2015 – Sivu 20 – Tuulestatemmattua

Tuulentuvan suursiivous – ja vielä eilisessä

Eilen ja toissapäivänä tämä tuntui kesämökiltä, tänään taas Lapin mökiltä. Yön aikana eilinen kesä vaihtui vilpoisempaan keliin. Olihan se tietysti vähän pettymys.

Mutta oivallinen sää ryhtyä vanhan mökin, Tuulentuvan, suursiivoukseen.

Siitä on kymmenen vuotta kun ostin äidiltäni ja sisaruksiltani tuon vanhemman mökin omakseni. Sen jälkeen pohdimme, että riittääköhän tuo vuonna 1985 valmistunut pikkumökki meidän tarpeisiin vai tehtäisiinkö viereen toinen uusi, iso mökki, sellainen kakkoskoti, osin juuri tätä nyt meneillään olevaa elämänvaihetta varten. Mietittiin kyllä, että riittäisihän tuo pienempi meille, rempattaisiin vähän ja sillä hyvä. Mutta vielä kyseltiin meidän tuolloin teini-ikäisiltä, jotta aikovatkohan täällä ryhtyä käymään aikuisempana, keskenäänkin, kavereineen, meidän kanssa. Ja sanoivat, että toki, toki. Ja vielä ajattelimme Pehtoorin kanssa, että vanhasta mökistä tulisi oivallinen vierasmökki, voitaisiin kutsua ystäviä tänne kylään. Ja näinhän on tehty. Nuoret käyvät, ystävät käyvät ja me asumme tätä Myötätuulta.

Mutta siis. Nuoripari pikku kennelinsä kanssa on viettänyt aika lailla aikaa Tuulentuvassa, tytär Meksikon ja Saksan kavereineen, Ottopojan ja muiden oululaisten ystäviensä kanssa, VMP muutaman harvan viikonlopun ja muita satunnaisia vieraita siellä silloin tällöin on majoittunut. Asukkaat aina siivoilevat jälkeensä, mutta sellaista peruskuurnausta ei juuri ole tullut tehtyä,.. Oisko edellisen kerran kolme vuotta sitten? Ja tänään sitten jatkoin siitä mihin Vappuna jäin. Mökki lattiasta kattoon luutun alle. Jopa hirsiseinät pesin, seinävaatteet tuuletin, mitä ei ole tehty kymmeneen vuoteen.

Aikanaan tuota sohvaa hankkiessa ei tullut mieleen, että mökistä tulee myös kolmen koiran loma-aikojen viettopaikka! Olisi tullut valituksi erilainen pintamateriaali! Allergialääkitys ei paljon lohduttanut tuota imuroidessa, hakatessa, harjatessa. 😉

Nuo sängynpeitteet eivät todellakaan ole fuksian väriset, vaan syvän punaiset, – enkä millään saa väriä kuvattua oikein.

Kamarin seinällä on tyttären yläasteaikainen taideteos, josta ei luovuta,

ja veljen vaimon tekemä ”Lumiset oksat!”, vanha Laanilan alueen kartta sekä kämppäsäännöt ja uutena vuonna koottu karttapallopalapeli.

Kaikki seiniltä pois, mutta tietysti myös matot, kaikki! Tuntui hyvin hyvältä vihdoin saada tuo tehdyksi.

Pehtoorilla ei ehkä sellaista riemua aamupäivällä pestessään Myötäuulen ikkunat, mutta tulipahan sekin homma hoidettua. 😉

~~~~~~~~~~~~~~

Tänään mennyt päivä kuurauspuuhissa, mitä nyt pieni maastopyörälenkki Laanilaan tehtiin, Savotan Sannissa kävimme kevyellä lounaalla (porokeittoa minulle, Pehtoorille munkkikahvit!) ja sitten työleirimeinikiä iltaan asti. Mutta …

Eilisen Pyhä-Nattasen patikalta on vielä laitettava muutama kuva tänne, vaikka jo eilisessä kuvakarusellissa niitä olikin. Loppuun laitan pienen videoklipinkin; suunnilleen koko Sompion kansallispuisto 24 sekunnissa, olkaapas hyvät.

Mutta ennen sitä tämä vielä uusintana: riekon (vai kiirunan?) poikanen. Olimme laskeutumassa alas ja Pehtoori hoksasi polun sivussa täysikasvuisen, jota ryhdyin pikimmiten kuvaamaan, ja samalla jalkojeni juuressa kuului hätääntynyttä piipitystä. Noita oli neljä, viisi, – ja äkkiä hajaantuivat, mutta ihan kengissä olivat …

Täällä poikueen iskä, myös naaras nähtiin. Pahanpäiväisesti koko sakki tahtomattamme säikäytettiin…

Ja sitten toinen lintuhavainto – – kovin kaukaa nähtiin, mutta kotka se taisi olla.

Ainutlaatuiset, vaikuttavat kivipaadet (ks. myös eilinen kuvasarja), jotka Pyhä-Nattasen päällä ovat, ovat siitäkin erityislaatuisia, että ne ovat graniittia, punaista graniittia (tosin vihreän sammalen peittämänä), eikä harmaata granuliittia niin kuin Saariselän alueen tunturit yleensä ovat.

Ja tässä se videoklippi: laaja Lapinmaa jalkojen juuressa.

Kuinka minusta …

Tiedetäänhän se, että kulkijaverta minussa virtaa: ”Maantie vaatii kulkemaan”, ”Reissu se on mun luontoni … ”, ”Tuuliviiri rauhaton…”

Minusta on suurenmoista istua Roomassa Piazza Navonan caffeteriassa
– prosecco pirskahtelee, puhe pulppuaa.

Minua viehättävät suuresti pittoreskit pikkukylät Alsacessa,
– keväisen arkiaamun touhut viiniviljelyksillä, kumpuilevan maiseman vihreys ja lupaus!

Nautin tavattomasti kartanokierroksista suloisessa suvisessa Suomenmaassa
– historian havina kotimaan kamaralla on lähellä.

Olen aina hyvin paljon halunnut matkata maailman metropoleihin
– New Yorkin Avenuet ja Central Park tai Pekingin miljoonakaupunki eivät unohdu.

Kuinka paljon olenkaan tehnyt, että sain kävellä
merenrannalla Meksikonlahdella ja Hahnenkampin huipulla Alpeilla.

Silti… Mutta! Miksi? – Kuinka minusta tällainen on tullutkaan?

Tämä Lapinmaa! Talvet, keväät, syksyt – kesät!!
Tänne kuljen. Täällä kuljen.

~~~~~~~~~~~

Jo toinen kerta Pyhä-Nattasilla. Haluan vielä kolmannenkin…

Nattasten korkea Pyhälaki katseli ylpeänä Sompiojärven takaa ja valvoi suurta erämaata, ja kaikkien silmät vartioitsivat häntä. Jo itse tunturi oli kuin Jumala, ja tunturin laella komottivat vielä monet valtavat kivipatsaat ja tummat pahtaseinät, joiden kylkipuolista katsoi kaikkein peloittavin haamu.
Koko korpimaailma kumarsi tunturia, suurta jumalaa, joka ei asunut käsillä tehdyssä temppelissä, vaan majaili sinisessä, taivaita tavoittelevassa linnassa.
– Samuli Paulaharju, Sompio

Lappi

Työleirillä leppoisaa oleilua (ja arvonta!)

Mökkilomista puhutaan usein työleireinä. Mökillä kun on aina tekemistä, puuhaa, korjattavaa, varustautumista kesään, talveen, kevääseen, syksyyn. Puuhommia, maalaamista, siivousta ja loputtomasti kaikkea kohenneltavaa.

Niin meilläkin. Tämänkertaisella do-to -listalla olivat ainakin nämä: rantasaunan suursiivous, liiterin hyllyjen teko, ikkunoiden pesu, pihan siivous ja haravointi, tykkylumen ja kevätmyrskyjen katkomien puiden ja oksien (eikä niitä ole ihan vähän!) keräily ja pilkkominen, terassin maalaus, Tuulentuvan hirsiseinien imurointi ja pyyhkiminen (onhan se edes kerran kymmenessä vuodessa tehtävä), petivaatteiden vaihto ja pyykkäys, polttopuiden siirtelyä paikasta a paikkaan b …

Kuulostaa runsaalta ja todelliselta työleiriltä. Mutta so what? Minusta möksällä on mukava puuhailla. On aikaa ja näkee tekemisensä jäljen, ja sitä paitsi kimpassa on kiva touhuta. Ja se, mikä on parasta, voi jättää tekemättä jos huvittaa tai sää houkuttaa johonkin ihan muuhun. Tänään huvitti ja houkutti.

Aamulla livahdin pihalle ja yritin olla herättämättä vielä nukkuvaa miestä. Purolla kävin ja ihmettelin pitkospuiden välistä pilkistävän hillan lehden pienuutta.

Kuivaa ja kylmää täällä on kyllä ollut, sen näkee monessa muussakin kohtaa. Siitäkin, että sääskiä ei ole sietämättömästi. No sen verran kuitenkin, että ei ulkona syöty, vaikka lämmintä on yli + 20 C. Iltapäivällä reipas sadekuuro, mutta sen merkittävin vaikutus oli, että kaikki tuoksui entistäkin paremmalta.

Tänään ei siis sittenkään mitään työnsankareita oltu. Mökkitontti alkaa olla aika putsattu, mutta siinä kaikki.

Illan tullen varjot jo pitkiä, mutta kyllä eilen illallakin ihmeteltiin tätä valon huikeaa määrää.

Tänään aamupäivä oltiin metsässä. Tepasteltiin Ruijan polun varteen, jossa on meidän vakio korvasieniapaja. Tänään saalis jäi kovin vähäiseksi, – vain Pehtoori löysi kymmenkunta, mutta siinä kaikki. Silti jo metsässä olo ja kävely on mielihyvää tuottavaa. Lomailua parhaimmillaan. Niin kuin päikkäritkin. Kaksinkertaisen ilon niistä sai kun muisti, että on maanantai!

Minun hukini lämmittää sauna. Ja minäpä pulahdinki purossa! Ei ehkä ihan mukavuusalueella tuo, mutta tekeehän se hyvää. Villi arvaus, minkä asteista tunturipuron vedenlämpötila oli kuuden kieppeillä?

Viiden lähimmäs arvanneen kesken arvon yhden LappItalia-keittokirjani, josta on painos loppunut jo vuosia sitten, mutta jollainen eilen täältä mökin kaapista vielä löytyi. Kirjoita arvauksesi kommenttilaatikkoon, – kunhan tältä reissulta kotiudumme, järjestän arvonnan. Siis paljonko Hangasojan veden lämpötila tänään illansuussa?

Lappi Niitä näitä Valokuvaus

Juhannuksen paluuliikenne

Tai oikeastaan menoliikenne. 🙂

Kun juhannusvieraamme (lue: lapset (perheineen)) hajaantuivat eilen Pateniemeen ja tänään Helsinkiin, me lähdimme jo tänään aamupäivällä ajelemaan pohjoiseen.

Kemiin asti liikennettä aika paljon, satoikin. Rovaniemelle jo harveni, sekä sade että liikenne. Rekkoja yllättävän paljon. Napapiirin jälkeen meillä oli lounasaika, kaikesta kahden päivän runsaahkosta syömisestä huolimatta nälkä jo koitti. Ja meillähän oli eväät!

Lohisalaattia ja ruisleipää nautimme Vikajärven taukopaikalla. Äidilläni oli siellä aina tapana käydä termarikahvit ja leipäpala syömässä, kun ajeli pohjoiseen; me on yleensä tyydytty jonkun huoltsikan, Napapiirin Pajakylän tai Rollon keskustan Coffee Housen kahviin ja lohileipään, mutta tänään olin tehnyt meille oikein eväät.

Ensi kerralla mennään tuo riippusiltakin!

Kuskin vaihto, ja minä harjoittelin uuden kameran käyttöä. Auton ikkunasta valokuvausta. Vähän säälittävää, mutta harjoitteluna moinen touhu menkööt!

Ja sitten Pehtoori heittäytyi ihan turistiksi: Vajukoskella on lettukahvila, jonka ohi on ajettu varmasti sata kertaa, koskaan ei ole siellä käyty. Tänään kävimme, emme ajaneet ohi. Mangojäätelö ja hillat sopivat muuten tavattoman hyvin yhteen. Jälkkärikin siis tuli nautittua. 😉 Ja paluu/menoliikenne jatkui. Aurinko ja sininen taivas.

Kakslauttasen kohdalla (6 km ennen mökkitietä) jo näin kaunista.

Mökkiydyimme hyvissä ajoin alkuillasta. Pihan siivousta, asettautumista, hiljaisuuden kuuntelua, onko-täällä-sääskiä? -tarkastelua (ei pahasti), saunan lämmitystä, notskillakin tovin istahdimme… Täällä on hyvä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja sitten ”tutkielmani” kulleroista. (Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.) Niitä oli tien varrella enemmän kuin koskaan ennen.

Historiaa Vanhemmuus

Keskikesän juhla, Suomen lipun päivä

Tänään on Suomen lipun päivä. Juhannuspäivä on myös Suomen lipun päivä. Näin päätettiin 1920-luvulla kun alettiin – vastikään itsenäistyneessä Suomessa – kiinnittää huomiota kansallislipun käyttöön ja suunnitella sitä, mitkä päivät ylipäätään olisivat kansallisia liputuspäiviä.

Vuonna 1926 järjestettiin sen ajan ”julkkiksille” kiertokysely siitä, mikä heidän mielestään olisi sopivin Suomen lipun juhlapäivä. 1920-luvun tilanteessa oli tärkeää, ettei päivä olisi poliittisesti värittynyt. Kyselyn jälkeen kirjailija Maila Talvion ehdotus juhannuspäivästä voitti, ja nyt juhannuspäivän vastaisen yönkin lippu saa liehua (tai levätä) salossa. Viralliseksi liputuspäiväksi juhannus tuli vuonna 1934.

Nyt meidän lippu on laskettu, ja keskikesän juhla alkaa hiljalleen hiipua. Tänään vasta oikein tajusin, että kesäloma on alkanut. Vähemmän touhotusta kuin eilen, – tosin hyvin tänäänkin porukalla syötiin. Perämeren lohesta on nyt tullut minun uusi herkkuni, sille sitten tykötarpeita monen sorttisia, ja jälkkäreitä. Koko ajan taustalla soi Novan juhannuslista.

Ja melkein koko ajan paistoi aurinko. Kesältä tuntui. Omenapuut kukassa, rodot kukassa, kesäkukat kukoistavat, nurmi on kaunis vihreä matto – ja sitten vain vähän sääskiä, mutta kylläkin ihan kerroksina männyn siitepölyä.

Aamulla lenkillä Meri-Toppilan Teletappikukkuloilla ei ollut ketään muita. Merenrannassa melkein tyven. Tuntui hyvin hyvältä kävellä. Kuvailla. Kuunnella linnunlaulua. Olla lomalla.

Isovanhemmuus Oulu

City-juhannus

Juhannusaatto.

Vietettiinpä se taas Oulussa, aurinkoisessa Oulussa. Oleellista oli, että perhe oli täällä. Siksi mekin. Lappiin ehtii myöhemminkin.

Pikku perhe, tytär ja Oulusta yksi kaverinsa, joka on meillä ollut usein ennenkin, olivat ruokapöydässä, jossa viihdyimme viisi tuntia. 😉

Sen jälkeen Pehtoori ja tytär tekivät mitä ovat kauan aikoneet: lähtivät käymään yhillä Ykän pubissa. Yhet olivat riittäneet. 😉

Vähänkö Tahvoa täti kiinnostaa… ensimmäinen kohtaaminen.

Nyt on väsy.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Publiikissa

Jollei se olisi mitään olisi ollut, niin ei se yhtään liikuttaisi.

Olin tänään publiikissa. Humanistisen tiedekunnan publiikissa, jossa valmistuneet kandidaatit ja maisterit ja pari tohtoriakin saivat todistuksensa. Valmistuminen julkistetaan, virallistetaan, tehdään tiettäväksi juuri publiikissa. Oulun yliopistossa humanisteilla on virallinen publiikkitilaisuus, kaikilla tiedekunnilla ei ole.

HuTk:ssakin vasta vuodesta 1998 lähtien, joten en aikanani päässyt kandi- tai maisteripubliikkiin, kunhan vain hain todistuksen ”tiedekunnasta”, joka vielä silloin oli Torikadulla ihan erillään mistään yliopiston laitoksista tai yksiköistä. Ei ollut juhlapukeutumista yhteiseen juhlaan, ei ystäviä tai vanhempia mukana, ei yleviä puheita, ei kuohuviinikilistelyä, ei valokuvaamista. Mutta tohtoriuduttuani minäkin pääsin publiikkiin, kesäkuussa 2004. Sisareni publiikissa ja muutaman opiskelijan publiikassa olen joskus ollut mukana. Nyt olin erikseen ilmoittautunut tulevaksi mukaan. Sadan valmistuvan joukossa kun oli toistakymmentä ”omiani”, – ja tuntui hyvältä päättää tämä lukukausi Gaudeamus Igituriin, akateemiseen perinteeseen, kevätjuhlaan.

Työni on ollut opettamista ja ohjaamista, ja sen taustalla olevana tavoitteena on tietysti ollut saada nuoret valmistumaan, – tänään sain nähdä konkreettisesti työni tuloksia. 😉 Nuoria, kauniita, ahkeria, tulevaisuus edessä olevia opiskelijoita. Aurinko paistoi, eikä huoli akateemisesta työttömyydestä saanut varjostaa päivää. Iloa ja valoa oli publiikissa. Kiitoksia puolin ja toisin, haikeutta taas kerran.

Publiikki ei ollut se syy, miksi emme tänään lähteneet ajelemaan mökille, kuten niin usein juhannukseksi teemme. Syy on se, että tyär tulee huomenna Ouluun ja kotikotiin ja pikkuperhe on myös juhannuksen Oulussa, olisi ollut turhan pitkä matka parin päivän vuoksi Tahvon kanssa mökille ajella. Olemme siis kaikki huomenna täällä. Ja nyt minun onkin mentävä jatkamaan mustikkapullien tekemistä. Heti kerralla heittäydyin pullantuoksuiseksi kotiäidiksi kun työt loppuivat. 😀

Yliopistoelämää

Viimeinen taisto

.. tai ehkei nyt ihan niinkään.

Mutta periaatteessa viimeinen ”virallinen” työpäivä oli tänään.

Toki huomennakin käyn Linnanmaalla – kerron sitten…

Ja elokuussakin menen vielä, tekemään papereita, luovuttamaan puhelimen, avaimet, tietokoneeni, loputkin työni, omaopelaiseni, autopaikkani, tenttimappini, loputkin kirjani – mutta tänään oli viimeinen, ainakin periaatteessa tämän (pitkähkön) jakson viimeinen, varsinainen työpäivä.

Ja miten se kahdeksantuntinen kului? – Kahdessa kokouksessa, oppiainekokouksessa ja koulutusneuvostossa. Siinä välissä vihoviimeinen vastaanotto, jolla nyt ei varsinaista ruuhkaa ollut, muutama sentään ilahdutti piipahtaessaan, ja sain viestin joka alkoi näin:

Suunnittelin tulevani käymään tänään viimeisellä vastaanotollasi, mutta tyydyn nyt vain lähettämään viestin. Sitäpäitsi olisin luultavasti heittäytynyt tunteelliseksi, kun nytkin on tippa linssissä.

Ja se jatkui niin, että pistän sen pitkäksi aikaan talteen, ja sen sisällön muistan kauan… Yksi ihanimmista ”jäähyväiskirjeistä”, joita olen näinä viikkoina saanut. Vaikka itse sanonkin niin sellaisen kirjeen jälkeen – ei, ei ole korvaamaton olo -, mutta on olo, että opiskelijat tarvitsevat ”jonkun”. Jonkun, jolta kysyä, jolle kertoa, jonka kanssa jutellessa itse löytää vastaukset kysymyksiinsä ja jota kiinnostaa, mitä kuuluu.

Oppiainekokouksen jälkeen tyhjensin – kylmäverisesti, liekö joskus moista rohkeutta katuen – kymmenen mappia, joiden selkämyksissä luki: Opetuksen kehittäminen, Väikkärin (vir.)paperit, Väestöhistorian perusteet, Kandien arviot, Muistiinpanoja (kolumnit), Julkaistut artikkelit, Selkosilla, … Eikä tehnyt tiukkaakaan. En paljon jäänyt fiilistelemään.

Ennen puolta päivää lähdin kohti kampusrakennuksen toista päätä, jonne olin jo aamulla vienyt jemmaan kakun. Matkalla väitössali: kymppi! Jotenkin herkillä tällaisten asioiden kanssa? Olenko vuosikausiin nähnyt koko salia? No tänään ”déjà – vu” siitä tunteesta, joka oli tuohon saliin kävellessä 22.5.2004 klo 12.15. … Kaikkea sitä.

Yksi kollega sanoi joku viikko sitten, että pitäisi nyt yrittää tehdä kaikkea, mitä en ole aiemmin tehnyt. No tänään sitten tuli taas yksi sellainen ”etappi” suoritetuksi: kävin Unirestan keittiössä ”kokkaamassa”. Eli levittelin mansikat Pinocchio-kakun ympärille.

Viimeiset yliopistoviran viisi tuntia vietin koulutusneuvoston kokouksessa, joten oli mukava viettää se niin, että läsnäolijat söivät tekemääni kakkua. Ja vieläpä tykkäsivät siitä. (Tuo valkoinen läntti vas. alar. on tarkoitettu pähkinäallergikoille, joita ei sitten ollutkaan yhtään. ;))

Kokouksen ”teknisen tauon” aikana hoksasin, jotta ulkona paistaa, ja jo mietin, että jos sittenkin lähtisin kesken, miksi enää mihinkään kokoukseen palaan? – Palasin kuitenkin. Miksihän?

Kotiin palatessa Pehtoori odotti piccolosamppanjan kanssa (ja pelon sekaisin tuntein ”mitä tästä nyt eteenpäin” 😉 ). No, aika näyttää seuraavat siirrot.

Kohti tulevia haasteita.

Niitä näitä

Elmeri lähti

Toinen ovi auvautuu, toinen sulkeutuu… Näitä juttuja on tässä viime aikoina tuntunut olevan yllin kyllin. Eilenkin yksi sellainen. Eikä ihan pienimmästä päästä.

Eilen Elmeri lähti.

On tässä kevät jo mietitty, mitä sen kanssa tehtäisiin. Tytär ei sitä kaverikseen Helsingin kaksioon halunnut ja me olemme vastaisuudessa yhä enemmän mökillä, reissuissakin ehkä. Ja toisaalta vierashuoneella tullenee olemaan käyttöä, kun tytär Helsingistä käy kotikotona, kun Tahvo alkaa toivon mukaan käydä täällä yökylässä, kun saadaan ehkä pitkämatkalaisia yövieraita… Ja yhdelle pienelle konnulille vierashuoneen käyttö ”terraariona” on ollut melkoisen hassua.

On puskaradion kautta kyselty tietäisikö joku jonkun, joka haluaisi Elmerin, yritettiin netinkin kautta, mutta kun ei ole sirutusta, niin eivät Herppi.net -sivustoille ota edes ilmoitusta. Se on kuitenkin ollut meillä (tyttärellä varsinaisesti) joulusta 2003 lähtien. Ja vaikkei sen kanssa oikein aikaa ole vietettykään, niin on se kuitenkin osa meidän huushollia ollut. Niinpä ajatus nukuttamisesta ei todellakaan tuntunut hyvältä.

Kunnes sitten pari viikkoa minun läksiäispiknikilläni yksi työkaverini, jota voisi lievästi ottaen sanoa eläinrakkaaksi, kiinnostui Elekusta. Myös miehensä, joka tuli illan lopulla hänkin piipahtamaan meillä, tykkäsi kovasti konnulista ja aikoivat miettiä yön yli, josko kilpurin ottaisivat. Ja seuraavana päivänä jo sanoivat, että ottaisivat mielellään uuden asukin koirien ja akvaarioiden joukkoon kotiinsa.

Eilen sitten oli Elmerin muuttopäivä, ja minä vähän jo nieleksin kun kamoja pakkailin ja ajelimme toiselle puolen kaupunkia. Mutta kun näimme millainen terra Elmeri Konradille oli valmistumassa ja kuuntelimme, kuinka paljon uudet ”ottovanhemmat” kilpurin hoidosta ja elämänmenosta tiesivät, saatoimme hyvillä mielin konnan uuteen kotiin jättää. Melkein täysikäinenhän (about 15 – 16 v) tämäkin muuttaja lähtiessään oli, joten ei auta enää roikkua kiinni. 😉

Täällä on Elmerin vaiherikkaan tähänastisen elämän tarina. Ja tässä videoklippi viime kesältä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Viinejä maisteltua

Virtuaaliviinipruuvi kakkosessa oli kaksi italaista, kohtuuhintaista viiniä, joista Passimo on tämän kevään tulokkaita Alkon hyllyillä ja Mezzacorona on ollut siellä kauan.

Mezzacorona on 100 prosenttinen gewurztraminer-rypäleestä tehty viini. Rypäle on yleensä (Saksassa ja Ranskan Alsacessa tuotettuna) aika mausteinen, liki parfyyminen, – hyvässä ja pahassa, mutta tässä viinissä rypäleen ominaispiirre ei ole kovin voimakas. Tosin erottuu italialaisista Trebbiano tai Pinot Grigio -viineistä täyteläisyydellään. Ja minusta tämä sopii erinomaisen hyvin aasialaisen ruoan kanssa. Kiinalaiset hapanimelät wokit tai thaimaalaiset nuudelikeitot pitävät tästä viinistä. Minun mielestäni ainakin. Poikkeuksellisen hapottomalta tuo viini kyllä eilen maistellessa tuntui. Vähän lässähtänyt?

Entäs sitten Passimo? Yhdeksän euron viiniksi se on kyllä hyvä. Me molemmat löysimme tuoksusta kirsikkaa, itse asiassa kirsikan kivien tuoksua ;)!, ja muutenkin se tuoksu eteläiseltä Italialta, lämpimältä, maanläheiseltä. Maussa on lämpöä ja makeutta, ei kuitenkaan niin paljon (ei liikaa) niin kuin joissakin apassimento-menetelmällä tehdyissä viineissä on. Sopii kesän buffet-pöytiin, grillin äärelle ja vaikka pizzaviiniksi. Ei suuria tunteita, mutta kelpo viini.

Juhannusjuhliin tai muutoin vain kesän juhlaviin ruokahetkiin tässä vielä pari muutakin vinkkiä. Ainakin Oulun Stockan Alkossa oli toista punaista apulialaista viiniä, josta olen ennenkin maininnut: Wanted Zin. Toinen tilausvalikoiman tuote, jota kuitenkin oli sitäkin hyllyssä, on prosecco Perlage Sgàjo. Ja tilausvalikoimaa on kyllä helppo ja hyvä käyttääkin, jollei omassa Alkossa satu mieluisia olemaan.