2015 – Sivu 23 – Tuulestatemmattua

Pojanpoika

Tänään aurinkoisena maanantaiaamuna syntyi pieni pojanpoikamme.

Klo 6:48, 3070 g, 49½ cm.

Tummia, pitkiä hiuksia on pojalla.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Pieni perhe voi hyvin. Miniä oli rauhallinen ja rohkea, vaikka tuntui, ettei meinaa synnytys alkaa millään. Laskettu aikahan on vasta huomenna, mutta perjantai-iltana jo kävivät sairaalassa, ja lauantaina aamuna sitten osastolle. Käynnistys (raskaushepatoosin vuoksi) ei oikein tuottanut tulosta: odotimme lauantain myrskynpoikaa, odotimme sunnuntain helluntainlasta. Juniori kulki kodin, meidän, appivanhempien ja sairaalan välillä. Miniän kanssa tekstailin tiuhaan, tyär toivoi, että vauva ehtisi syntyä ennen kuin hänen pitää palata Helsinkiin. Mutta ei. Tahvo (joksi me Pehtoorin kanssa Pikkuista on oottoaika sanottu) ei vielä halunnut maailmaan.

Lauantaina sairaalassa naapurihuoneeseen tuli myös Miniän opiskelukaveri, viime elokuussa avioitunut hyvä ystävä, jolla oli laskettu aika vasta viikon päästä, mutta lopulta ystävysten poikavauvat syntyivät 33 minuutin välein… 🙂

Nuorenparin säännöllisesti tekstaillessa myötäelimme ja olimme mukana enemmän kuin koskaan omia lapsia saadessa kenenkään kanssa. Pätkittäisen yön jälkeen kun tekstarit pojalta aamuneljän jälkeen loppuivat, aloimme odotella … odotella…

Nyt olen hämmentynyt, onnellinen mummi!

Kaikki hyvin.

Vanhemmuus

Kesäkukkapäivä

Käytin aika lailla aikaa muutaman – toivottavasti – hienon panoraamakuvan ottamiseen aamulla merenrannassa. Ja nyt niitä ei puhelimen kätköistä löydy! Vaikka satavarmasti tallensin ne. Joten on vain sanallisesti koetettava kertoa, että oli hieno aamu: syviä värejä, meri syvänsininen, pienet vaahtopäät hohtavan valkoisia, sininen taivas ja auringon kilo teki heijasteita. Toppilan kukkuloilla ei aamusella vielä ollut frisbeegolfaajia, joita nykyään on usein aika paljon. Vain kerran on ollut kiekonosuma lähellä…

Aamiainen vasta lenkin jälkeen, ja sitten pihalle. Kesäkukkien istutusaamupäivä. Ja sitä mietin, että miksi minä en ennen ole keksinyt, että mattotelineen vaakataso on erinomainen istutuspöytä.

Olen aina täytellyt ruukut ja ikkuna- ja portinpielilaatikot maassa könyten, enempi vähempi äpöstäen ja väistämättä on joitakin varsia katkennut, mutta olipas kätevä, kun saattoi seisaaltaan nuo hommat tehdä. Kun kuitenkin kolmattakymmentä kukkaa istuttelin, niin työergomialla on merkityksensä.

Eilisen myrskyn jälkeen helluntai helli, vaikkei nyt mikään erityisen lämmin ollutkaan. Mutta paistoi. Ja hyvähän se oli, ettei eilen ollut istutuskelejä: vanhan kansan sää- ja satokalenterin mukaan kun ”helluntain lauantaina ei saanut tehdä toukoa”. Parempi oli siis tänään.

Tytär kävi tänään toisessa mummulassa ja pitkällä pyörälenkillä, mutta muutoin ehdittiin jutella ja olla. Söimmekin hyvin. Äsken Pehtoori kävi viemässä ”viikonloppuvieraan” kentälle, ja lähtiessään Esikoinen totesi, että hassua kun lentää Oulusta Helsinkiin, niin lentää kotiin. Ensimmäistä kertaa niin. Mutta tulee pian taas kotikotiin ja siinä välissä me käydään Stadissa. Näin se elämä nyt asettuu…

Niitä näitä

Myrskyinen toukolauantai

Myrsky repi puita, koivujen oksia nurmella, – kaikkialla, ikkunoissa viuhui, taivas tummanpuhuvasta sateisesta hetkelliseen auringonpilkahdukseen ja taas tuuli yltyi.

Syksyltä tuntuu, mutta kuitenkin jotain hienoa oli tuossa Lyyli-myrskyssä… Nyt jo tyventyy, sininen kaistale taivastakin tovin näkyi.

Aamulla tyttären ja miehen vielä nukkuessa kävin lenkillä; lintujen laulu, yön sadekuurojen jälkeen kostea, tuoksuva metsä olivat ihania. Kummallinen rauha mielessäkin.

Aamupäivällä tyär lähti mukaani mummun tykö. Samalla reissulla kävimme Stockallakin – paitsi ruokakaupassa niin myös pieni pyörähdys vaateosastoilla: meillä kun on kahden viikon päästä meno häihin, ja molemmilla kesällä monia muitakin juhlia, joihin tarvittaisiin jotain juhlavaa… Mutta onhan tämä todettu ennenkin: ei ole meistä paljon itseksekseen shoppailijoiksi, ja kimpassa vielä vähemmän. Luovutimme alle puolessa tunnissa. Onhan tässä vielä aikaa…

Pehtoori oli aamulenkin suorittanut pyöräillen Kauppahalliin, haki Pekurilta Perämeren lohta. Sehän on liki valkolihaista kalaa, vähempirasvaista kuin Norjan lohi. Minä en oikein pidä siitä pannulla tai uunissa laitettuna, mutta hiiligrillissä siitä tulee tavattoman hyvää. Ja guacamolea (ehkä tyttären kotikotona ololla vaikutuksensa) tein pitkästä aikaa. Se kun sopii lohen kumppaniksi oikein hyvin. Viininä saksalainen uutuusriesling Korrell Riesling von Tonmergel. Sekin sopi lohen kumppaniksi oikein hyvin.

Koskapa palapelikaveri lähti kavereitaan tapaamaan, eikä sää sallinut istutella kesäkukkia, ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa kanditöiden lukemista, mutta nyt oli niin mielenkiintoisia, ettei edes työstä käynyt niiden lukeminen.

Niitä näitä

Uutta

Olipa tänään mukava kandiseminaari, sellainen oppimisen meininki. Keskustelua, naurua, puhetta ahdistuksesta, löytämisen ilosta, flow´sta. Minäkin opin paljon uutta, mm. islantilaisesta keskiajan yhteiskunnasta, oululaisten 1700-luvun varallisuudesta, kotitalousopettajien välittämästä ruokakulttuuritietosta …

Mutta minullakin oli kiire seminaarista kotiin, – viideltä tuli Helsingin kone. Pehtoori kävi tytärtä vastassa, minä tein sillä aikaa ruokaa…

No eihän se Helsingistä kotikotiin viikonlopuksi tulo ole ollenkaan niin vaikeaa, eikä niin iso asia kuin paluu Meksikosta, mutta kyllä meillä pieni juhla oli. Nuoriparikin oli tietysti syömässä.

Ja puutarhallakin on ehditty käydä…

Valitsinhan taas melko perinteisiä.

Callopepe-pelargonioita, surffiinoita, markettoja. Tänä vuonna en edes yritä lobeliaa (muistanette viimevuotisen päätökseni?)

EIhän minun juuri mitään pitänyt laittaa, mutta miksi ei?

Ihania ovat!

Ja nyt? Meillähän on tyttären kanssa palapeli, ja tilkka viiniä vielä. On hyvä aika ryhtyä kokoamaan uutta…

Vanhemmuus

Pieniä pihalla

Eilen illalla pihalla oli tällainen.

Kovasti pelokas, pieni tärisevä oravanpoikanen oli emonsa hukannut.
Kovin heiveröistä oli kiipeilynsä, ja sitten kukkatolppaan jämähti pitkäksi aikaa,
kun ei osannut alaspäin lähteä.
Lopulta rohkaistui, ja putosi aika korkealta pihakiville.

Tänäänkin pieniä pihassa. Poikaa rupesi lapsettamaan ja oli puuhun päästävä kiipeilemään.

Miniä ei onneksi kiipeile.

Ja täällä on minun lapsenlapseni. 🙂

Pikkuinen.

Historiaa Yliopistoelämää

Iloa ja alakuloa

Olisi varmaan liioiteltua sanoa, että nyt se on täytetty, mutta joka tapauksessa viimeinen luentoni yliopistonlehtorina oli tänään.

Onneksi se ei ollut mikään virallinen ”jäähyväisluento”, eikä yleisö (ainakaan suurin osa) tietenkään edes tiennyt, että se oli viimeiseni. Riitti että minä tiesin. Oikeasti meinasi aamulla vallata alakulo, ikävä jo nyt luennoimista. Kaihomielellä lähdin kohti Pakkala-salia.

Ja mikä oli hämmentävintä? Se oli se, että suunnilleen puolensataisessa yleisössä oli niin paljon entisiä opiskelijoitamme/omia opiskelijoitani, jotka olivat nyt historia-alan ammattialaisina siellä mukana. Aikapäiviä sitten valmistuneita maistereita, joille olin ollut opettajana. Oli siellä muutama nykyinenkin opiskelija ja toisaalta olipa siellä yksi minua yliopistossa opettanutkin mukana. Tietysti Museoyhdistyksestä, Oulu-seurasta ja museolta tuttuja ja sitten eläköityneitä alan ammattilaisia. Onko niin, että minustakin tulee vastaavien tapahtumien vakiyleisöä tulevina vuosina? Ehkä en näe itseäni ihan vielä tuohon genreen kuuluvaksi, vaikka olen varma, että kun vastaisuudessa ja toivon mukaan, on aikaa, niin käynkin kuuntelemassa luentoja ja esitelmiä paljon nykyistä enemmän.

Jään kaipaamaan luennon pitoa, sitä helpotusta kun se on tehty. Mukavalta tuntuu myös kun kuulijat käyvät esitelmän jälkeen heippaamassa, kiittämässäkin. Se on palaute tehdystä työstä, ja sitä minä olen aina kaivannut ja tarvinnut – tavalla tai toisella. En ole sellainen itsekseni puurtaja, joka ei välittäisi yhtään, mitä tehdystä työstä, luennosta, kirjasta, artikkelista, raportista, hallinnosta, ohjauksesta pidetään. Haluan, että onnistun. Siitä se lähtee työn ilo.

Ja vaikka oli alakulo siitä, että tämä oli viimeinen, niin siitä samasta syystä myös iloa: nyt-nämä-loppuu, tämä-on-tehty, olen-osani-hoitanut -fiilis. Ainakaan yliopistonlehtorina en enää luennoi enkä esitelmöi, mutta jos tarvitsette luentoa vuotuisjuhlista, historiasta ja identiteetistä, arjen historiasta, Pohjois-Suomen väestöhistoriasta, onnikkaliikenteen historiasta, perhehistoriasta, teollisuusyhteisöjen sosiaalihistoriasta, Laanilan kullankaivuun historiasta, agraariyhteisön työvuodesta tai ilmiöstä, jota monet nimittävät modernisaatioksi, mutta jota minä en siksi nimitä, niin pientä korvausta vastaan ennen aikojaan yliopistomaailmasta vetäytynyt historioitsija on ehkä käytettävissä – on paljon kuvia ja valmiita luentopohjia mapillinen, parikin. 😀

Viimeiseen kandiseminaariin on vielä 15 työn lukemisen, arvostelun ja seminaari-istunnon matka, joten nyt ei muuta kuin niiden pariin.

Niitä näitä

Sanoja vain vähän jäljellä

Tulisi jo kesä, olisi lämmin.

Sitten vasta tulisi taas kuvattua. Löytyisi sanoja.

Nyt olen ne kaikki pistänyt paperille, muistiinpanoihin merkinnyt, sähköposteihin suoltanut, puhelimessa puhunut, seminaarissa sanonut.

Ei ole ylimääräisiä sanoja blogiin pantavaksi, – kovin on vähän kirjoitettavaa.

Nyt on väsy. Vaikkei vielä saisi.

Yliopistoelämää

Sisältö ja tapa, jolla se esitetään

Olipa tänään häslinkiä. Olisi sittenkin kannattanut jäädä kotiin tekemään etätyöpäivää, sillä sen verran virtausta oli työhuoneessani iltapäivällä. Aamun ja pitkälle aamupäivään sain olla liki yksikseni, mutta sitten se repesi.

No nyt illan olen sitten työstänyt esitelmää, ”Historia paikallisen identiteetin synnyttäjänä”. Tässä luentoa kasatessa olen muutaman kerran miettinyt, että olenkohan sittenkään tuollaisesta aiheesta luvannut puhua, mutta niin ohjelmassa lukee oikein mainesanojen kera, jotta paineita alkaa kertyä. Pikkuisen jo tuo ”identiteetti” arveluttaa, siitähän nyt on varmaan satamäärin kirjoja ja artikkeleita kirjoitettu, ja sitten vielä pitäisi selittää, miten historia paikallista identiteettiä synnyttää. Kaikkea sitä! Mutta kerrankos! Ja paljon hyviä kuvia minulla on; Pakkala-salissa on iso screeni joten hyvälle näyttänee.

Samaisessa salissa olen ollut muistaakseni vain kerran aiemmin luennoimassa, ja siitä on kyllä aika jännittäviä muistoja. Elettiin vielä piirtoheitinaikakautta ja minä suorittelin korkeakoulupedagogiikan opintoja, joihin piti tehdä oma portfolio. Ja siihen liittyi, että joko luonnollinen tai järjestetty luennointitilanne videoitiin. Minulla sattui juuri tuolloin olemaan tilattu luento Oulun historiasta ja se oli määrä pitää juuri Pakkala-salissa ja niinpä portfolio-kurssilla sovittiin, että se olisi se minun videoitava esiintymiseni. Ensinnäkin se, että olin kaupunginkirjaston isossa salissa puhumassa ”vieraille”, en siis Keminmaassa tai yliopistolla… ja sitten vielä videointi, saivat lievää reilumpaa jännitystä aikaiseksi. Mutta silloin, kuten vielä nykyisinkin, jännitys häipyy kaksi minuuttia luennon alun jälkeen.

Video oli vaan karseeta katseltavaa, sehän oli sitten jälkeenpäin katsottava koko kurssiporukalla, ja yhteinen analyysi ja palaute kuuluivat tietysti asiaan. Kyllähän siitä oppi. Sen jälkeen (olisiko ollut vuosi 1996/97) hyvin harvoin räppään vihkisormusta paikalleen ja pois suunnilleen koko aikaa niin kuin tuolloin tein. Toinen maneeri, jonka olemassaolosta en ollut itse ollut tietoinen, oli että puhuessani, silloin kun jotain asiaa on painotettava, korostettava, niin minä niiaan tai siis hieman koukistan polviani. Ja sitä teen varmaan joka luennolla edelleenkin. Se ei saanut tuomiota niiltä esiintymisvalmentajiltakaan. Kunhan ei koko aikaa pompi. Sen muistan keskiviikkona, mutta nyt on vielä tässä sisällöntuotannossa tekemistä…

Ja tässä samalla olen tässä Kauppalehden digital traineen kanssa whatsappeillu. Siellä se iltatöinä Power Point -dioja tytärkin Helsingissä viimeistelee ”pitää huomenna sisältömarkkinoinnin materiaalin tulosten analysoinnista esittää presentaatio” ja miettii, ”miten tän kaiken siellä mediatoimistojen ammattilaisille selitän”.

Homma jatkuu. Minulla alkaa olla viimeisiä kertoja, tyttärellä 30 – 40 vuotta edessä…

Niitä näitä

Kylmää on…

Enpä paljon ole ehtinyt mitään ajatella, mitään erityistä tehdä. Keskiviikon esitelmä on ollut se, johon kaikki on fokusoitunut, sitä kootessa, sanomisia miettiessä on päivä muutamaa keskeytystä lukuunottamatta kulunut.

Vähän surullinen vire on ollut taustalla, mutta itsehän eilen puhelimessa koetin lohdutella, että ”aika auttaa, kesä tulee, unohtuu tuollaiset”… Eihän tuollaiset kliseet mitään auta ja itselläkin, ihan vaan myötäeläessä, sellaista surun tuntua…

Nuoripari oli syömässä, tuntuu että pitkästä aikaa… ja hyvin, hyvin pitkään aikaan tein perunasalaattia karitsankyljysten rinnalle. Kannattaisi tehdä tiuhemminkin. Kaupan perunasalaatit ja omatekoiset ovat eri planeetoilta! Paremmalta planeetalta omat omatekoiset.

Puutarhalle haaveilin lähteväni, eilen jo sanoin, että tänään lähden. Mutta sitten lopultkaan ollut aikaa, saatikka lämpöä, että olisin Säynäjäaholle ajellut. Ehdin minä vielä. Hyvin ehdin.

Ja koko ajan muistutan itselleni ”tämä on viimeinen näin kiireinen toukokuu”, rutistan, ettei jää itselle sellainen puoliksi tehty olo…

Olisipa edes vähän lämpimämpi niin tuonne lähtisin.

Ruoka ja viini

Suklaakurssilla

Vajaan kymmenvuotisen paistinkääntäjyyteni aikana on tullut koetuksi paljon hienoja ja herkullisia gastronomisia hetkiä: hienoja illallisia ja leppoisia lounaita, komeita kapituleja ja mukavia makumuistoja on eletty, mutta ihan huippuhetkiä ovat olleet ne muutamat ruokakurssit, joihin olen päässyt mukaan, – tekemään ja oppimaan. Tänään oli yksi sellainen.

Lapin voutikunnasta rovaniemeläisen ChocoDelin Jouko Rajanen (Vice Conceiller Culinaire) tuli Ouluun järjestämään paistinkääntäjille suklaakurssin. Jos jotain opimme niin sen, että konvehtien teko on käsityötä, paljon huolellista käsityötä vaativaa työtä. (Suklaa)kakkujen glaseroinninkin opimme, ja kakkuja pääsimme myös syömään. Missään vaiheessa en yritäkkään väittää, että olisin oppinut tuollaisia itse tekemään. Mutta monta niksiä näin harrastajankin keittiöhommiin tuli…

ChocoDelistähän olen täällä kirjoitellut, konvehteja kehunut ja niitä palkinnoksikin jakanut, ja nyt sitten pääsin liki koko päivän kestäneelle kurssille,… pitkään harkitsin, lähdenkö sittenkään, kun on tämä hillitön duunirupeama tässä menossa, mutta onneksi ymmärsin pistää asiat tärkeysjärjestykseen ja kurssille lähdin, ja pari ystäväänikin sain mukaan aveciksi, kun Pehtoori ei halunnut lähteä mukaan.