2015 – Sivu 24 – Tuulestatemmattua

Henkistä ja fyysistä aktiviteettia koko päivä

Varhain aamulla Linnanmaalla. Siinä on oma taikansa. Taikaa on kävellä perjantaiaamuna, arkipyhän ja lauantain välisenä aamuna, aamuseitsemältä, valtavan kolossin tyhjillä käytävillä, lukittujen ovien kautta etsiytyä omaan pieneen kammiinsa, avata tietokone, josta lähtevä hurina on pitkään aikaan ainoa ääni, joka kuuluu. Se vaivuttaa mukavaan työnteon nirvanaan, auttaa keskittymään. Samalla unohtuu se, etten kuitenkaan ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi. Hurina auttaa keskittymään luettavana olevaan tekstiin, tekemään siihen korjauksia, merkintöjä, muutosehdotuksia, korjaamaan kieltä, kirjoittamaan kommentteja, tekemään ehdotuksia tutkimuskirjallisuudesta ja piirtelemään hyväksyviä hymiöitä marginaaleihin.

Puolenpäivän molemmin puolin on kontakteja: paikallishistoriahankkeista, opiskelijoiden kesätyöharjoitteluista, artikkelini tiimoilta, dekaanin kanssa, kandilaisia käy hakemassa palautetta, moni kollegakin on työpaikalla ja asioita riittää.

Lähdin hyvissä ajoin töistä, olin luvannut Pehtoorille, että tällä kertaa minä käynkin kaupassa. Ja ostinpa sitten muka jotain uudenlaista kokattavaa. No hyvä on, nälkä lähti (oli hyvää kaupan leipää), mutta sekä pinaattilisuke että maalaiskananpoika olivat vähintäänkin arveluttavia. 🙁

Mutta joku muu onnistui tänään. Varasin jo viikolla meille Alppilan keilahallilta tunnin keilavuoron: piti saada revanssi Kuusamossa koetusta rankasta tappiosta ja ehkä vielä tärkeämpi syy oli se, että olen tässä puolen vuoden aikana koettujen keilaussessioiden hoksannut tekevän erittäin hyvää ainaiselle olkapäävammalleni. Keilaus ”aukaisee” niveliä tai jotain. Tunnin keilauksella on samanlainen hyväätekevä vaikutus kuin hyvällä hieronnalla. Niinpä pyöräilimme kylmästä säästä huolimatta Pelixiriin, joka oli ennenkokematon paikka ja joka on siis toinen Oulun keilahalleista.

Hohtokeilausvuorolla tunnin palloja heittelimme. Sen verran kilpailuviettiä on molemmilla, että yrittää piti, ja yesh, minä se voitin! Muutamalla pisteellä vain, mutta ”erät” 3 – 1 minulle, joten fyysisen hyvänolon lisäksi pieni riemu voitosta. 😉 Pieni!

Tuota voi kyllä tehdä useamminkin. Ja vakaat huhut kertovat, että Saariselällekin on tulossa keilahalli, joten meillä on sitten mökkireissullakin mahdollisuus tätä liikkumismuotoa harjoittaa.

Nyt voisi taas välillä lukea jotain …

Viiniä arkipyhänä

Kiitoksia kaikille vastanneille toissapäivänä asettamaani markkinointitutkimukseen. Liki puolensataa vastausta, ja vaikka hieman lähdekriittisesti suhtaudunkin tulokseen, niin hyvältä vaikuttaa…. Asia pitää laittaa hautumaan.

Juhlapäiviin liittyen on mukava, että Jeesuksen taivaanastumisen päivä on taas torstaisin; vuosina 1973 – 1991 Suomessa valtiovalta oli sitä mieltä, jotta Jeesus astui taivaaseen lauantaina, joten arkipyhää ei silloin arkena vietetty. Kyllä valtiovalta tietää! Vaikka nyt ollaan taas sitä mieltä, että torstaihan se sittenkin oli, on minulla tänään jäänyt pyhä pitämättä; kuitenkin hyvä mieli, että paljon olen saanut luetuksi, arvostelluksi.

Ja lounas: koskapa kuitenkin kotona työpäivää vietin, ei lounas koostunut eväistä, vaan keittelin tuorepastaa, tein salaattia ja viinikaapista löytyi tuohon passelille tuntuva italialainen valkoviini, jota nautimme lasilliset vähän kuin verryttelyksi.

Sisilialainen viini, jossa rypäleenä Grillo (ja Viognier). Makua, vahvaa hedelmäisyyttä, mehevyyttä ja syvänkeltaista väriä. Inycon on tuottaja, jolta on ennenkin ollut Alkossa hyviä (puna)viinejä. Tämä luomuviini on etiketin mukaan puolikuiva, mutta Alko luokittelee sen kuivaksi. No siinä välissä se on. Ja edullinen kympin viini. Siinä on samaa kuin usein mainostamassani You, me and the Gatepost -viinissä (no se Viognier tietysti). Siis Inycon Grillo Viognier, per favor.

Mitenkö niin verryttelyksi? No kun tässä illalla oli ”The 11th BOTRYTIS CHALLENGE TASTING”. Siis vuosittainen viinikerhon kilpamaistelu, jossa olimme Pehtoorin kanssa puolustamassa viimevuotista tuplamenestystä. Mutta enhän minä mestaruuttani saanut uusituksi, taisin jäädä viimeiseksi tänä vuonna.

Mutta ei se haittaa. Meillä oli oikein mukava ilta, taas kerran. Ja oikein makoisa ilta. Alla olevaa jälkkäriä ennen olimme nauttineet parsa-prosciutto-piirasta ja salaattia. Nam.

Ja viinien yllättäjä? Se oli klassikko! Faustino I (Alkossa on tällä hetkellä vuosikerta 2001!!!!) ja minä – ja muutama muu – olin varma, että se oli Amarone!! Se oli taivaallisen hyvää! Siitä huolimatta että vastaus kilpailussa meni pieleen…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Vesterinen Yhteyeineen on taas tehnyt ihanan biisin. Kepeä, rullaava, hyväntuulinen. Sopii nyt…

Yliopistoelämää

Toukokuun puolivälissä ajankohtaista

Syksyllä täällä Temmatussa oli puhetta puhelimien Appseista, sovelluksista, jotka tuovat iloa ja hyötyä elämään ja arkeen. Tänään kuulin, että yliopistolla on tekeillä Aapoksi nimetty appsi, joka tulee näyttämään opiskelijoille mm. opintopistekertymän jne. Mielenkiintoista, mutta kertoo mistä? Noh, se ei enää tule minun elämääni hetkauttamaan, mutta minäkin olen löytänyt uuden appsin: eikä liene hämmästytä ketään, että se liittyy kuviin. Sen nimi on Metamorphosa Beta, ja ainakin minun Nokian Lumiaani se löytyi ja käynnistyi helposti.

Tässä alla sillä – tavattoman helposti ja nopeasti – muokattu kuva. Alkuperäinen on tuossa sivupalkissa oleva kuva, jonka otin eilen historian pääsykokeen valvonnassa.

Tosiaan, kuten kuvasta näkyy, keräsimme kännykät niiltä opiskelijoilta, joilla ei ollut mukana laukkuja, jonne puhelimen olisi voinut laittaa. Aika monella (kymmenellä) ei laukkua ollut, joten kännyköitä kertyi valvojien pöydälle ja liitutaulun reunukselle aika lailla.

Sellainen uusi juttu eilen pääsykokeessa ilmeni että kun ryhdyimme liki 300 hengen pyrkijälaumaa luentosali äl ykköseen sisälle päästämään, oli ovensuussa kolme vanhempaa … siis että äidit olivat saattelemassa omia Jasu-Pettereitään tai Jenna-Jonniaan pääsykokeeseen! Kaikkea sitä on nähty (täällä ehkä ikimuistoisin juttu), mutta että äiti saattamassa! Yksi äideistä kysyi minulta vielä erikseen luvan, että saako hän käydä ihan luentosalissa sisällä kurkkaamssa, miltä siellä näyttää!? Tokihan minä päästin kurkkaamaan. Minäkin muka olen myötäeläjä jälkikasvun elämänvaiheissa, mutta rajansa kaikella !

Pääsykokeessa oli liki 300 pyrkijää. Kysymykset olivat niin vaikeita, ettei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä… Noh minun lukion kurssien lukemisestani onkin jotensakin 40 vuotta, joten ei ihme, että ne ovat muuttuneet ja etten minä juuri mitään niistä muista. Ne taitaa olla ihan eri pyrkimiset minulla jos asiakseni otan…

Tänään sitten iltapäivällä taas koulutusneuvostoa. Ja ihan napakasti viidessä tunnissa saatiin puhuttua ja päätettyä asioita kahdeksan pykälän verran. Ja suurin osa ko. asioista oli jo jatkokäsittelyssä. Ja silti juttua riitti. En ole ihan vakuuttunut – vieläkään – että tarvittaisiin noin paljon aikaa noihin kokouksiin. Mutta koulutusrehtori puhuukin mielellään siitä, että koulutusneuvosto on eräänlainen työvaliokunta. Minä laittaisin painon sanalle ´työ´, en valiosta enkä kunnasta tässä yhteydessä juuri puhuisi. Enkä tänään paljon puhunut muutenkaan. Jotensakin uupunut olin, eikä tunteen paloa, eikä intohimon kohteita esityslistalla ollut …

Kotiin tultua punaviini ”Tyto Alba”, pöllöviini, tuntui sopivan tilanteeseen (ja grillipihveille ja herkkusienihakkelukselle, sekä tomaatti-vuohenjuusto-salaatille) erinomaisesti.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Tietokirja juhlista, historiasta, ruuasta, …?

On herännyt tässä ajatus.

Jo tehdessämme sisareni kanssa Vuorotellen-kirjaa ajatuksena oli koota ”vuodenaikakirja”, ja sellainenhan siitä tulikin. Siinä julkaisin eri kuukausille ”kuuluvia” ruokaohjeita ja niihin liittyviä tarinoita ja totuuksia. Kirjassa sivutaan vuotuisjuhlia, samoin kuin täällä Tuulestatemmatussa, ja muutamissa lehtijutuissa joita olen vuosien varrella kirjoitellut. Ja nyt kun minulla oli se luentokiertue ”Vuotuisjuhlien historialliset juuret”, joka selvästikin herätti kiinnostusta, olen vähän miettinyt uutta kirjaprojektia.

Miten olisi jos tekisi tietokirjan suomalaisista vuotuisjuhlista, osaltaan päivittäisi Kustaa Vilkunan klassikko-opusta Vuotuinen ajantieto, joka nyt kertakaikkiaan on ”so-last-season”. Se on agraariyhteiskunnan vuotuiskalenteri, ja täynnä kansaperinnettä. Sitten on se Seljavaaran ja Kärjän ”Juhlat alkakoot! Vuotuisia tapoja ja perinteitä”, jota olen käyttänyt useinkin ja edelleen Sirpa Karjalaisellakin on vuotuisjuhlaperinteestä kirja. MUTTA, ajattelin erilaista kuin nuo. Vähän olen suunnitellut sellaista, jossa olisi paitsi tietoa juhlien historiallisista juurista mutta myös vuotuisjuhliin liittyvien ruokien perinteistä ja ehkäpä samalla niiden valmistamisestakin eli olisi myös reseptejä. Ja jossa olisi kuvia! Tietysti. Ja joka olisi kaikinpuolin modernimpi kuin Vilkunan makulatuurille painettu, jotenkin ”rukinlapakulttuuriin” viittaava ikiaikainen opus.

Jos tietokirjani olisi sellainen lahjakirjaksikin sopiva, värikuvallinen 150 – 200-sivuinen kirja, jossa kerrottaisiin, miksi pääsiäistä Suomessa kutsutaan pääsiäiseksi ja jossa olisi sellaisia tarinoita, joissa kerrottaisiin, miten loppiainen, Kölnin tuomiokirkko ja Ruotsin maakiekkojoukkueen pelipaitoja koristavat kolme kruunua liittyvät yhteen (tiedätkö?), kiinnostaisiko se? Jossa kerrottaisiin joulutorttujen historiasta ja siitä, miksi Vappuna Helsingissä Ullanlinna kansoittuu piknikin viettäjistä? Sellaisia tarinoita kuin kahden kynttilän polttamisen perinne itsenäisyyspäivänä tai aprillipäivän lyhyt historia (johon minulla on nyt jo paljon lisiä….) .

Olisiko sellaisella kirjalla kysyntää? Se maksaisikin enemmän kuin nuo omakustannekirjaseni, jotka nyt toki ovat ilmaiseksi nettisivulla luettavissa, mutta kuitenkin korkeintaan 30 – 40 euroa.

Alla markkinointitutkimus. Klikkaathan vastauksesi, rehellisesti. Eikä klikkaus todellakaan sido mihinkään, varsinkin kun en edes näe, kuka on klikannut ja varsinkin kun tämä ajatukseni ovat ihan tuhannen alkutekijöissään ja suunnitelmat ohuina haituvina leijuvat. Mutta klikkaahan, pliis.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Rästejä vältellen

Tänään taas yksi sellainen ”tämä oli mulle sitten viimeinen kerta” -juttu. Norssilla aineenopettajahaastatteluissa humahti koko iltapäivä. Siellähän opiskelijoilla on mahdollisuus ”myydä itsensä”. Jokaisella halukkaalla on mahdollisuus tehdä tiettäväksi, miksi juuri hänet kannattaisi valita: kaikki kun eivät kuitenkaan pääse opetusharjoitteluun. Ja tänään taas hoksasin, että todellakaan näitä meidän yliopisto-opiskelijoita ei ole mitenkään koulutettu työ/opiskelupaikkahaastatteluja varten.

Aikanaan meitä haastattelijoita koulutettiin päivän mittaisella seminaarilla tuohon, minusta aika vaativaan ja vastuulliseen, hommaan. Haastatteluun ja valitsemaan 20 minuutin haastattelulla monille elämänura [okei, vähän kärjistän], mutta opiskelijoita ei kukaan, koskaan, kouluta tunnistamaan omia vahvuuksiaan, eikä selviämään haastatteluista kunnialla. Pitäisi kyllä.

Minun pitäisi huomenna selvitä kunnialla taas yhdestä viimeisestä jutusta: vihoviimeinen info. Sivuaineopiskelijoiksi valitsemilleni info. Sitten loppuu noidenkin pitäminen. Mutta ensin [nyt] pitäisi tuon session Power pointit kasata.

Totta puhuen se oli tarkoitus tehdä eilen illansuussa, kun Pehtoorin kanssa palasimme mummula-kierroksilta, mutta minäpä en koneen ääreen suostunutkaan istahtamaan, vaan jäin pihahommiin. Ja luutusin meidän Huvilan. Ikkunatkin pesin. Nyt oli helppo kun ympäriltä on isot syreenit katkaistu.

Taidan ottaa läppärin ja lähteä tuonne sen infon kokoamaan.

Huomenna on toinenkin ”minun viimeiseni”. Historian pääsykoe: ainakin 300 tulee taas yrittämään. Onneksi en ole tarkastusvuorossa.

Huomenna laitan tänne kyselyn. Olehan valmiina! 😉

Historiaa

Äitienpäivä on pian 100-vuotias

Äitienpäivää vietettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1918.

Äitienpäivä lähti liikkeelle USA:sta, kun Länsi-Virginiasta kotoisin ollut Anna Jarvis järjesti kirkossa äitinsä muistoksi juhlan vuonna 1907 . Vain seitsemän vuotta myöhemmin presidentti Woodrow Wilson allekirjoitti kongressin tekemän päätöksen, jolla äitienpäivä virallistettiin. Yhdysvalloista äitienpäiväperinne levisi myös Suomeen, jonne sen Amerikan matkaltaan toi kansakoulunopettaja ja kansanedustaja Vilho Reima.

Reima kirjoitti sekä vuonna 1912 että 1913 Kotikasvatusyhdistyksen julkaisemassa Koti(kasvatus)-lehdessä yhdysvaltalaisten äitienpäivänvietosta ja suositteli käytäntöä myös Suomeen, mutta idea ei tuolloin vielä saanut kannatusta. Vuonna 1918 Reima otti Koti-lehdessä asian uudestaan esille ja ehdotti äitienpäivän viettämistä 7. heinäkuuta kyseisenä vuonna. Vain Alavieskassa innostuttiin asiasta ja kansakoululla vietettiin Suomessa ensimmäistä äitienpäiväjuhlaa paikallisella kansakoululla 7. heinäkuuta kello 18 vuonna 1918.

Vuoden 1918 aikana tiedetään vietetyn myös sekä punaisten että valkoisten äitien muistojuhlia, mutta niillä oli vielä poliittinen juonne. Seuraavana vuonna (1919) äitienpäiväjuhlia vietettiin jo monella paikkakunnalla ja nimenomaan kansakouluilla.

Aluksi päiväksi vakiintui toukokuun kolmas sunnuntai, mutta vuonna 1927 äitienpäivä siirrettiin viikkoa aikaisemmaksi, koska toukokuun toinen sunnuntai oli opettajien kannalta parempi, eikä sijoittunut pahimpaan aikaan keskelle kokeiden arvosteluja ja kevättodistusten kirjoittamista.

Äitienpäivä on Suomessa aina ollut kodin juhla, mutta myös isänmaallinen juhla, enemmän kuin monissa muissa maissa. Virallisuutta vahvisti kun Mannerheim myönsi jatkosodan aikana vapauden ristin kaikille Suomen äideille 10. toukokuuta v. 1942. Tämä erityinen huomionosoitus, presidentin päiväkäsky no 60, on vieläkin kehystettynä monissa kirkoissa.

Vuonna 1941 perustettu Väestöliitto ryhtyi järjestämään vuosittain valtakunnallisen äitienpäiväjuhlan. Tässä juhlassa presidentti alkoi vuodesta 1946 lähtien jakaa ansioituneille äideille henkilökohtaisia Valkoisen Ruusun ritarikunnan ansiomerkkejä. Yhden kerran tämän huomionosoituksen on saanut myös mies, mutta nyt sääntöjä on muutettu siten, että se voidaan myöntää vain naisille. Virallinen liputuspäivä äitienpäivä on ollut vuodesta 1947.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Niitä näitä

Kylmä ilma, lämmin mieli

Aika kylmä. Aika aikaansaamaton päivä, vaikka muka koko ajan olen jotain tehnyt. Piharuukkujen metsästyksessä jo aamuyhdeksältä Äimäraution K-Raudassa, kaksi ostin, vaikka eivät ihan sellaisia kuin kaipasin. Ja tällaiset. Olen nähnyt näitä nettisivuilla ja kokkiohjelmissa. Yrttisakset. Eivät maksaneet vitostakaan ja kyllä tuli kätevästi basilikasilppua.

Iltapäivän lopulla Pehtoori savusti ison taimenen, minä tein pikahollandaise [ohje alla] -kastikkeen ja keitin isoja, valkoisia tankoparsoja. Sitten Nürnbergin kolmen vuoden takaisten en ole yhtä hyviä saanut. (kuva ei oikein ole onnistunut, mutta ehkä osaat kuvitella maun… ) Kaksinpa syötiin, niinkuin taidetaan tehdä huomennakin.

Molemmat lapset kun ovat Helsingissä ja kävivät sitten keskenään tänään syömässä Björkin ravintolassa, kun heille tarjosin ”äitienpäivä/synttäriruoan”.

Kaupungilta tullessani minua oli kukkalähetys odottamassa. Olivat nuoret jo viikolla asian järjestäneet; jopa Juniori oli homman eteen tehnyt jotain. 😉

Ja katsokaapas, mitä Pehtoori oli minulle hankkinut!!

Vanha Kenwoodini on jo pitkän aikaa osoittanut uupumisen merkkejä, laakerit rahisee ja rohisee, eikä vatkaustulos ole ollut mitenkään tasalaatuista. Mutta nyt on jämäkkä uusi yleiskone kaikilla mausteilla. Moni nainenhan ei pidä siitä jos saa lahjaksi kattiloita tai muita keittiövermeitä, mutta vaikka Pehtoori tänäänkin totesi, että lahjasta hyötyy myös hän ja moni muu, niin en pistä ollenkaan pahakseni tällaisia keittiöön kuuluvia lahjuksia. Vielä en kokeillut, mutta luulenpa, että täällä blogissakin näkyy tästä ”tuloksia” aika piankin.

Tällaistakin on kuulunut tähän päivään. Tosin hyvin rajallisesti.

Minä kun olen Juniorin varahenkilönä: miniä on kelpuuttanut minut kaverikseen, jos synnytys käynnistyy, kun Poika on vielä Helsingissä. Olen kovin otettu tästä, lukenut tarkkaan ohjeita ja koko ajan olen kulkenut puhelin kädessä, – vaikka laskettuun aikaan on vielä muutamia viikkoja. Kaikesta sydämestäni kuitenkin toivon, että se on Juniori, joka kihlattunsa kanssa synnyttämään lähtee, enkä minä. Ja huomennahan poika jo palautuukin kotiin.

Hollandaise tehosekoittimessa
2 kananmunan keltuaista, 110 g voita, 1 rkl sitruunamehua, 1 valkoviinietikkaa, suolaa.
Lisää huoneenlämpöiset keltuaiset tehosekoittimeen, joukkoon ripaus jauhettua mustapippuria. Aja tehosekoittimella n. 1 minuutti.
Kuumenna valkoviinietikka + sitruunanmehu kasarissa, lisää nauhana sekoittimen pyöriessä. ulata voi samassa kasarissa, lisää kuuma voi ohuena nauhana tehosekoittimen ollessa päällä. Mitä hitaammin voin lisää, sen parempi.

Niitä näitä

Lupaus

Tämä on lupaus.

Laskutavasta riippuen työpäiviä, arkityöpäiviä tai vaihtoehtoisisti päiviä irtisanoutumiseen on enää 29 (työpäiviä (ma – pe) ennen juhannusta), 41 (päivää, jolloin viikonloput on enemmän tai vähemmän työpäiviä, kuten kai paljolti tulee olemaankin) tai 93 (päivää siihen, että irtisanoutumien astuu voimaan. Siis siihen, että olen lopullisesti ”out”). Tätä ei pidä käsittää väärin. En minä niin innolla odota töiden loppumista kuin saattaisi olettaa, mutta olenpahan noita päiviä välillä laskeskellut kun joku (tänään Pehtoori) niitä aina kyselee. Noh, kesä on tuloillaan.

Ruoka ei tänään ollut kovin kesäistä. Kehittelin porostroganoffin. Näyttää siltä kuin olisi hedelmäsalaattia ja paksua suklaakastiketta lautasella. Kuitenkin oli salaattia, juureksia lisukkeena ja sitten poronpaahtopaistia, punaviini demi-glace -kastikkeessa hauduttelin reilun puoli tuntia, mukaan yrttejä, paljon kokonaisia valkosipulin kynsiä, cocktail-kurkkuja, pippuria, suolaa ja lopuksi smetanaa. Hyvää oli.

Ja samalla kun tätä postausta teen, lupaus alkoi tuntua jo petetyltä: ensin ukkonen jyrähteli merellä, ja sitten raekuuro! Ja saman tien ohi. Enkä minä vielä uskon lupaukseen.

Niitä näitä

Hajahavaintoja

Yön vesisateen jälkeen, aamulla ulosastuessa tuoksu lupasi kesän olevan lähellä. Oi-joi kuinka ihana tuoksu! Koivuissa ei vielä viherrystä, mutta lehtikuuset työmatkan varrella jo hennon vihreitä. Kevätkuusia ovat.

Aamupäivä intensiivistä Manualen työstämistä painokuntoon, ja sähköpostirumbaa.

Iltapäivällä äidin lääkärireissun jälkeen olin sopivasti ”sillä suunnalla” ja lounas oli nauttimatta, joten poikkesinpa Höyhtyän verraten uudelle jäätelökioskille/baarille. Minetti-jäätelöt ovat sellaisia italialaistyylisiä artesaanijäätelöitä. Enkä edes kärsinyt huonoa omaatuntoa moisesta keskellä viikkoa herkuttelusta; päinvastoin oli sellainen ”minä-olen-tämän-niin-ansainnut”-fiilis. Höyhtyän ostarilla on Olotila. Ja Bar Olotilan patio oli jo avattu, ja siellähän oli pojilla ihan kesätunnelma. Puolentusinaa hemmoa piti yhteislauluiltapäivää, eivätkä todellakaan laulaneet yhteen. Mutta lauloivat.

Keskustassa, Rotuaarilla, myös oluen ystäviä, ilmeisesti oikein vakinaisessa parisuhteessa oluen kanssa olevia. Olin kyllä hämmästynyt, kuinka paljon sivumyötäisessä kulkijoita arki-iltapäivänä oli. Ehkä se oli tämä lämpö? Tai tiedä häntä, kun kovin harvoin arkisin Oulun keskustassa liikun.

Joka tapauksessa ennen kampaajalle menoa ehdin käydä vielä yhden Masai-tunikan ostamassa.

Kotiin tullessa postissa iloinen yllätys: entisen opiskelijan kutsu kesähäihin. Vähänkö mukava.

Nyt olen perannut kirjahyllyjä. Vien kollegoille ja opiskelijoille kirjoja, joita en enää tarvi – opiskeluaikaisiakin hankintoja on noissa pinoissa: Allard-Littusen ”Sosiologia” ja Barnesin ”A History of Historical Writing” ovat parin-kolmenkymmenen muun opuksen kanssa olleet hyllyissä muutaman vuosikymmenen täysin koskemattomina, taitavat olla jotain reliikkejä 80-luvun alusta? En ole niitä tarvinnut. Ja olen varma, etten tule seuraavina 30 vuotenakaan tarvitsemaan. Vien töihin kierrätykseen. Ja tuon töistä muutaman hyllymetrillisen kirjoja kotiin. Ehkä minä niistä vielä jotain tarvin, ehkä ehdin ja haluan jotain niistä vielä/vihdoin lukea.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Jäähyväisiä non-stoppina

Kun ollaan Lapissa patikoimassa, kuvaan aina paljon pitkospuita. Tarvin niitä. Käytän pitkoskuvia Power point -diossa silloin, kun pidän opinto-ohjausinfoja opiskelijoille. Käytän suonylityskuvia ja tuota kuvassa olevaa Juicen runoa, jota minä sanon opinto-ohjaus- tai HOPS (henkilökohtainen opintosuunnitelma) -runoksi.

Se hyvä runo, joka minulle kertoo minusta ja opiskelijoista. Minä olen siinä se apu, kun maalataan kaistoja, ja olen apu siinä, kun ollaan kuivilla eli silloin kun on joku välivaihe, vaikka kandintutkinto, tehtynä, ja olisi syytä rakentaa taas uudet pitkospuut, joilla seuraavan suon yli päästään.

Ajattelen, että olen näyttämässä, mihin ne pitkospuut pistetään. Kertomassa, kuinka leveät kaistat oikein voi piirtää ja että ne kannattaa piirtää. Ja olen sanomassa, että ”lennä”!

Minulla on kymmeniä pitkospuukuvia. Olen ottanut niitä paljon. Nyt minun ei enää tarvi.

Minulla oli tänään viimeinen Iso Opinto-ohjauspäivä. Pidän sellaisen kerran lukukaudessa. Se on sellainen

. . minulla on ”non-stop”-vastaanotto koko päivän. … ja suunnilleen kaikkeen mahdolliseen opinto-ja opinnäytetöiden ohjausasiaan liittyen voitte tulla käymään.

Ja aina opiskelijoita on käynyt; joskus viisi, joskus kymmenen tai enemmän tai vähemmän. Tänään kävi (tai soitti) 25!

Kävi fukseja ja ännännen vuoden opiskelijoita, ”omaopeyhmäläisiäni”, kandiseminaarilaisia, palanneita, nuoria naisia ja nuorukaisia, naapurioppiaineen [”meillä kun kukaan ei näistä tiedä”] opiskelijoita, muutamat tulivat kaksinkin tai sitten ”ei-mulla-oikein-mitään-kysyttävää-mutta-tulin-vielä”, kävi valmistuvia maistereita ja yksi valmistunutkin – jonoksi asti heitä oli.

Ja minähän non-stoppina neuvoin, yritin helpottaa ahdistusta, neuvoa lomakkeiden täytössä, osoittaa oivia sivuaineopintoja, kertoa kesäopintotuen hakemisesta, keskustella kandityön rakenteesta ja viittaustavasta, aineenopettajaksi aikovien kanssa ”maalailtiin kaistoja”, gradulaisten kanssa etsittiin sopivaa metodikirjallisuutta. Tein sitä, mitä teen ympäri vuoden. Olen tehnyt parikymmentä vuotta. Ja siinä minä olen hyvä.

Tiedän, että olen. Mutta kun tänään moni sanoi sen tullessaan tai lähtiessään, tuntui pala kurkussa. Muutama sanoi lähtiessään ”kiitos kaikesta”, tai muutamat ensin kyseltyään, mitä aion tehdä, totesivat heti perään ”meillä tulee sua ikävä” tai että ”mihinhän minä joudun kun sinä et oo hopsia mun kans tekemässä”, toipa yksi tyttö tullessaan omenan ”eikö se hyvälle opelle päättäjäisissä anneta omppu” ja virnistys perään. Kaikille, jotka hyvästejä jotenkin jättivät, sanoin, että opiskelijoita ja opinto-ohjausta tulee oikeasti ikävä [niin kuin tulee tekemäänkin] ja muutaman kerran kyyneleet olivat jo liki. Mutta en parkunut, en.

Onhan näitä hyvästejä tässä jo jonkin aikaa opiskelijoiden kanssa jätetty, mutta tänään niitä oli niin paljon. Niin paljon liikahti.