Oiskohan nyt olleet pitkän aikaan viimeiset Meksiko-pilheet jotka järjestän … Joskin jo nyt salsa ja guacamole onnistuivat…
Tänään – taas – huikeasta aamulenkistä lähtien kaikenmoista…
Elämä on,..
Sekavaa aikaa
Venähtihän se, että pääsimme ruokapöytään… Vaikka lähdinkin töistä kovin aikaisin.
Eihän meillä yleensä perjantaisin ole ketään seurana. Kaksin syömme … useimmiten.
Maistelin ruisleipää, graavilohisiivua sen päällä. Mietin, miltähän ne maistuisivat, jollei olisi saanut niitä pitkään aikaan. Ei vaikka vuoteen? Makustelin ja mietin niin hiljaa, että en juuri kuullut, mitä ympärillä puhuttiin. Ajattelin, että pitäisi makustella ensi kesänäkin, samoin ajatuksin. Siinä puuhiiligrillissä paistettua entrecotea, meksikolaisia perunoita, pampoenmoes (eteläafrikkalaista kurpitsaa, nyt myynnissä, suosittelen ks. ohje) tehdessä ja syödessä mietin, että milloinhan seuraavan kerran tällä kokoonpanolla istumme ruokapöydän ääressä…
Ruokapöydässä oltiin koko perhe. Tyär ja Juniori tulivat. Katseltiin tyttären Meksikon kuvat, ennen kuin lähtee ottamaan uusia. Kaikenmoisia käytännön juttuja setvimme. Lettuja hillojen kera nautimme.
Samalla – taas – nousee pintaan ajatus siitä, että sehän oli eilen, vasta eilen, Oulussa, täällä meidän lintukodossa, työkaverin tyttö, meilläkin käynyt, … – hetken pysähdyn mietin, olihan se tänään kun töissä koulupuukotuksen uhriksi joutuneen tyttären isän kanssa juttelimme, … näinkö lähellä on väkivalta, uhriksi joutuminen, nuorten pahaolo, sattuma kohtalona?
Oma tytär sanoi, näetkös: Oulussakin voi sattua, ei vain Meksikossa … Kyllä, kyllä tiedän, että sanojensa tarkoituksena oli lohduttaa, että olisi pistettävä asioita järjestykseen, suhteutettava.
Samaan aikaan radiosta soi J. Karjalaisen ”Hän” (aika paha ajoitus!) ja pian alkoi Vain elämää, jossa juuri tänään Laura Närhi ja tietysti ”päästän sut pois”.
Ja kaiken tämän keskellä on kaikkea. Aika paljon kaikkea. Meidän nuoret käyttää sanontaa ”se oli sekavaa aikaa”. Minäkin voisin nyt käyttää sitä: on vähän sekavaa aikaa… Taas kerran työ auttaa. Ja ystävät.
Näytösväitöksessä
Kävinpähän äsken ”teatterissa” tai ainakin yliopiston Saalastinsalissa katsomassa näytösväitöksen. Se esitettiin ensimmäisen kerran keväällä 2008 yliopiston 50-vuotisjuhlavuonna, mutta ajankohta sattui olemaan minunkin juhlavuoteni, olimme juuri tuolloin tyttären kanssa Hainanin saarella ja Kantonissa (Guanzhou) Kiinassa, joten näkemättä jäi.
Ja muut, myöhemmät näytökset ovat olleet suljettuja tilaisuuksia ja/tai Oulun ulkopuolella, joten en ole päässyt näkemään. Mutta tänään. Oli (kai) esimiehen emeritusprofessorin jäähyväisnäytös, joten oli viimeinen mahdollisuus päästä tämäkin taiteellinen nautinto kokemaan. Kyllä kannatti.
Eipä ole väitökset paljon 300 vuodessa muuttuneet. 😀
Näytösväitös esitteli akateemista väittelyperinnettä. Pääjuonena on P. N. Mathesiuksen väitös Upsalan yliopistossa. Näytelmä noudattelee 1700-luvun käytäntöjä ja Mathesiuksen väitöskirjaa, mutta vallan mainiosti on mukaan saatu viittauksia nykypäivään.
Näytösväitöksessä roolijako oli seuraava:
vas. yliopistonlehtori Timo Sironen (väittelijä eli P.N. Mathesius),
rehtori Lauri Lajunen (kustos) ja [emeritus]professori Jouko Vahtola (opponentti).
Kustoksen piikaa esittää näytösväitöksen kirjoittaja yliopistonlehtori Maija Kallinen.
Rehtoria lukuun ottamatta näyttelijät ovat kaikki meidän käytävältä, historiatieteistä. Niin ja kuiskaaja on meidän uusi dekaani, ruotsin proffa. Jotta kovin on tuttua tuo porukka.
Enkä ottanut edes kameraa mukaan, joten oli mukava ja aika erikoista vain seurata tapahtumaa, ilman Canonin kanssa tuhraamista. 🙂
Iloton lahja
Hiljalleen
putoan
alas
– en romahda, en loukkaa itseäni.
Mutta itken.
Alakulo valuu sateen kanssa hiljalleen, harmaana.
Tekee oikeasti mieli heittää pienen särön saanut kakkuvati keittiön kiviseen lattiaan.
Kuvitella, että se helpottaisi. Vaikka tietää ettei niin olisi.
On vain oltava. Mietittävä, vaikka töitä.
Niitä riitti tänäänkin, ihan jonoksi asti oli ovellani kävijöitä. Oikeastaan koko päivän.
~~~~~~~~~~~~~~
Pidän lahjojen hankkimisesta, antamisesta erityisesti.
Ja lentolippujen ostamisessa on aina sellaista iloista hyvää hyrinää,
malttamatonta odotuksen tunnetta.
Luulisi, että lentolippujen ostamisessa lahjaksi olisi paljon verrattomia vireitä,
onnen rippuja, odotuksen iloa ja kutkuttavaa kivaa kihelmöintiä.
Nyt ei ollut.
Ostin juuri esikoiselle lahjaksi lentoliput: Oulu – Helsinki – Lontoo – Dallas – Monterrey.
Lahjan saaja sai toissapäivänä työviisumin Meksikoon – ”toistaiseksi”,
ja äsken kiitti lentolippu-lahjasta.
Minua ahdistaa.
Lokakuisia juttuja
Vielä sunnuntaina työhuoneeni ikkunasta näkyi villiviinin lehdet, aurinko, lämpökin. Tänään ei enää.
Pehtoori on putsannut pihan, leikannut pensaat ja villiviinit, haravoinut kaikkinaisen ylimääräisen … vaikka on toki koivuissa vielä keltaisia lehtiä. Tänään sumua, usvaa, aamuvarhain Linnanmaalle ajellessa ei näkyvyyttä juuri ollut. Keskipäivällä sumu nousi uudelleen. Teki mieli kovasti lähteä ulos kuvailemaan, mutta eihän se nyt niin vain onnistukaan.
JOs oli kesä huippu, niin ovat olleet myös syksyn keltaiset puut, oranssit pihlajat, iltojen lämpö, lounatuulet; ne ovat olleet jotain mitä Oulussa harvoin tässä määrin näkee.
Viime viikolla asettamaani kyselyyn on käynyt 32 antamassa vastauksensa. Kiitos siitä. Noin 10 % lukijoista ”jättää jälkensä” tuulisiin juttuihini. 🙂 Ja ”yliopistoelämä” ja ”ruoka ja viini” veivät kaikkein suurimmat ”äänisaaliit”. Kun oli mahdollista klikata vain yksi mahdollisuus oli eräs vastaaja keksinyt keinon vastata enemmänkin, ja hän klikkasi ”Other” ja kirjoitti vapaaseen kenttään ”kaikki”. Oivallista.
Liki viidennes lukijoista seurailee Tuulestatemmattua enimmäkseen reissuraporttien takia. Ja tuo syyslomakohteemme arvuuttelu saavuttikin melkoista vilkkautta. Rooma, Dublin, Malta, Sisilia, Sardinia, Reykjavik olivat arvauksia. Vinkkinä olin täällä kertonut, että ennenkin on käyty ja että saarta kohti matkataan. Siis Madeiralle mennään. Kymmenen vuoden jälkeen sinne uudelleen. Syyslomalla 2003 oltiin siellä, ja silloin tietty lapset mukana.
Se oli ensimmäisiä reissuja, jolta tein perusteellisen matkaraportoinnin nettiin kuvineen ja juttuineen. http://www.satokangas.fi/Matka/Madeira/madeira.htm
Edellisellä reissulla ei levadoille, patikkapoluille menty, mutta nyt on haaveissa ainakin pari päiväpatikkaa Funchalista käsin tehdä. Viimeksi asuimme pääkaupungin keskustassa, mutta nyt olen varannut hotellin ranta-alueelta, kaupungin reunalta. Puolensa ja puolensa.
Mutta sinne on vielä aikaa. Vielä on paljon sitä ennen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Hih! Ihan kuin yksi keskustelu tänään…
Viranhakuprosessi etenee
Tänään päättyi hakuaika professuuriin. Oppiaineessa toivoimme runsasta hakua, arvelimme, että tusinan verran olisi hakijoita, ja (hieman epävirallisen tiedon mukaan) tänään klo 15 hakuajan umpeuduttua hakijoiden määrä oli 15. Aika hyvin.
Eikä ollut vähäinen se kollegojen määrä, joka tänään hakemuksiaan viimeisteli. Suunnilleen joka toisesta huoneesta käytävämme varrelta on Suomen ja Pohjois-Euroopan historian virkaan hakija.
Sitten hakijoita on muutama Jyväskylästä, kolme Helsingistä, ja paria en tiedä…
Minä en hakenut. No? Minä en halua professoriksi. … Ainakaan pidemmän päälle, joskin meneehän se tämä vuosi. 😉 Kai.
Pidän yliopistonlehtorin duunistani, – ja ihan vaatimattomuuttani voin todeta, että olen siinä hyvä. Ainakin parempi kuin mitä olisin professorina. Omassa virassani on minulle sopivasti hommia. Vaki-professorina pitäisi tehdä niin paljon enemmän tutkimusta, hankkia rahoitusta ja olla vähemmän tekemisissä opiskelijoiden kanssa… Sitä paitsi en aio enää olla yliopistolla kovin kauaa, en kovin moniaita vuosia.
Eikä vähäinen syy hakemattomuuteeni ole sekään, että millään muotoa en ko. virkaa tulisi saamaan. En millään. Hakijoiden joukossa on sellaisia (enimmäkseen miehiä), jotka ovat ehtineet, kyenneet, osanneet ja halunneet meritoitua paljon enemmän kuin minä, joten eipä olisi minulla mitään jakoa tuossa skabassa.
Mutta ei sillä väliä. Minulla ei ole koskaan ollut tavoitteena päästä professoriksi. ”Happamia sanoi …. ”? – Ehkäpä niinkin, mutta en minä silti halua.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Suoraan töistä ajelin ihotautilääkärille, joka totesi, että käsieni kevättalvesta asti jatkunut ”halkeilu” johtuu iästä; hyperkeratoosiin sain salisyylihappoa. Vanha olohan tästä kaikesta tulee. Huoh. …
Paistinkääntäjien kasarijuhlat
Reilut puolensataa rotissööriä aveceineen kokoontui eilen Lasaretin Aurora-saliin juhlimaan voutikunnan 30-vuotista taivalta.
Oliko onnittelumaljoja? – oli. Oliko kukituksia? – oli. Oliko lahjoja? – oli. Oliko puheita? – oli. Oliko pönötystä? – Ei, ei ollut. Oli tavattoman mukava ilta.
Ruokaa, ohjelmaa, erinomaista pöytäseuraa, kerrassaan erinomainen show, rokettirollia ja tanssia ihan kunnolla, storobo-valot ja ”Final Countdown”!
Kasarihenkiset pilheet olivat kertakaikkisen mukavat, hyvä letkeä tunnelma. Niin paljon tuttuja, ja minulla tietty kuvattavaa.
Oli ilo nähdä, kuinka porukka oli vastannut voutineuvoston haasteeseen, joka kutsussa oli muotoiltu näin: ”Pukukoodi: 80-luku, ei pakollinen, mutta suotavaa. Käädyt.”
Ottamiani kuvia ja juttua on PALJON lisää voutikunnan kuvasivulla KLIKS.
Me olimme pehtoorin kanssa kerrankin oikein myöhään. Puoli kahdelta vasta kotiuduimme. Monet lähtivät vielä jatkoille, mutta me olimme jo syöneet, juoneet, seurustelleet ja tanssineet niin, että oli hyvä liukua kotiin.
Kuuden tunnin yöunet riittivät, oli hulppea aamu lähteä lenkille! Maailma oli keltainen! Ja edelleen merkillisen lämmin. Mukava juttu.
Iltaa kohti
Aamulla olin oikein reipas.
Ajelin Ainolan nurkalle, siellä kävelin, kuvailin pitkälti toista tuntia.
Kaupassa, Caritaksessa, haudalla ja sitten saunaan.
Iltapäivällä en sitten niin reipas ollutkaan. Kaikenmoista pientä kotityötä. Lukemista.
Ja nyt ollaan lähdössä kasaripilheisiin.
Vähän harmittaa kun en sittenkin panostanut kostyymiin ja kampaukseen.
Lueskelin äsken muiden juhlaan tulijoiden FB-päivityksiä,
ja siellä kuulosti kreppiraudat ja lurexit olevan kovasti in.
Minulla on tietty kuvaajan roolikin juhlassa,
jonne on tulossa kuutisenkymmentä paistinkääntäjää aveceineen,
joten odotettavissa on hulppeat iltamat, ja laittelen huomenna tännekin muutaman otoksen.
Tänään näin
Suussa maistuu vielä tilli, silmänurkissa tuntuu nauru.
Pehtoori jäi tiskaamaan Festaan, nuoret lähtivät.
Sen kun töistä kotiin ehdin, kuorin perunat, porkkanat, palsternakat… ajatukset vielä päivässä. Vielä niissä vaikeissa hetkissä kun on sanottava opiskelijalle, että ´nope´, ei tämä aherruksesi nyt ole ihan sitä, mitä sen pitäisi. Olet mennyt metsään, et osaa, et ole kuunnellut, et oppinut, et tajua, et ole viitsinyt – tai että olen opettanut huonosti?
Nämä kaikki vaihtoehdothan ovat mahdollisia, eikö? Eikä ole noista mikään mukava vaihtoehto. Ei ole helppoa meitsille. Ei niin järin hilpeissä tunnelmissa noita juttuja tehdä.
Minusta on mukava kannustaa, minusta on mukava kehua, minusta on hienoa lukea, että opiskelija on ihan itse osannut tehdä niin kuin oli tarkoitus, erityistä mielihyvää aiheuttaa se, että hoksaan, että olen johdattanut jonkun itse hoksaamaan, miten juttu on tehtävä. Se on se kaikkein paras vaihtoehto. Mutta…
Illalla paras vaihtoehto istua ruokapöydässä, nauraa, olla ajattelematta menneitä, saatikka tulevia.
Paras kun ei ajattelisi huomista, ei turhia.
PS. minäkin katselin äsken telkkaria: vain elämää. Edellisellä tuotantokaudella hyppäsin mukaan – itkemään – vasta loppupuolella, nyt aion seurata koko ajan. Telkkarin ääressä tihuuttaminen on terapeuttista. 😉
Työhuoneessa viihtyen
Aamu-usvaa, – jotenkin vanha tunnelma kampuksen parkkipaikalla, Norssin urheilukenttä suorastaan höyrysi. Oli lämmin. Tai no ei ainakaan ollut kylmä.
Sää siis mitä oivallisin vetäytyä työhuoneen lämpöön. Kunhan taas omaan huoneeseeni löysin. Joka toinen aamu olen muistanut kerralla mennä omaan uuteen huoneeseeni, joka toinen aamu olen tormannut sijaiseni – siis entiseen omaan – huoneeseen. Hajamielinen…. 😉
Oli oikein hyvä päivä tänään. Paljon lupaavia kandiaihiota puntaroitavina, ja hyviä neuvonpitoja opiskelijoiden kanssa. Joskin sitä taas mietin, miten voivat tulla palaveeraamaan, hakemaan ohjeita ja kyselemään, kun ei ole muistiinpanovälineitä mukana. Eikä varsinkaan niillä, joilla todella olisi ollut tarvetta kirjata ylös jotain. Mutta tämähän ei ollut mikään uusi asia. Ja alan jo uskoa, että asiasta sanominen ei auta. Ehkä on vain annettava heidän itse havaita, että ehkä sittenkin kannattaisi kirjoittaa ylös jotain. Tuppaapi unohtumaan muuten.
Nyt kun olen kertonut yliopistoelämästä, joka tähän mennessä on eilisessä kyselyssä saanut eniten klikkauksia, voisin mainita jutusta, jonka voisi luokitella kategoriaan ”ruoka ja viini”. Huomenna kun on perjantai, ja olen tässä laatinut pehtoorille kauppa/hallilappuja voisin vinkata hyvän viinin teillekin: pitkästä aikaa Nugan. Erikoinen rypäle Durif on hyvä tuttavuus. Syksyn takkailtoihin erinomainen. Ja koskapa huomenna on savukalailta niin listassa on joko chileläinen Anakena Riesling tai pitkästä aikaa Torresin Las Mulas.
Vanhemmuus-kategoriaan liittyen voisin todeta, että tyär ei vielä ole lähtenyt, eikä poika jäänyt Tallinnan reissulla kiinni passittomuudesta. Siis huomenna saamme nuoret syömään. Tyär oli eilenkin. Kummasti yritän – kuin varastoon – saada oltua kanssaan paljon.
Reissut olivat kolmanneksi eniten kiinnostus-klikkauksia saanut osa-alue. Tässä on enää kaksi hektistä työviikkoa ja sitten kohti saarta. Arvannetko jo mihin?
”Valokuvaus” ja ”niitä näitä” -kategoriat ovat myös saaneet klikkauksia. Edelleen on mahiksia käydä oma mielipiteesi klikkaamassa.