Showing: 351 - 360 of 367 RESULTS
Muistikuvia Ruoka ja viini

Taas herkkuja kuvaamassa

Minun pikkuruinen Muistikuvia-firmani täyttää tänä vuonna jo seitsemän vuotta. Vähän on ollut tarkoituksena ja aikeena lopetella valokuvaushommat, – jäämään eläkkeelle siitäkin. Y-tunnuksesta oli tarkoitus luopua tuossa vuoden vaihteessa, mutta vielähän se on käytössä.

Ja ainakin vielä tänään kuvauspäivä: minullahan on ollut ilo olla De Gamlas Hem hotellin ja ravintolan ”luottokuvaaja”. Ja tulinpa sitten luvanneeksi että tämän vuoden talvimenunkin kuvaan. Niissä hommissa tänään, ja riittääpä editointihommaa vielä huomiseksikin.

Pakkanen on ollut tänään(kin) niin kireä (-26 C näytti auton mittari kun Heinäpäästä kotiin ajelin), ettei väliä vaikka päivä on kulunut sisällä.

Kun parissa tunnissa kuvaa pitkästi toistakymmentä annosta eri kulmista, eri positiossa, eri valossa, suoraan keittiöstä, toinen toistaan paremman näköisiä ja herkullisen tuoksuisia ruokia, ei ehdi edes olla nälkäinen. Tosin olen oppinut tällaiseen hommaan mennessä syömään aika kylläiseksi jo kotona. 🙂 Voisi muuten vähän keskittyminen kuvaamiseen herpaantua.

 

 

 

Yliopistoelämää

Menneitä menneestä

Suuri mappikaapin ja kirjahyllyn perkauspäivä.

Tämä projektihan on ollut vireillä kauan, eikä valmista näytä tulevan vieläkään. Jäin taas pitkäksi aikaa lukemaan omia artikkeleitani vuosikymmenien takaa, lehtijuttuja, jopa ekaa graduani. Sen valmistumisesta on niin kauan, että puhuttiin ’siirtomaahallinnosta’,-  ei kolonialismista. Ja julkaisin sen tyttönimelläni.

Ajatelkaahan tein sitä hyvinkin puolitoista vuotta – aika montaa muutakin asiaa ja sivuainetta siinä ohessa – ja luen sitä tänään kuin en olisi koskaan asiasta kuullutkaan. En voi väittää, että kovasti kiinnostaisi vieläkään … Aiheen valintaan vaikutti niin moni seikka ja henkilö, että ei ihme, että se oli tuollainen. Tuskastuttavan työläs se oli ja jo lähdenaineiston saaminen Englannista vaati kirjeenvaihtoa ja odottelua pitkään. Mutta tulipahan tehtyä, ja lopulta maisterin paperit sain kasaan verraten nopeasti.

Toinen painokoneittein kautta kulkematon julkaisu, jota jäin selailemaan pitkäksi aikaa, valmistui neljä vuotta gradun jälkeen (1987). Meidän yhteinen raksapäiväkirja oli  melkein gradun laajuinen (= 120 sivua (A4) ). Ei ollut blogia, mutta joka päivä jotain kirjailtiin. Usein raksalla taukokahveilla raapusteltiin rakentamisen riemuista ja rasituksista. Kuten olen usein sanonut: elämäntapahan tämä päivien kulun kirjaaminen on, on ollut – aina.

* * *  * * *

Tämä päivä… 

niin pitkä

               niin surullinen. 

Luettua

Pari kirjaa viikossa – loppuvuoden 2023 kirjat

Elokuun alusta vuoden vaihteeseen tällaiset kirjat kuuntelussa.

En ole näistä tehnyt itselleni muistiinpanoja, joistakin noista olen kirjoitellut ”matkan varrella” tänne blogiin, ja nyt listan parhaat ovat saaneet tähtiä. Ja kaikki ovat olleet lukemisen arvoisia. Sellaiset, jotka eivät ensimmäisten 50 sivun aikana ole minua vakuuttaneet, olen poistanut kuuntelulistalta. Näin ollen listassa on ”vain hyviä kirjoja”.

Nyt aika vähän tietokirjoja, entiseen tapaan sentään elämäkertoja ja historiaa… Ja historiallisia romaaneja (jopa Hirvisaarta – elämä Karjalassa vieläkin houkuttaa lukemaan, Ja Utrioltakin yksi!! – Ehkä yksi hänen parhaistaan ikinä!).  Palkittuja (Sirpa Kähkönen), kohuttaja (Miki Liukkonen), keskustelua aikaansaaneita (Kinnunen – Rytisalo koulumaailmasta) ja Keltaisen kirjaston ”klassikkoja jo syntyessään” (Jöel Dicker). Ja paljon ihan vaan hyvää tai erinomaista ”lukuromaani”-ainesta (Irlantilainen maalaislääkäri, Shakkimatti tai Pohjoisessa kahvi on juotu mustana).

  • Patrik Svensson, Ankeriaan testamentti
  • Sirpa Kähkönen, 36 uurnaa  ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Laila Hirvisaari, Kesän korkea taivas
  • Iida Turpeinen, Elolliset ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Siri Østli, Uusien alkujen joulukalenteri
  • Patrick Taylor, Irlantilainen maalaislääkäri ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Laila Hirvisaari, Siniset Viipurin illat
  • Ann-Christin Antell, Loviisan joulu 
  • Juha Matias Lehtonen, Sairaan kaunis
  • S. J. Bennett, Mitä majesteettisin murha ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Anu Kolmonen, Partisaanivalssi 
  • Antti Järvi, Minne katosi Antti Järvi? ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Richard Osman, Viimeinen pirulainen
  • Anni Saastamoinen, Sirkka
  • Tiina Mahlamäki, Neuloosi ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Shelley Read, Minne virta kuljettaa
  • Ali Hazelwood, Shakkimatti ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Satu Rämö, Jakob 
  • Kaari Utrio, Vendela ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Claire Keegan, Nämä pienet asiat 
  • Jeff Kinney, Neropatin päiväkirja: Helppo nakki
  • Jake Nyman, Oi niitä autoja ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • AnnaMarjut Hjelt, Maarit Leskelä-Kärki, Hilkka OKsama-Valtonen,
    Helmi Krohnin ihmeellinen elämä
  • Anna Kortelainen, Kulkija
  • Minna Lindgren, Sävelsinkö
  • Ulla-Maija Paavilainen, Katarina West, Päivät jotka sain
  • Petri Tamminen, Urheilijaelämäkerta 
  • Laila Hirvisaari, Kylä järvien sylissä ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Petri Tamminen, Helena Juntunen, Joskus liikaa, aina liian vähän ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Aino Huilaja, Jerry Ylkänen, Paluumatkalla 
  • Susan Abulhawa, Jeninin aamut ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Jenny Colgan, Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua
  • Ella-Maria Nutti, Pohjoisessa kahvi on juotu mustana ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Aino Juusola, Taakka vai turva? 
  • Rauli Virtanen, Täällä Rauli Virtanen
  • Virpi Hämeen-Anttila, Sarastus 
  • Raili Mikkanen, Haluan näytellä! Tuusulanjärven Ruth Sibelius 
  • Miki Liukkonen, Vierastila ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Satu Saarinen, Annikin sota ja rauha ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Veera Jääskeläinen, Rouva diktaattori 
  • Ilari Aalto, Elina Helkala, Vuosi keskiajan Suomessa  ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Maritta Lintunen, Sata auringonkiertoa
  • Janne Saarikivi, Rakkaat sanat ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Joël Dicker, Baltimoren sukuhaaran tragedia ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Joël Dicker, Alaska Sandersin tapaus ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Maijastina Kahlos, Taikakirja
  • Oksana Vasjakina, Haava
  • Tommi Kinnunen, Minna Rytisalo, Huokauksia luokasta ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Jennette McCurdy, Onneksi äitini kuoli ⭐️⭐️⭐️⭐️
  • Anu Vähäaho, En voi sua unhoittaa poies
  • Tommi Saarela, Pave Maijanen – Elämän nälkä
  • Anu Aspiala, Kimono kireällä
  • Vera Vala, Sisilialainen puolustus
  • Sarah Bradford, Diana
  • Glendy Vanderah, Missä metsä kohtaa tähdet

 

Tällä hetkellä Bookbeatin tilastoni näyttää tältä. Jos noihin lukuihin lisää ne parikymmentä kirjaa, jotka olen lukenut paperisina, niin 600 kirjan raja alkaa olla täynnä.

Kertoo siitä, että olen tullut täysin riippuvaiseksi äänikirjoista. Telkkaria, radiota, podcasteja, suoratoistoa, aikakauslehtiä en juuri enää katso, lue, selaile. Ja tämä ei ole minulle suorittamista, ei ainakaan enää. Päinvastoin olen koettanut muutaman kerran lähteä lenkille tai istuskella takkatulen ääressä neuloen ILMAN kirjaa. No osaanhan minä, mutta on helpompaa kuunnella kirjaa kuin omia ajatuksia. 🙂

Taas kerran lupaan itselleni, että kirjoittelen lukukokemuksista tiuhemmin kuin nyt olen tehnyt, vaikka muiden juttujen oheen, tai sitten taas pidän huolellisesti lukupäiväkirjaa. Ainakin itseäni varten sellaista tarvitsen. Ja ehkäpä joku tuon yllä olevan listani (tähditetyistä) kirjoista päätyy jonkun blogilukijan kuuntelu- tai lukulistalle.

Niin, ja minä otan erittäin mielelläni vastaan lukuvinkkejä. Varsinkin jos on vielä sellaisia, jotka sopivat meneillään olevaan Helmet-lukuhaasteeseen.

Liikkuminen Ruoka ja viini

Liikkumista ja ruokaa – sunnuntailta kuulostaa

Tammikuiselta tuntuu.

Melkein kuin menisi enemmän aikaa pukeutuessa ja muutenkin ladulle lähtöä tehdessä kuin hiihtäessä se perinteinen kymppi. Joka tapauksessa sain itseni ulos ja liikkumaan. On päiviä, jolloin se on pelkkää iloa ja odotettua ulkoilua, on päiviä, jolloin se on pakkopullaa, suorittamista, tulee tehdyksi vain koska ”luulen ja uskon, että se lopultakin on sittenkin, ehkä, mahdollisesti, hyödyksi”. Niin tai näin. Kävin tänäänkin ulkona.

Ja taisinpa olla eka, joka aamuvarhaisen latukoneen käynnin jälkeen Rajakylän latuparkista lähti sivakoimaan: kovin oli neitseellisen näköinen latu-ura, eikä ainakaan muiden tekemiä sauvan jälkiä näkynyt.

Pakkasen vuoksi oli vähän ”puiseva keli”, mutta eipä haitannut. ´Keli´ ja ´säähän´ ovat eri asioita… joka tapauksessa oli kuitenkin ihan hyvä hiihdellä. Eikä todellakaan haitoiksi asti muita hiihtäjiä.

Kelistä ja pakkasesta puheenollen… Lainaanpa tähän (suosikkimeteorologi) Anniina Valtosen Instasta tekstin siitä, miten pakkasesta olisi oikeaoppista kirjoittaa:

”Jos pakkanen laskee, niin mihin suuntaan silloin oikeastaan mennään? Lämpötila nousee ja laskee, mutta pakkanen ei nouse eikä laske, vaan se kiristyy ja heikkenee. Pakkanen voi olla myös purevaa, kireää tai ankaraa, mutta kun pakkaslukema muuttuu, puhutaan kiristymisestä tai heikkenemisestä. Kun pakkanen lopulta heikkenee, se ei myöskään lauhdu. Sää lauhtuu.

Termi pakkanen kertoo jo itsessään, että ollaan nollan alapuolella eli negatiivisten lämpötilojen puolella. Miinus merkin tai sanan miinusastetta käyttö pakkassanan yhteydessä on myös turhaa. Riittää siis todeta, että pakkasta on 30 astetta. Matikasta muistetaan, kuinka tuplanegatiiville käy…

Mutta entä termit yli ja alle pakkassanan yhteydessä? Plussan puolella ne ovat helposti ymmärrettävissä. Alle 30 astetta on viileämpää kuin yli 30 astetta. Mutta kumpi on kylmempää alle 30 pakkasastetta vai yli 30 pakkasastetta? ähän minulla ei ole muuta vastausta kuin mielestäni molemmat kuulostavat kylmältä.”

 

Liikkumisen lisäksi toinen juttu, joka kuuluu lokeroon ”itselle asetettuja tekemisiä, tavoitteita, aikeita” = kokeilen uusia reseptejä, olkoonkin, että vaativat etukäteissunnittelua, täydennysostoksia kaupassa, haparointia ruoan valmistumisajan tietämisessä etc. Tänään Sikke Sumarin karitsafilettä ja fetaperunoita. Aika pääsiäiseltä kuulostavaa, eikö vain?

 

Ja olihan hyvää!!

Aattelinpa ilahduttaa teitä, jotka seuraatte blogiani nimenomaan ruokajuttujen vuoksi, kokoamalla näitä kevättalven ruokakokeiluja yhteen – siis koostepostaus, jollei jopa uusi ”Pieni pääsiäisruokavihkonen” vrt. vanha  on tulossa.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Lauantaivapaa – harvinaista ja hyvää

Vapaa lauantai.

Jotenkin kummallisesti tuli mieleen, että  alakoulussa 60-luvun jälkipuoliskolla eivät lauantait olleet vapaita. Eka- ja tokaluokalla – ja kolmosellakin? –  käytiin koulussa lauantaisinkin. Ja kolmosella ja nelosella koulua oli ”vuorolukuna”: esimerkiksi siten, että maanantaina ja tiistaina oli koulua aamupäivisin, ja loppuviikosta mentiin kouluun vasta puolelta päivin, ja päästiin pois kun kello oli jo neljä tai viis. Eikä se tuntunut – muistaakseni – ollenkaan kummalliselle.

Nykyisessä elämäntilanteessa kun (melkein) kaikki päivät ovat vapaata, ei töitä, niin ”vapaa” minun kohdallani tarkoittaa vapaata keittiöstä, ei ruoanlaittoa, ei pyykkiä, ei siivousta, ei muitakaan kodinhoidollisia toimenpiteitä, joita totta puhuen nykyisin on hyvin vähän verrattuna niin aikoihin, jolloin noita kaikkia oli aika paljonkin ”oikeiden töiden” lisäksi. Näin siitä huolimatta, että kotihommat, varsinkaan ruoanlaitto, ole minulle mikään ”työ” tai rasite. Ei edes kuvatoimituksia tms.

Mutta siis tänään Pehtoori teki kolmen ruoan päivällisen – ihan vaan meille kahdelle. Toki olen sellaista eräänkin kerran tässä viime vuosina toivonut (syntttäri-äitienpäiväviikonloppuna sellainen toki on kuulunut elämääni jo vuosikymmenien ajan).

Kun pari vuotta (2015 – 2017)  kuljin yhden viikonlopun kerran kuussa  Torniossa valokuvausopintojen lähiopetusjaksojen vuoksi, oli minulla aina sunnuntai-illansuussa kotiin palatessani odottamassa sapuska ja myös  pikkuperhe ruokapöydässä. Olihan se juhlaa. Sitä muistellen olen (melkein nalkuttaen tai ainakin vahvasti toivoen) odotellut vastaavaa kokemusta joskus toistuvaksi. Ja tänään sitten!! Toki kaksin, mutta ei siinä mitään valittamista.

Ainoa kurja juttu oli se, etten ollut käynyt kunnolla liikkumassa, vaikka nyt olisi ollut hyvä aika hiihdellä tai tepastella vaikka koko aamupäivä. Muttaku sää! Ja laiskuus. Ja vapaapäivä siltäkin osin! Sentään kaupassa kävin, huomista varten 🙂 . Ja muutenkin. Hyvä, tosin hieman kyynelehtivä kohtaaminenkin kauppareissulla. Elämä on.

No mutta, alkuun oli erinomaista kylmää, raikasta fenkolikeittoa ja juustokeksejä (ite tehtyjä!!)! Ja niiden kanssa erinomaista albarinhoa (joka on meillä viinikerhonkin kanssa hyväksi maisteltu). Ehdottomasti palaan asiaan ohjeen kera.

Pääruoaksi Lyonin broileria! Koko talo tuoksui yrteille, sopivasti punaviinietikalle, paistetulle, haudutetulle, hyvälle. Ja jälkkäriksi kuohuviinimousse. Kyllä kelpasi!

Vapaapäivä on jatkunut neuloen, – kynttilöiden valossa [otsikkokuvan tuikut Wienin joulutorilta 2018 – siitäkin jo niin kauan].

Mutta nyt Nuutin päivään päättyy joulun aika. Kausivaloista ja kynttilöistä en silti vielä luovu.

Ruoka ja viini

Onnistumisia

Tänään on ollut onnistumisia. Omia ja muiden. Enemmän muiden kuin omia.

Ensimmäinen onnistuja oli kampaajani T. Tänäänkin hän onnistui samaan todellakin ylipitkäksi kasvaneista ja mökkivedellä kuiviksi ja hamppuisiksi pestyistä hiuksistani ihan kelvolliset, kiiltävät. Katu-uskottava pehko on taas muutaman viikon kohdallaan. Se on hyvä. Minullehan hiuspehkoni on ehkä hieman tavallista keskeisempi osa identiteettiä, joten ei ole ihan sama, miten se on leikattu, pesty ja kammattu. Nyt se on hyvin. Onnistuminen numero yksi. Kiitos taas kerran, T. ja Salon Virho.

Toinen onnistuminen oli kun menin kauppaan: Ossuuskauppaan! K-kaupassa kun ei vielä ole sisilialaisia veriappelsiineja, Valkean S-marketissa on! Sitä paitsi siellä oli joulu-Panettonet puoleen hintaan. Ostan usein suklaa- tms. panettonen aina joulun alla ja nautimme sellaisen ystävien kanssa vuodenvaihteessa mökillä. Niin tänäkin vuonna (tosin sitruunaisen, ja se olikin todella hyvää), vähän jäi vielä tyttärelle ja Vävyllekin. Nyt ostin toisen. Pistaasi-panettone, puoleen hintaan! Nehän säilyvät kauan. Meillä ehkä ensi viikkoon. 😀

Ja matka jatkui. SPR:n Veripalveluun. Syksyn tautien (korona, vyöruusu) jälkeen pääsin taas ojentamaan käteni. Tällä kertaa se tuntui tavallistakin merkityksellisemmältä. Kysyin – sattuneesta syystä, mielenkiinnon vuoksi – toimenpiteen (onkohan oikea sana?) tehneeltä, että mihin vähän vajaa puolilitrainen varsin korkea hb-arvoinen veripussini kulkeutuu: jääkö se Oulun seudulle, OYSiin vai viedäänkö jonnekin lähi-labraan? – Hän kertoi, että se viedään SPR:lle Vantaalle, ja siellä se testataan ja jalostetaan, minkä jälkeen erilaiset verituotteet viedään sinne, missä tarvetta on.

Kun kyselin häneltä (poikkeuksellisen juttelevainen, hyvin pistävä henkilö), onko muistikuvani siitä, että joskus vuosikymmeniä sitten olin luovuttamassa verta ja joku ”lähetti-ihminen” oli kylmälaukun kanssa odottamassa, että luovuttamani pussillinen saataisiin pakattua mukaan, koska ”nyt on OYKSissa pula” (minulla on 0+-veriryhmä, joka käy suurimmalle osalle väestöstä). Että saatettiinko silloin (n. 45 v. sitten) viedä verta suoraan sairaalaan sitä tarvitseville? – Ja kyllä. Kyllä sellaista kuulemma tapahtui: ”Oli sellaisia suorasiirtoja. Ei ollenkaan mahdottomia”.  Olin hyvilläni, että muistikuvani ei ollut väärä, sillä se on osaltaan vuosikymmenet motivoinut verenluovutukseen. On ollut olo, että oikeasti voi olla avuksi. Ja vielä voin muutamia vuosia jatkaa tätä, – jos kaikki osaltani sujuu hyvin.

Onnistumisia lisää: kävelin Kauppahalliin. Hain M:lta hyvin, itseasiassa hirmuruman, mateen. Tai oikeastaan vain sen fileet. En ottanut edes ruotoja mukaan. Ei tänään madekeittoa, vaan madetta kerma-kalaliemikastikkeessa perunoiden kera. Vähän muokkailin ”Vottosen reseptiä”.

Tällä kertaa minulla oli valmiiksi paahdettua voita (kuvassa nuo pienet ruskeat pallerot), mikä kruunasi annoksen. Lisukkeena oli (ohi oikeaoppisen ohjeen) myös viiriäisen munia. Ei huono!

Madekeittokin kuuluu tammi-helmikuun ruokakalenteriin: kannattaa hakea hallista kala. Fileoidusta fisusta on helppo tehdä kelpo keittokin. Muutaman vuoden takainen varsin maukas kokeiluni siitä on täällä. Mateelle, joka on varsin tiivis kala ja jolla oli lisänä tuo piparjuurella maustettu kastike, sopi vallan hyvin klassinen chablis. Ei edullinen, mutta osaltaan se teki meidän kahden hengen päivällisestä ihan juhlaruoan.

Paljon hyvää tässä perjantaissa.

Niitä näitä

Värikylläistä elämää

Tänään jotenkin levoton päivä.

Kovin vähän aikaansaannoksia. Tai ehkä sittenkin paljon ”aloituksia”, mutta siinä kaikki. Mutta ei edes tajunnanvirtaa postailtavaksi. Ajatuksia paljon, mutta eipä niistä kirjoiteltavaa.

~~~~~~~~~~~~~~

Eilisen kyselyn tuloksia katselin: vastaajia oli yhteensä 22 (vielä saa toki vastata, minua tämä kiinnostaa).

Vain kolme vastanneista oli kaltaisiani siinä, että kipu tai muun fyysisen tuntemuksen voi aistia myös värinä.  Minusta on aika yllättävää (sekin), että neljänneksellä ei ole mitään väriajatuksia liittyen kalenterikuukausiin tai vuodenaikoihin. Onkohan tämä ikä- tai sukupuolikysymys? – Ehkäpä. Varmaankin psykologiassa (vai biologiassa?) on tehty tutkimuksiakin näistä asioista. Josko löytyisi joku popularisoitu artikkeli aiheesta.

Tähän pikku taulukkoon laskin prosentit.

Värikylläistä elämää tänäänkin. Huomenna ehkä osaan sanoittaakin sitä.

Niitä näitä

Kalenterikuukausien värit?

Minulla kuukausilla on värit. Huhtikuu on keltainen, joulukuu punainen, heinäkuu keskivihreä. Kuukauden värit määräytyvät  osin luonnon/taivaan sinisyyden mukaan, osin vuotuisjuhlien mukaan. Noin karkeasti ottaen noin.

Usein en tätä värikoodausta tule ajatelleeksi, mutta kun olen tässä vuoden vaihtuessa muisti-kalenteri-bujokirjaani tälle vuodelle koonnut, koristellut, kalenterisivuja raapustellut, washiteippejä sivuille laitellut, on tämä taas tullut esille.

Samoin Oulu- ja Saariselkä-kalentereita tehdessä taustavärejä valitessa tämä juttu on ollut mielessä. Esimerkiksi tämän postauksen artikkelikuva on parin vuoden takainen otos, joka on ollut kalenterikuvanikin (Piispanojan taukotuvalta), on aivan tammikuun värinen, siis sini-harmaa.

Tein pikaisesti Excelissä tällaisen viitteellisen väriliuskan selventääkseni tätä ajatteluani.

Miten sinä? Onko sinun kuukausillasi värit? Ovatko värit yhtään samansuuntaisia kuin minulla? Onko viikonpäivilläkin värinsä?

Minulle myös fyysinen tuntemus on joskus väri. Esimerkiksi ”tunnen” kivun joskus violettina. Mitä tummempi violetti, sitä kovemmin sattuu. Tästä oli kerran hierojani kanssa puhetta: taas kerran olkapäätäni hieroessaan hän sanoi, että sano sitten, kun tuntuu ”liian kipeältä”. Kun kerroin hänelle tästä ”violetista kivusta”, hän totesi asiakkaissaan olevan muitakin, joille kivulla on väri, yleensä kuulemma punainen tai musta. Minulle vastikään toistamiseen koettu vyöruusun hermosärky oli punaista, liki tulista. Hammassäryllä, joista pahimmat ovat nekin olleet kolmoishermosärkyä, on syvään violettiin menevä väri.

Mieliala on joskus musta. Vai onko? – Minulle mielialoissa on hyvin harvoin värejä. Kun on oikein paha ja/tai ahdistunut olo, kaikki vain näyttää harmaalta tai ei miltään, mutta se tunne ei ole värillinen. Helpotuksen väriksi koen keltaisen, ja oikein ison, pulppuavan ilon miellän melkein häikäisevän valkoiseksi. Joskus.

Mitenkäs värit sinun maailmassasi? Kerrohan kommenteissa ja /tai klikkaile ainakin kyselyyn vastauksia. Olisi mukava kuulla, miten muut värien kanssa elelevät.


Niitä näitä

Kansalaisaktiivisuutta?

Koskapa tämä postauksen teko venyi näin pitkälle, en sittenkään tee aikomaani kyselyä. Huomenna sitten. …

Päivässä on ollut hopusti hommaa, koneelle en ole juuri ehtinyt.

Siivousta, asioita, kirjastoa – viihdyinkin aika kauan, lankojen ostoa [taasko itselle neule? – kyllä, neulominen on mukavaa, halpaa, terapeuttista. Kukaan lähipiirissä ei tietääkseni tarvi islantilaisneuletta, joten mikseipä itselle pääsiäiseksi?], hiihtoa, peruna-purjokeittoa ja leipää Napolin salamin (että on hyvää!!!) kera.

Ja illansuussa Aleksinkulmassa. Tiedättehän paikan, jossa järjestetään oululaisten eläkeläisten kaikenmoisia kerho-, yms. tapahtumia. Siellä sitten minäkin. Auts.

Ja kovasti houkuteltiin myös muihin touhuihin, aktiviteetteihin, luottamustoimiin… En lupautunut. Siitä olen erinomaisen iloinen.

Osaan jo sanoa ei, eikä tämä taito ole vaatinut kuin puolenvuosisadan ja kymmenien epäonnistumisten kokemuksen. Mutta nyt ei: en ala rotissöörien voudiksi, en viininystävien puheenjohtajaksi, en sihteeriksi. En ala millekkään. En millekään ylimääräiselle. Monessa olen ollut, en enää ala.

Mutta olipa tänäänkin mukava kun luottamusta osoitettiin, kun kysyttiin, kun sain olla ´vain ´ aktiivijäsen ja koettaa pukata nuoria toimintaan.

Huomennakin on ainoa ´must´ miettiä lähteäkö metsään, josta on lumet tippuneet puista. Kehitelläkö uusi arkiruoka? Neuloako koko päivä. Tämmöistä se on nykyisin. Tai ainakin huomenna.

Niitä näitä

Kalenterimerkintöjä

Lukukauden alku.

Vähän siltä on tuntunut tänään, sillä olen täytellyt omaa kalenteriani, suunnitellut projekteja, tekemisiä, (mökki)reissuja, jopa selaillut täydennyskoulutuksia, kansalaisopiston tarjontaa ja tilaillut uusia neuleohjeita, ostanut yhden kuvankäsittelyn verkkokurssin, etsiskellyt Helmet-haasteeseen sopivaa luettavaa/kuunneltavaa.

Tehnyt itselleni HOPSia. 😀  Niitähän minä Suomen ja Skandinavian historian opiskelijoiden(i) kanssa tein pari vuosikymmentä. Henkilökohtainen opintosuunnitelma (= HOPS) taitaa olla vähän turhan juhlallinen nimi näille omille aikeille ja puuhilleni tänään. Jokatapauksessa kaikkea tällaisia olen pohdiskellut, etsiskellyt, suunnitellut.

Ja sitten käynyt eka kertaa tälle talvelle Auranmajalta lähtevillä laduilla. Näin huolimatta siitä, että pakkasta oli kuitenkin vielä – 17 C. Eihän se pakkasessa luisto parasta ole ja käsiä palelee, mutta keskipäivällä oli ihan kimmeltävää, kirkasta, aurinkoista, melkein helmikuisen kristallista. Ei todellakaan haitoksi asti muita hiihtäjä, – olisinkohan kympin lenkillä nähnyt korkeintaan 10 sivakoijaa.

Tänään ei siis vielä mitään kiirettä. 🙂 Ei mihinkään, ei minkään asian kanssa.