidin myös siitä, että kirjassa japanilainen arkielämä avautui taustalla. Sellainen hyvän mielen kirja.

Kirjan nimi liittyy veteen
Andri Snaer Magnason, Ajasta ja vedestä 3½
Tämänkin olen arvioinut jo aiemmin.

Kirjan nimessä on ja-sana
Jeffrey Archer, Kane ja Abel 3
– Tässä kirjassa haasteessa peräänkuulutettu otsikon JA-sana on todella keskeinen. Kahden nuoren miehen keskinäinen kilpailu – kaikesta. Aiemmin lukemani Archerin kirjat ovat nekin olleet aika ”maskuliinisia”, mutta tämä oli sitä ärsyttävyyteen asti. Kanen ja Abelin maailmassa naiset ovat ”vain” äitejä, tyttäriä, rakastajattaria, tyttöystäviä, huoria, sihteereitä, ja lähes poikkeuksetta alisteisessa asemassa, – objekteja, jos edes sitä.

Ja raha! Se on keskeistä näiden miesten elämässä! Se on hyvin tärkeää. Kyllä Archer osaa kirjoittaa, kuljettaa tarinaa, rakentaa juonikuvioita, kulkea vuosikymmenissä, mutta tässä kirjassa arvomaailma oli mielestäni kovin vinksallaan.

Kirjassa kirjoitetaan kirjaa
Richard Osman, Hutiluoti 5
– Torstain murhakerho kokoontuu taas. Tämä on kolmas sarjan kirjoista, ei kannata aloittaa keskeltä, vaan lukea ne edellisetkin. Tämä on minusta kyllä paras.

Brittiläinen lakoninen, kuiva, älykäs, satiirinen huumori ja ystävien keskinäinen huolenpito ja yhteinen tehtävä ratkottavana. Erilainen dekkarisarja, kovastikin minun makuuni. Jotenkin tyylikästä viihdettä.

Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt
Hannu Raittila, Canal Grande 4
– Vuonna 2001 Finlandia-palkinnon voittanut Canal Grande tuli luettua jo silloin, me molemmat ukkelin kanssa tykättiin silloin siitä kovastikin. Ja nyt – vastoin tapojani – päätin lukea uudelleen. Pidin edelleen tämän Venetsiaan menneen suomalaisryhmän (humanisti, insinööri, virkanainen/projektipäällikkö, kulttuurihenkilö ja vaalea opiskelijanainen) kautta kerrotusta italialaisesta elämänmenosta, suomalaisista asenteista, taiteesta, … Edelleen hyvä kirja.

Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon
Mihail Šiškin, Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä 4½
– Tämänkin olen tainnut arvioida jo aiemmin – joka tapauksessa suosittelen.

Kirja kertoo urheilijasta
Juhani Peltonen, Elmo 4
– Kaikki varmasti muistavat Elmon, kaikkien aikojen parhaan urhelijan. Jo 1970-luvun lopulla Kauko Helovirta oli Elmo-radiokuunnelmissa ja luki myöhemmin ilmestyneen Elmo-kirjan. Kuunnelmia kuunneltiin silloin, ja ne olivat hulvattomia. Hulvaton, hillitön, hengästyttävä on kirjakin. Eikä Helovirran ”selostus”/luku ole kärsinyt ajan kulumisesta. Välillä oli vaihdettava toiseen kirjaan, sillä tässä meno on sen verran sekopäistä, että ei ainakaan illan hiljaisina hetkinä jaksa kuunnella. Mutta ladulla tai lenkillä Elmo on hyvä kirittäjä. Nostalgiaa tässä on.

Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä
Rebecca Serle, Kesä Amalfin rannikolla 2
– Tämä OLI haastava!

Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi
Abdulrazak Gurnah, Loppuelämät 4+
– Toissavuoden Nobel-kirjallisuuspalkinnon saaneen Gurnahin kirja on vaikuttava, ehkä haastavakin, mutta ei siksi, että se olisi huono (vrt. edellinen).

Kirjan esittelyssä todetaan: ”Vuoden 2021 nobelisti Abdulrazak Gurnah on unohdetun Afrikan ääni, historian melskeisiin hävinneiden siirtomaiden kertoja, jolla on taito löytää suurista tragedioista hiljaista kauneutta.”

Tämä opetti paljon uutta myös maailmanhistoriasta. Paljon uutta, vaikka minä olen pitänyt kaksi 24 tunnin luentosarjaa (1980-luvun puolivälissä tuoreena maisterina, jonka gradu käsitteli ”siirtomaapolitikkaa”, jota nyt myöhemmin kolonialismiksi ja imperialismiksi sanotaan).

Muutama ahdistava kohta oli kelattava ohi, mutta niitä oli vain muutama. Tämä kirja pistää ajattelemaan.

Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas
Merete Mazzarella, Illalla pelataan Afrikan tähteä. Isovanhemmista ja lapsenlapsista 4½
– Mazzarella osaa sanoittaa tunteita ja tuntemuksia, joita isovanhemmuus tuo. Kirja ei ole vain, ei oikeastaan juuri ollenkaan, sitä mummi-lapsenlapsi -onnea, jota (me) isovanhemmat usein höpöttelevät/mme, vaan Mazzarella aukoo myös niitä kipupisteitä, joita on varsinkin jos välimatka sukupolvien välillä on pitkä, joko maantieteellisen ja/tai lapsenlapsen vanhempien eron vuoksi. Myös isovanhemman muuttuva suhde omaan lapseen on kirjassa pohdinnassa.

Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua
– Marja Peura, Antaumuksella keskeneräinen
Marja Peura on pellolainen dramaturgi ja kirjailija. Kirjassa hän kirjoittaa kirjaa, ja opinnäytetyötään. Siis tekee työtä, joka totisesti on minulle tuttua. Tämän jälkeen osaisin olla luovempi. Ehkä. Eikä keskeneräisyys olisi ollut niin vaikeaa. Tämä on myös Peuran – hyvin mielenkiintoinen – omaelämäkerta. Tai osa siitä. Vähän tulee mieleen Hanna Brotheruksen kirjat.

Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan
Stephen King, Keveys 3½
– No todellakin olen ollut ennakkoluuloinen. En tiennyt Kingin kirjoittaneen muuta kuin jännitystä (pl. se mainio kirjoittamisen opas, jonka luin viime vuonna), mutta kun joku kirjahaasteen FB-ryhmässä suositteli tätä nimenomaan ennakkoluulojen poistamiseksi ja kun tämä on verraten lyhyt ja kepeän oloinen, otin yhtenä päivänä kuunteluun. Ja päivässä humahtikin .. tämäkin on yhdenlainen aikuisten satu. Leppoisa, mutta oli tässä asiaakin. Niin paljon, että muutama kyynelkin kirjan loppupuolella taisi vierähtää. Hyvä välipalakirja.

Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta
Leena Kirstinä, Kirsi Kunnas, Sateessa ja tuulessa 4
– Kirstinän teos on paitsi Kirsi Kunnaksen elämäkerta, myös hyvä katsaus Suomen itsenäisyyden ajan runouden historiaan. Tiitiäisen satupuu ja muut Tiitiäis-kirjat lienee lainattava, kun seuraavan kerran Eeviksen kanssa mennään kirjastoon. Muistoja, muistoja…

Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa
Fredrik Backamn, Mies, joka rakasti järjestystä
– Kirjan nimeksi olisi olemassa olevaa paremmin sopinut ”Jääräpää, jolle ystävyys/ihmisyys olikin hyvin tärkeää”. Aluksi tuntui, etten millään saa kirjasta kiinni, mutta onneksi en lopettanut alkuunsa. Kyllä tämä kannattaa kuunnella/lukea.

Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä
Lassi Hakulinen, Kronstadin varjot
– Sotahistorialliset romaanit, varsinkaan sellaiset, joissa on paljon taistelukuvauksia, eivät ole se genre, johon kovinkaan usein tartun, mutta … jostain syystä tämän aloitin ja jaksoin kuunnella kirjan alkuosan, jossa oli sodankäynnin tekniikkaa, kalustoa, sanastoa ja todellisia tapahtumia Kronstadin kapinasta. Ei se pelkkää tykkien jylinää ja puolustustaistelua ollut, joten aika helposti se sujui, ja loppuosa (2/3 kirjasta) olikin jo erittäin mielenkiintoista ja uppouttavaa.

Alkuvuoden kirjat löytyvät tästä postauksesta.

Niitä näitä

Tekemisen tuntua

Nyt on kyllä sydämenlyöntejä, lisälyöntejäkin tavallista enemmän. Nyt ne johtuvat monesta hyvästä asiasta. Ja matkakuumesta. Paljolti siitä. 96 päivää enää ja lähdetään. 😀 Meidän toukokuun matkakohde oli vaihdettava, kerron tässä joku päivä miksi ja mihin.

Ja minä joka olen ollut hiljalleen lopettelemassa Muistikuvia-touhuni, sainkin tänään kuulla voittaneeni tarjouskilpailussa yhden isohkon dokumentaarisen kuvauksen – toukokuun lopussa Canonin kanssa taas uudenlaiseen happeningiin. Vähän jänskättääkin, mutta pitää käydä paikan päällä perehtymässä miljööseen ja juttelemassa tilaajan kanssa, niin eiköhän se suju ja kuvia asiakkaalle iso kansiollinen.

Ja olen tilannut kaksi kiloa lankoja. Tyttären toivevärejä niistä puolet: lupasin tehdä hänelle ruskaneuleen. Mallia olen etsinyt ja värikarttoja piirrellyt.

Meidän vuoro on järjestää viinikerhon meetinki lauantaina – viinit on tilattu ja pruju jo alulla.

To do. 😀

Luettua Niitä näitä

Lukurauhaa

Kuvien editointipäivä, kotipäivä, hiihtopäivä, äidin hautajaisten vuosipäivä, lukurauhan päivä.

Lukurauhan päivää olenkin viettänyt. Kuvia tehdessä, ladulla ja ruokaa laittaessa olen kuunnellut kirjaa, – kuuntelussa oikein hyvä romaani: Kate Quinn, Ruusukoodi. Melkein 500-sivuinen kirjajärkäle pitää otteessaan, eikä vaadi ajattelemaan kummoisia. Osin tositapahtumiin (prinssi Philipin ensimmäinen tyttöystävä on yksi kirjan päähenkilöistä) perustuva erilainen sotakirja on hyvää viihdettä ja tuo myös uutta tietoa. Vastoin aikeita en saanut – taas aika pitkäksi venähtänyttä – luettujen kirjojen listaa tehdyksi. Aika helposti annan itselleni periksi monien hommien kanssa.

Iltapäivällä päivästä tuli myös vesisadepäivä. Kristallinen, kylmä, kipristelevä helmikuinen pakkassää ei kaltaiselleni februarfobiasta kärsivälle ole koskaan ollut mieleistä, mutta vielä vähemmän pidän vesisateisesta helmikuusta. Että näin isoja asioita tänään. 😀

Bloggailu Reseptit Ruoka ja viini Viini

Makuja ja muistoja

Olen Viinilehden postituslistalla (vasta pari vuotta sitten lopetin lehden tilauksen liki 20 vuoden jälkeen), ja useammin kuin kerran sieltä on tullut varteenotettavia, kokeiluun johtaneita reseptejä. Nyt siellä oli makuparina savujuustopiiras ja alsacelainen Pinot Gris -viini, joten päätin kokeilla. Juuri tuo viini oli aktiivisen viiniharrastuksemme alkuvaiheessa (30 vuotta sitten!!!) yksi ehdottomista suosikeistamme.

Jopa niin paljon, että sain viinikerholta väitöslahjaksi Riedelin Pinot gris -lasit (kuvassa). Nyt sellaisia en enää Riedelin mielettömän monipuolisista ja erinomaisen hyvistä lasisarjoista löytänyt, mutta meillä on niitä neljä kappaletta. Lasin vaikutuksesta viinin makuun olin alkuun hyvinkin skeptinen, mutta kyllä sillä on vaikutusta.

Kovin pitkälle tämän hifistelyn kanssa meillä ei ole menty, mutta ei kotona, eikä edes mökillä viiniä mistään puristelaseista maistella, ja valkkareille, kuohuville ja punaviineille on omanlaiset riedelit. Suosittelen testaamaan, ja ostamaan (aluksi) vain muutaman hyvän riedelin, joka on tarkoitettu omalle lemppariviinille. Esim. Vinum-sarjaa on aika ajoin ollut Hobby Hallissa ja Tokmannilla hinta-laatusuhteeltaan vallan edullisesti myynnissä. Kyllä tuoksut ja maku pääsevät oikeanlaisessa lasissa esille aika lailla paremmin kuin jossain puristelasisessa (värillisessä!) lasissa tai pienissä perintökristalleissa.

Vuosikymmen sitten ko. maistelussa ollut viini kulki nimellä Pfaffenheim Tokaj Pinot Gris, mutta ei nimenmuutos ole juuri viinin makuun vaikuttanut. Puolikuivana viini ei viime aikoina ole kovin usein ollut meillä tarjolla, mutta aasialaiselle ruoalle tai mökillä kesäillan nautiskeluviiniksi sitä on jokunen kerta vuosien varrella ostettu. Se on hyvä viini tarjottavaksi ei-niin-kovin-paljon-viineistä-tietäville/välittäville.

Ja tänään sitten asiantuntijan suosituksella täsmäviini ruoalle. Ja olihan se hyvä makupari, muikealle maistui. Piirakan ohessa runsaalla hunajamelonihakkeluksella kuorrutettu salaatti sopi sekin tähän kattaukseen. Nälkä lähti, tuli hyvä mieli.

Ja sitten jo aiemmin mainitsemani Veriappelsiinirisotto. Hyvä ystäväni on kaltaiseni verisappelsiiniaddikti ja juuri hän minulle vinkkasi Alkon sivulla olevasta risotto-ohjeesta. Erinomaisen hyvä arkirisotto, ei ehkä parsarisoton tai porkkanarisoton veroinen, mutta tähän vuodenaikaan oikein hyvä ja helppo. Tein ihan ohjeen mukaisesti: ohjeen kohtaan ”halutessasi käytä 2 dl valkoviiniä” sovelsin siten, että käytin 2 dl alkoholitonta saksalaista kuohuviiniä (Henkell alkoholfrei Sparkling Blanc piccolo), jota meillä on aina jemmassa viinikaapissa holillisten kuohuvien vieressä.

Mitäkö muuta lauantaille? – Sellainen totaalinen vapaapäivä-fiilis. Ladulla aurinkoa ja lentävää keliä, hyvä kirja kuuntelussa pitkin päivää, ajatuksissa monta kertaa paluu vuoden taakse ja itselle uusi hiihtolomapipo valmistunee tässä illan lopuksi. Aika täyteläinen, rauhallinen päivä.

~~~~~~~~~~~~

Ai niin. Kysely blogin ulkoasusta. Aloitussivun ulkoasusta kyselin…

Ja tulos on aika selkeä! Vain 1/6 äänesteneistä piti hetken käytössä ollutta ”postaus kuvan takana” -tapaa parempana kuin tätä joka nyt on käytössä. Siispä: blogi aukeaa vastaisuudessakin suoraan päivän tekstiin kuvien kera. Artikkeli/otsikkokuvan säilytän – se kun mielestäni kertoo siitä ”mitä tuleman pitää”.

Blogiremppa jatkuu vielä, hiljalleen ehkä tulee jotain uutta… Siihen asti ja edelleen jokainen seuraaja on tervetullut. On mukava tietää että on teitä lukijoita. 😀

Muistikuvia Reseptit Ruoka ja viini Valokuvaus

Uusia kokemuksia keittiössä ja kameran takana

Johan taas on ollut säät tänään! Ei puhettakaan, että aamun räntäsateiseen nollakeliin olisin lähtenyt hiihtämään.

Keskipäivällä uudenlainen kuvauskeikka, ihan hyvä sellainen, mutta enpä sen jälkeen viitsinyt enää muuta kuin piipahtaa keskustassa kaupassa viimeistelemässä viikonlopun ruokatarpeiden varastoa, ja sitten kotiin.

Iltapäivällä takkaseinälle mieluiseni valo.

Jostain syystä, todellakaan en tiedä mistä, johtuu, että pidän hyvin paljon valosta, joka siivilöityy sälekaihtimien välistä kodin seinälle. Ehkä se on kevät? 🙂

Nuo takkaseinän upotuksissa (joista kesällä 1986 muurarin kanssa keskustelimme tovin, ovatko sittenkään tarpeen… Sain tahtoni läpi. 🙂 ) on lasiset pullot (sininen ja punainen), lasitaidetta, jotka ostin Malcesinesta Gardajärven rannalta kesällä 1997. Ne ovat edelleen jokapäiväinen ilo. Vähän erilaisia matkamuistoja. Eipä ole ollut tarvetta heitellä niitä roskiin tai kierrätykseen. Niiden paikka on tuossa. Ehkä ”aina”.

Tänään meillä oli (proosallisesti) pihviä ja eilistä veriappelsiinirisottoa (ei mikäään pikkujuttu!! Palaan asiaan.) yms. mutta myös alkupalaleivät. Sattuipa nimittäin niin, että jostain merkillisestä syystä (Italia, Amalfi) aloitin tässä viikolla kuuntelemaan kirjaa nimeltä ”Kesä Amalfin rannikolla”! Virhe!

Ajattelin lopettaa jo ensimmäisten 20 sivun jälkeen, mutta sitten kuitenkin sinnittelin, ja joku sado-masokistinen juttu sai jatkamaan hamaan odotettavaan loppuun asti. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kirjan minä tilasi Positanon pienessä tavernassa Sancerrea ja Chevreä, olisi pitänyt ymmärtää lopettaa. Italiassa tilataan burrataa ja Vermentinoa tai ihan mitä tahansa italialaista, mutta EI ranskalaista viiniä ja juustoa! Semminkin, kun niitä tuskin Amalfin rannikolla on tarjolla. Mutta ei, jatkoin! Joten tähän mennessä ainoa BookBeatin kirja, jolle olen antanut 2/5. Yleensä olen ymmärtänyt lopettaa ajoissa, ennen kuin tällainen Harlekiini-kirjallisuus (totean minä, joka en koskaan ole lukenut ainuttakaan Harlekiinia) saa kädet hikoamaan ja pään tuntemaan myötähäpeää omasta puolestani.

MUTTA. Kirjassa oli pieni hetki, joka sai kiinnostumaan. Leivät! (Kirjassa näitä syötiin Amerikassa, ei Italiassa.) Sämpylä, voita, rucolaa, emmentalia ja vadelmia/vadelmahilloa. Nyt on kokeiltu molempia: hillolla parempi (tuoreet kuvauksellisempia). Jotain hyvää tästäkin lukukokemuksesta.

Eilen meillä oli uusi kalaruoka. Kuhaa paneroituna vehnäjauho-parmesanilla, oheen herneenversosalaattia (kuvassa olevien haituvien päälle oikea vihreä salaatti). Ja lisukkeena punaisella Njuda-salamipestolla maustettu pottuvoi eli perunamuusi!

Mutta kuha-resepti tässä. Leikkaa kuha annospaloiksi, kierittele jauho-parmesan (puolet ja puolet) -seoksessa, jossa on myös suola mukana ja paista kohtuullisen runsaassa voissa. Finduksen kalapuikotkin voivat joidenkin mielestä olla hyviä, mutta tämä oli ihan hemmetin hyvää.

Ja mikä parasta, sain tungettua annokseen myös ”home-made” -herneenversoja. Niistä on nyt iloa myös talokyläni keväässä. 😀

Pikkuisen teksi mieleni täydentää talokujan asujamistoa. Semminkin kun Puutarhurin Majaan on tullut ihan uusia mökkejä.

Huom. etualalla sisareltani joululahjaksi saamani pippuri- ja suolamyllyt. Arjen iloa, estetiikkaa ja makua on niissä. Pehtoori ja systeri olivat tonttuilleet tietämättäni, – en ole pahastunut. Joka päivä nämä ilahduttavat.

Neulottua Niitä näitä

Norjalainen villapaita mökkipihalle

Mies tuli vuonolta näyttäen huonolta norjalaispaitoineen,Poljennon rennon ja hennon John Lennon loi viehätystaitoineen.
– –
Noinhan se Juicen ”Norjalainen villapaita” -laulu menee… Nyt on miehellä uusi norjalainen villapaita, mutta eipä tuo silti huonolta näytä.

Malli on Linka Neumannin Alasuq-Polar, jonka ohje on ilmaiseksi ladattavissa Ravelry-yhteisön sivulta. Minulla on Neumannin kirjakin, jossa on tästä mallista myös ohuempi versio. Moniin norjalaisiin malleihin käytetään islantilaisia lankoja, niin tähänkin.

Perheen riddarit tein Lettlopi-langoista, oman Vetur-neuleeni Plötylopista ja nyt halusin kokeilla paksua kutospuikoilla neulottavaa Alafosslopia.

Tuleehan sillä ihan eri vauhdilla valmista kuin ohuemmalla Lettlopilla, mutta en silti ihastunut lankaan. Tässä mallissa on aika paljon kolmella langalla yhtä aikaa neulomista, ja kaarrokevaiheessa puseron tekele on jo melko raskas käännellä ja puikot on niin paksut pötikät, että sekin hidastaa. Ennen viimeistelypesua ja tasokuivausta neule on melkoista möpelikköä. Minun käsialani on aika tiukka, ja tämän langan kanssa silmukat tahtoivat paikoin upota.

Värit valitsin mielessäni Saariselän tunturit ruskan hehkussa: riekonmarjat, vaivaiskoivut ja tupasvillat ovat puserossa. Nyt en enää ole ihan täysin tyytyväinen tapaani yhdistellä niitä, mutta kyllä tästä Pehtoorille loppusyksyn iltoihin ja talven lumitöihin kelvollinen mökkipusero tuli. Sisäkäyttöön Alafosslopi-paidoista ei edes sähkönsäästöaikojen alennetuissa lämpötiloissa ole. Sopii hyvin ulkokäyttöön takin sijaan, eikä kahise, on lämmin ja pitää kosteutta.

Värit ovat suklaanruskea (0867), onnellinen punainen (0047), beessi/kaura (0085), kullankeltainen (9964) ja valkoinen (0051).

~~~~~~~~~~~~

PS. Eilisessä postauksessa ollut kysely toimii nyt, joten annan sen ponnahdella esiin vielä tämän illan; katsellaan huomenissa äänestyksen tulos.

Bloggailu

Kaikki muuttuu – blogia paremmaksi

Koetin muistella, minkä merkkinen ja millainen oli ensimmäinen oma tietokoneeni? – En muista varmasti, mutta ehkä se oli vuosi 1987 ja IBM PS. Netistä hain kuvia, ja hyvin tämän kaltainen lerppukone se oli, tuota alla olevaa laajennusosaa työkoneessani ei kylläkään ollut.

Kotona taisi olla Amiga? – En ole varma. Kaikki muuttuu ja muistitieto on epävakaata. No mutta, olen tänään taas tovin tämän internetin ihmeellisen maailman kanssa touhuillut ja blogiremppaa jatkanut.

Blogieditorin vimpaimia kokeillakseni, sekä tietysti vierailijoille ulkoasun miellyttäväksi tekemiseksi, tein pienen kyselynkin. JOS kyselyn teko ja esiin saaminen onnistuu näin, niin onpa paljon helpompi kuin aiemmissa versioissa.

Siis, onko mielestäsi aloitussivun layout parempi tällaisena kuin se nyt on (eka vaihtoehto) vai sellaisena kuin se oli tässä muutaman viikon: artikkeli on klikattava auki kuvan takaa (toka vaihtoehto) vai eikö ole mitään väliä? Tai kenties jotain muuta?

Tässä layout-versiossa voit scrollailla alaspäin ja näet samalla aukaisulla suunnilleen viikon postaukset teksteineen kuvineen, eikä tarvitse klikkailla päiviä auki. Onko tämä hyvä vai onko parempi, että postauksista näkyy vain kansikuva?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä uudessa ulkoasussa on minusta sellainen huono juttu, että postauksissa ei välttämättä näy postauspäivä, vaan päivityspäivä (updated). Parasta olisi, että näkyisi molemmat. Aika harvoin päivittelen vanhoja juttuja, mutta joskus käy niin, että kun syystä tai toisesta käyn jossain vanhassa postauksessani, hoksaan, että kuva/kuvat ovat korruptoineet/hävinneet, ja silloin poistan tyhjät paikat tai kun huomaan jotain oikeakielisyyssotkuja, lyöntivirheitä, välimerkkien puutteita tms. saatan korjata ne. Ja silloin esim. vaikka 10 vuotta vanhaan postaukseen tulee updated-päiväys, mikä ei ole hyväksi. Se ei kerro postausajankohdasta, mikä taas tähän päivittäin vuosikausia jatkuneeseen postausvirtaani ei sovi.

Uusi juttu on postauksen alareunassa oleva ”Rated”. Se tulee näkyviin kun avaat esim. kommenttikentän.

Toki vaikka päivittäiset ”tähdittämiset” ovat tervetulleita, mutta erityisesti silloin, jos kohdallesi sattuu joku mukava aihe, ehkä sellainen, josta sait uutta tietoa, hyviä ajatuksia, vinkkiä, ideaa ja varsinkin, jos joku ruokajuttu menee kokeiluun, niin tähdittämisestä olisi minulle iloa ja tähdet saattaisivat jopa vaikuttaa tuleviin postauksiin. Vähän sellainen win-win -juttu.

Artikkeleiden alareunassa näkyy myös punaisella linkit vanhoihin artikkeleihin, jotka algoritmi laskee, mikä olisi samankaltainen kuin se auki oleva postaus. Minusta se on laskenut aika usein ihan päin seiniä, ja muutenkin haluaisin tuon elementin pois näkyviltä, mutta en ole editorista löytänyt sitä ruksia, joka pitäisi klikata päälle (tai pois), jotta nuo linkit häipyisivät.

Uusi on myös ”Jaa” -painike. Sitä klikatessa aukeaa Whatsapp- ja sähköposti-ikonit. Voit halutessasi klikata whatsappin auki, lähettää itsellesi viestinä postauksen linkin ja sitten tallentaa sen puhelimen kansioon: hyvä reseptipostaus löytyy siten helposti. Tai joku ravintolavinkki tai kirjalista.

En osaa tehdä sellaista toimintoa niin kuin monissa reseptipalveluissa on, että tulosta vain resepti. Se olisi kyllä kätevä, mutta ehkä tämä ”Jaa”-toiminto edes vähän auttaa.

Ehkä minä senkin opin ja sitten tehdään taas muutoksia. Kehitys kehittyy. Jos saan kyselynkin toimimaan!

Historiaa Muistikuvia Niitä näitä

Historiaa tilauksesta

Projektin loppusuoralla – historioitsija on työnsä tehnyt, historioitsija saa mennä.

Olenhan täällä aika ajoin, puolentoista vuoden ajan kertoillut, että olen ollut mukana historiaprojektissa, käynnistämässä sitä, asiantuntijana, historiatoimikunnan jäsenenä, käsikirjoituksen eri vaihessa kommentoijana, kuvatoimitushommissa, kuvaajana, reproajana, kokouksissa kulkijana. Tänään oli viimeinen historiatoimikunnan kokous ja viimeinen kuvaustoimksianto tässä hommassa. Kirja on nyt enää taittamista ja painamista vaille valmis.

Ja projekti on nyt jo julkinen: LähiTapiola Pohjoinen, jonka juuret ulottuvat 160 vuoden taakse paloapuyhdistyksiin, pääsee julkistamaan uuden historiateoksen toukokuun lopussa. On ollut tekemistä, ihan mukavasti paluuta historioitsijahommiin, sopivasti – enhän missään tapauksessa halunnut itse ryhtyä kirjaa kirjoittamaan, vaikka sitäkin mahdollisuutta tarjottiin. Mielelläni ja vakaasti luottaen suosittelin opiskelijaani, sittemmin kollegaani tekemään varsinaisen tutkimus- ja kirjoitustyön. Luottamus kannatti. 🙂

Nyt kun tämäkin historiaprojekti omalta osaltani on ohitse, samoin rinnalla kulkenut äidin evakkomatka-kirja, näyttää siltä, että minulla on tyhjä aukko ”historiallisella” työsarallani. Tällä hetkellä tuntuu tietysti hyvälle. Vaikka mielekästä ja mukavaa tekemistä on tämäkin ollut.

Niitä näitä

Hyvä päivä tänäänkin

Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide! (Davvisámi/pohjoissaameksi).
Pyeri säämi aalmugpeeivi puohháid! (Anarâškielân/inarinsaameksi).
Šiõǥǥ saa´mi meersažpeei´v pukid! (Nuõrttsää´m/koltansaameksi).

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille!

Kuva (tai siinä on kaksikin kuvaa) on neljän vuoden takaa retkeltäni Ivaloon.

Saamen lipussa olevan ympyrän punainen osa symboloi aurinkoa ja sininen kuuta.
Punainen, sininen, vihreä ja keltainen väri ovat peräisin saamelaisten kansallispuvusta.
Vihreä väri symboloi luontoa, sininen vettä, punainen tulta ja keltainen aurinkoa.

Niin että onko jo – taas – ikävä Lapinmaahan, Saamenmaahan. Onhan se. Yleensä aina kun noin kuukausi on kulunut mökiltä paluusta, alan hieman levottomasti selailla kalenteria ja etsiskellä sopivaa välämää sinne taas siirtyäksemme. Ja nyt näyttäisi siltä, että kahden viikon päästä jo ollaan siellä tai ainakin jo hyvinkin auto pakattuna. Mutta eipä siitä sen enempää, minulla on edelleen opettelemista siinä, että en odottaisi kaikkea tulevaa liikaa. Vielä on paljon oppimista vain tässä hetkessä -olemiseen ja elämiseen. Sitä paitsi tänään oli täälläkin niin kaunis helmikuinen päivä.

Nyt tässä hetkessä on parasta, että loppuillan voin käyttää uuden neuleen kauluksen neulomiseen ja Kirsi Kunnaksen elämäkerran kuunteluun. Molemmat ovat hyviä asioita. 🙂