2013 – Sivu 10 – Tuulestatemmattua

2200

”Kuta pitempi vyö sitä lyhempi elämä!”

Terveydenhoitolehdessä todettiin näin sotien jälkeen. Olen tässä lueskellut gradun, jossa tutkittiin Terveydenhoitolehdessä annettua ravitsemusvalistusta vuosien 1934 – 1961 välisenä aikana. Jopas oli mielenkiintoinen tutkielma.

Tämän syksyn kandiseminaarisumassakin on terveyshistorian töitä useampiakin (KLIKS). Tuntuu olevan nyt historianopiskelijoiden kiinnostuksen kohteena ruoka, terveys, arki, lapset, ympäristö, ja sotakin, mutta sekin enemmän kotirintaman tai sodasta toipumisen historiana. Sopii minulle.

Tuota sotaa lukuunottamatta nämä Tuulestatemmattujen juttujenkin noudattelevat hyvin samoja aihepiirejä. Nyt kun olen postannut 2200 postausta, ovat niiden aiheet jakaantuneet suunnilleen näin:

(Nämäkin ”kuvat” suurenevat klikkaamalla.)

Reissupostausten määrää ei näy koska ne on eri listalla. Melkein 400 000 kävijää helmikuusta 2009 (mikä ei ole blogin aloitusajankohta, joka on syksy 2007) tähän päivään, 5500 kommenttia, ja päivittäin käyntien keskiarvo kasvanut näin tasaisesti.

Mikä sinua kiinnostaa? Klikkaa vain yksi vaihtoehto.

Niitä näitä

Kasarijuhlia kohti

Työhuoneessa trafiikkia. Ja paljon lukemista.

Ja sitten töistä suoraan kaupungille kokoukseen. Oli Paistinkääntäjien voutineuvoston kokous. Mm. suunnittelimme viimeiset yksityiskohdat ensi lauantain juhlista. Voutikunta täyttää 30 vuotta ja koska oululaiset paistinkääntäjät aloittivat toiminnan 1980-luvulla, on vääjäämätöntä, että juhlaillan teemana on 80-luku. Teema ulottuu ohjelmaan, illalliseen sekä pukukoodiin.

1980-luvun teeman mukainen menu on jo lyöty lukkoon. Mitä arvelet 80-luvun menun pitävän sisällään? Härkäruukku, metsästäjänleipä, paprikaa tavalla tai toisella? Mitä sinulle tulee mieleen 80-luvun ruokakulttuurista?

Ja pukukoodi? Valtaisat olkatoppaukset ja kimaltelevia puseroita, takatukka ja kiilapohjakengät? MItä muuta tulee mieleen? ks. Ylen ”Elävä arkisto” -sivulta: 1980-luvun muotia http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/80-luvun_olkatoppaukset_35188.html#media=35193

Minä olen aikapäiviä sitten kirppiksillä myynyt kaikki 80-luvun bleiserini ja muut tuon ajan vermeet, joista moni ei mahtuisi kyllä päällekään… Niinpä lauantaina kävin käsityöliikkeessä kyselemässä irto-olkatoppauksia ajatuksena tuunata yksi musta tunika kasarihenkiseksi. Nappikaupan täti etsi ja penkoi, kävi alakerran varastostakin etsimässä, ja lopulta luovutti ja kysyi hieman tuskastunut ilme kasvoillaan ”Mihin ihmeeseen sinä niitä tarvisit?” Mietin uskaltaisinkohan tilata kampaajalle ajan? Kreppiraudat kehiin, ja sähkönsinistä ripsaria? Pehtoorilla on jo hommattuna vyölaukku. 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Syyskuu lokakuuksi. Silti hyvin, hyvin kaunista vielä.

Meksiko Vanhemmuus

”vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain…”

Nyt siitä on kolme viikkoa. Siitä kun kauniista syyssunnuntaista tuli itkun päivä, ja ilta, ja yö. Viikosta tuli itkun ja ikävän viikko.

Silloin sunnuntaina tytär tuli reilusti ennen tavallista viikonlopun yhteistä ruoka-aikaa kotikotiin. Kolmannessa lauseessa sanoi, että ”Minulla on huomenna työhaastattelu, – Skypellä. Meksikoon.” Jotenkin jo heti tiesin, että sinne pääsee, sinne lähtee.

Maanantai-iltana haastattelu meni hyvin. Tiistaina globaalista firmasta nimeltä Binbit ilmoittivat, että ottavat monien hakijoiden joukosta suomalaisen, 23-vuotiaan kauppatieteen maisterin töihin nimikkeellä ”Marketing Executive”. Kun tämä päätös tuli, olin jo ehtinyt itkeä pari paketillista nenäliinoja, kirota kaikki maailman markkinointifirmat ja toivoa koko Väli-Amerikan uppoavan ikiajoiksi merten syvyyksiin kuten Atlantis.

Ja ehtinyt tuntea itseni todella huonoksi äidiksi, kun en pystynyt vilpittömästi iloitsemaan ja kannustamaan lasta. Olin tosi ahdistunut, peloissanikin.

Varsinkin kun kaiken kukkuraksi näytti, että tarvitsevat uuden markkinointianalyysien tekijän sinne suunnilleen HETI. Näytti, että tytär lähtee suunnilleen siltä seisomalta, – ja olisi varmaan lähtenytkin, jollei työviisumin saaminen veisi aikaa. Jos minulta kysyttäisiin, sanoisin, että kauan eläköön työviisumit! Joskin on kyllä ollut ihan uskomatonta paperisotaa ja käännöksiä, leimoja, apostille-todistuksia maistraatista, suosituksia ja puheluja konsulaattiin, Meksikoon …

Olemme saaneet aikaa tottua ajatukseen, ihan vereslihalla en enää ole, ja tytär on saanut muutaman viikon aikaa opiskella espanjaa ja opiskella lisää on line -markkinointia ja sen analyysiä (siitähän teki gradunsa, ja noita juttuja Meksikossa keväällä viisi kuukautta, juuri se osaaminen sen työpaikan saannin kai ratkaisi).

Mutta nyt alkavat lähdön hetket olla käsillä. Työviisumi voi tulla minä päivänä hyvänsä, ja sitten adios!

Miksikö itken, miksen osaa myötäelää työnsaamisen riemussaan? (Totta puhuen, ei päätös lähteä ihan helppo ollut tyttärelläkään – onneksi ;). Eikä isänsä, eikä veljensäkään nyt niin riemusta ole tämän lähtöpäätöksen kanssa revenneet.)

Miksikö olen niin surullinen, miksikö näen Meksiko-painajaisia, miksikö rinnasta puristaa?

– Jukatanilla Karibianmerestä ottamassani kuvassa näkyy, että maapallo on pyöreä, – ja tämän ison pallon toiselle puolelle lapsi lähtee. Tampere tai Stuttgart olisivat naapurissa tähän verrattuna. Meksikoon ei niin vain piipahdeta heippaamaan pikkuista: Monterrey on monen meren, neljän lennon, vähintään 1500 euron ja liki puolentoista vuorokauden päässä täältä! Tytär ei mene sinne neljän kuukauden vaihtoon (vrt. Strassbourg), eikä viiden kuukauden harjoitteluun (vrt. alkupuoli vuotta) vaan menee sinne töihin! Lähtee. Siksi eilen jouluruokaa. Lapsi ei ole jouluna kotona. Siksi.

Ja Meksiko on Meksiko.

Tiedän, etten ole kokonainen, enkä levollinen,
kun lapsi – olkoonkin vaikka kuinka aikuinen! – on siellä maailman ääressä.

Niin se vain on. Mutta on vain opeteltava näkemään kastepisaroissa helmet, ja kristallit.

”vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain…”

Mitä mulla on se on vain lainaa, ja niin sen pitää olla vain.
Jos mä jotain täältä kaipaan, ei se oo tätä maisemaa.
Eikä kesäiltoja, vaikka ne on muka ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta.

Aamuyöllä en saa rauhaa, lokkien nauru kiduttaa.
En mä täältä mitään kaipaa, en edes tätä maisemaa.
Enkä kesäiltoja, vaikka ne on muka ikimuistoisia.
Mä kaipaan sitä kuvaasi jossa viimeisen kerran kiljut riemusta.

Vesterinen Yhtyeineen, Kiljut riemusta

http://youtu.be/jiAfrG7bKBo

Ruoka ja viini Vanhemmuus

Tänään lasten kautta…

Poikasi joka on reissannut pienen ikänsä ja ajanut autoilla varmaan yhden 200000 km, on nyt jo aiheuttanut autolle laskua n. 1000 euroa, unohtanut passin kotiin ja jättänyt kameran autoon, koska se on yliarvostettua kuvata reissussa ja kaiken lisäksi se voidaan varastaa. Seuraavaksi varmaan menee hotellin varauslappu hukkaan, paluulippu hukkaan, jonka jälkeen hukkaan itteni. 🙂

Juniori on kihlattunsa kanssa reissussa, jonka heille annoimme viime marraskuussa kihlajaislahjaksi. Jotta ei ihan putkeen ole kihlajaislahjamatka tähän mennessä mennyt.

Ja se mikä tuossa viestissäon surullisinta, on se, että minä olisin itse voinut tehdä tuon kaiken … Rengasrikollehan nyt ei voi mitään, mutta passin ja kameran voisi muistaa. Passitta Tallinnan laivalle kuitenkin pääsivät, tosin voi olla – jos viranomaiset passittomuuden hoksaavat – sakko noin 400 – 800 euroa. Huoh.

Alunperin lahjan ideana oli, että lentäisivät Helsinkiin ja menisivät uudella Grace-botskilla Tukholmaan, mutta kun poika on ollut yli vuoden putkeen töissä, eikä pitänyt kesälomaakaan, lisäksi muutto ja remontti ovat vieneet huomion ja nyt kun sitten vähän lyhyellä varoitusajalla rupesivat lippuja varailemaan ja töitään sumplimaan, päättivätkin mennä Tallinnaan ja ajella autolla Suomessa, tulla kotiin Itä-Suomen kautta, ehkä Kuopiossa tai jossain muualla välillä yöpyen. Mutta katsotaan nyt, miten pieni matka loppuun asti sujuu.

Periytyvästä hukkaamisominaisuudesta puheenollen: muistattehan ne passikuvani, jotka kesällä aiheuttivat pienen häslingin? Ne löytyivät pari viikkoa sitten vanhan mustan pikkukäsilaukkuni sivutaskusta. Juuri sen laukun, joka minulla oli mukana passikuvaamossa käydessäni. Ja entäs se hukkaan mennyt kameran perusobjektiivin linssisuojus, jonka tilalle ostin Tampereelta uuden? Se vanha löytyi viime viikolla kotoa kirjahyllystä. Olin pistänyt sen siihen kirjojen päälle kun olin jotain tässä työhuoneessani kuvaillut.

Ja sitten? Viime viikonloppuna menin viemään haudalle lyhdyn, ja unohdin tietysti ottaa kynttilän ja tikut mukaan. No kävin sitten eilen viemässä. Entäs virkamääräyslomake, jota olisin tarvinnut veroprosentin muuttamista varten tässä joku viikko sitten? Sitä ei löytynyt mistään, vaikka olin satavarma, että olin pannut sen mappiin, jossa on kaikki tärkeät paperini, joten jouduin hakemaan tiedekunnan palvelupisteestä kopion alkuperäisestä. Kun sitten rupesin laittamaan sitä kopiota ko. tärkeittein papereitten mappiin, niin siellähän se oli se alkuperäinenkin! Just. Jotta turhaanpa minä pojalle motkottaisin unohteluista ja hukkaamisista. Eikä tytär ole yhtään parempi.

No niin ja tänään tytär tuli seuraksemme syömään. Muisti. 😉 Meillä oli kolmen hengen päivällispöydässä jouluruokaa (poroa, porkkanaa, korvasieniä). Miksikö? Ehkä kerron huomenna. …

Porkkanalisukkeen nimi meillä on ”kiiltävät porkkanat” (ehkä keittokirjoissa puhutaan muhennetuista porkkanoista). Juju on muskottipähkinässä. Santa Mariankin muskottipähkinä käy, mutta italialainen ”Noce moscata” on luku sinänsä. Näitä porkkanoita söimme opiskeluaikana syksyisin pääruokana (muistanette vegevaiheeni). Porkkanat keitetään vähässä vedessä ´al dente´, kaadetaan keitinvesi talteen. Kasarin pohjalle laitetaan nokare voita (kolesteroliarvojen kohoamisesta huolimatta ;)), porkkanat sekaan, vajaa ruokalusikallinen jauhoja, sekoitellaan, annetaan jauhojen hetki kypsyä, lisätään keitinvettä, valkopippuria ja sitten muskottipähkinää. Sopii riistaruokien (ja poron) lisukkeeksi.

Ja nuo sienet: Stockalla on nyt myynnissä erinomaisia ruskeita herkkusieniä. Paista voin ja oliiviöljyn sekoituksessa, murskattu valkosipulinkysi tekee hyvää, mausta reilusti mustapippurilla ja suolalla, 1 – 2 rkl (aurinkokuivattutomaatti tai kanttarelli)tuorejuustoa…. Hmmm – erinomaisia olivat. Ja sitten normi, itsepoimituista korvasienistä, muhennos/kastike. Ja sitä poroa. Vaikka itse sanonkin, hyvää oli. Jälkkäriksi kevyt omena-rahka- mössö jonka ylenpalttista keveyttä pystyi helpottamaan kaatamalla kippoon sopivasti vaahterasiirappia. Se kun sopii omenajuttujen kanssa tavattoman hyvin.

Meidän tavallisista pihlajista tilhet söivät marjat jo joku viikko sitten, mutta tämä Festan pergolan koristepihlaja on saanut pitää marjansa.

Nälkä kyllä olikin, ulkona olo viimeistään herätti ruokahalun. Aamulla varhain pitkä lenkki, merenrannassa tyven. Vesi kaukana. Puista ja pensaista keltaiset lehdet hiljalleen aamuauringossa leijailivat, vähän kuin sellainen kiejukaissade kuin piirretyissä on. Oli vaikea olla ääneen ihailematta suurenmoista säätä, syksyä. Sitä että se on jo näin pitkällä. Musiikki i Podista vaan vei ajatukset surullisempiin tunnelmiin…

Niitä näitä

Vapaalauantai

Tänään vapaapäivä. Vapaapäivänä soisin nukkuvani vähän pidempään, mutta ei väkisin; sitäpaitsi puoli kahdeksan aikaan merenrannassa oli karun kaunista, tyventä.

Jo pitkään on tehnyt mieli lähteä shoppailemaan, mikä on kyllä aika harvinaista minulle, mutta niinpä nyt vain kävi, että tänään oli aikaa ja virettä ja kiertelin hyvinkin muutaman tunnin. Akateemisessa kului ensimmäinen puolikas – – matkaoppaan syyslomalle hankin. Arvaattekos, mihin on matka varattu? Ko. kohteessa on käyty ennenkin. http://www.satokangas.fi/Matka/ Kolme viikkoa enää. Hassua. Syksy mennyt kovin nopeasti.

Kaupungilla kiertelin ja kaartelin. Yhden paitapuseron ja ison huivin löysinkin.

Nyt sitten onkin enää ongelmana että kumman asukokonaisuuden puen päälleni: olemme näet piakkoin lähdössä Zakuskaan syömään ja sitten teatteriin katsomaan ”Mielensäpahoittajaa”. Seuraksi saadaan VMP. Ei ollakaan oltu neljästään pitkään aikaan missään… Nyt on hyvä.

Tavattu kyllä on: me feminiinit olemme naapurikäytävillä duunissa, toissapäiväisen jälkeen ikkunamme ovat vastakkain 🙂 joten toki tapaamme töissä ja sitten miehemme kokoontuvat ATP:n merkeissä lounaalle kaupungilla tuon tuostakin.

Kokoontuvat? – Siis kaksistaan käyvät lounastamassa.

ATP? = Anonyymit Tohtoreiden Puolisot.

Tiedättehän Radio Perämeren AKK:n (= Anonyymit Kotikiusatut)? Kannattaa tutustua, jollet tiedä Paulia ja Veijoa ennestään. Ihan hulvatonta

http://yle.fi/radiosuomi/ohjelmat/2011/04/anonyymit_kotikiusatut_1585095.html

läppää on tuo.

Joka tapauksessa ATP on ymmärtääkseni jonkinlainen muunnos, alaosasto, AKK:sta. 😀

Näissä merkeissä, mukavaa lauantain jatkoa vaan kaikille.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Työterveystarkastuspäivä

Työpaikka valtionhallinnossa takaa ilmaisen (= enempi vähempi pakollisen) terveystarkastuksen viiden vuoden välein. Minulla oli se tänään.

Viime viikolla otetut verikokeet ja reilun tunnin haastattelu ja lankettien täyttö olivat tarkastuksen taustalla.

Minua kun meinasi kovasti huvittaa terveydenhoitajan ihmetys ja jankkaus, että ”Etkö oikeasti tunne itseäsi ylityöllistetyksi?”, ”Sinua ei sitten haittaa että töitä yliopistolaisilla on aika paljon?”, ”Mitenkäs kun kuitenkin näyt aika paljon kantavan huolta opiskelijoiden asioista, niin eikö se verota omaa jaksamistasi?” – – No ei, … enpä nyt tiedä … sellaistahan tämä nyt on … välittäminen on osa jaksamista puolin ja toisin … tietysti välillä väsyttää ja valvottaa, mutta kuitenkin … pidänhän minä työstäni…

Ja sitten katsellaan kaikki veriarvot, … hyviähän nämä, .. taidat sentään (paino sanalla sentään) liikkua, verenpaine on oikein hyvä, hemoglobiini erinomainen, painoindeksikin ikäisellesi ihan normi, mutta nyt sen kanssa on kyllä oltava varovainen… , verensokeri ja maksa-arvot ok, mutta tämä kolesteroli!? Hyvä kolesteroli näyttää, että ruokavaliossani taitaa olla hyviä rasvoja? – Joo, kyllä me pari, kolme kertaa viikossa syömme kalaa, oliiviöljyä käytetään jne. …

– Hieno juttu, mutta tämä toinen kolesteroli on koholla! Nousussa on fS-Kol, se näyttää että 6, 7 mmol/l ja viisi vuotta sitten tämä oli ihan ideaalilukemissa, mutta nyt… Hmmm – – – ”

Ja siinä vaiheessa vajoan syyllisyyden alhoon ja odotan tuomiota. Ja tuleehan se! Juustojen kulutusta on vähennettävä! – Auts!

Ja sitten minä kävelen töiden jälkeen kotiin, jossa odottaa pehtoori. Paistan meille pihvit, teen salaatin, jossa on juustoa, – pitkästä aikaa otan ruoalla leipääkin, nautin viinistä … ja ei, en tunne syyllisyyttä!

Nautin ruoasta, mutta suoraan ruokapöydästä hyppään pyörän päälle ja poljen Linnanmaalle. Uudesta työhuoneestani kun en ollut osannut kotiin lähtiessä kännykkää ja luettavaa gradua mukaan poimia, joten teinpä erillisen reissun. No tulipahan liikuttua ”edes suunnilleen”, kuten työterveyshoitaja toivoikin.

Miksi me koemme nämä hyvää tarkoittavat, meidän omaksi parhaaksi tehdyt terveystarkastukset syynäämisenä, pakottamisena, velvollisuutena, kontrollin ja syyllistämisen paikkoina? – – ,mutta herra varjelkoon: minulta on kielletty juuston syönti!! Kyllä se aiheuttaa pientä nurinkurisuutta suhtautumisessa kaikkeen hyvää tarkoittavaan.

No niin, mutta ihan hyvä päivä.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Työhuoneen vaihto

Ajattelin ensin, että minä mitään työhuonetta vaihda. Mitä sitä turhia. Hommat nyt vähän muuttuvat, mutta minulla on viihtyisä, omannäköisekseni laittamani huone, jossa mahdun töitä tekemään, opintoja ohjaamaan, tutkimusta tekemään ja luentoja laatimaan.

Mutta jossain välissä tuli mieleen, että jos muuttaisin vastapäiseen huoneeseen, olisi talvella lämpimämpi ja kesällä viileämpi olo. Ja josko muutto käytävän toiselle puolen, isompaan professorin huoneeseen, saisi olonkin tuntumaan professorilta... ? Muutoin kun ajatus ei ole oikein realisoitunut. Niinhän sitä sitten tässä syksyn päälle on sovittu, että muutan. Uuden pöydänkin (oikein olkavammaiselle suunnitellun, sähköisesti nousevan) tiedekunnasta lupasivat, uuden tietokoneen samoin. Noh, vanha olikin jo tosi vanha. Hidas ja kaatuileva. Ja esimies sai luvan viedä omansa mennessään… Joten minulla nyt sitten uusi sorvi.

Niinpä aamusella sitten avasin esimiehen, eilen lähteneen, oven ja tilannearvio osoitti, että siivottava on 🙂 Ennen kuin Martelan miehet aamupäivällä tulivat ja ennen kuin atk-keskuksen mies iltapäivällä tuli asentelemaan tarpeelliset ohjelmat ja ajurit, ehdin putsata hyllyjä ja kaappeja aika lailla.

Minulla oli todennäkäisesti maailman lyhin muuttomatka – käytävän yli – ja aika hyvin pari vuotta sitten perattu oma huone vuorottelulle lähtiessä, joten eihän se sitten niin tolkuton urakka ollutkaan. Mutta sentään päivä meni. Huomenna voi jo taas tehdä tavallisia töitä. Ja opetella käyttämään liikennevaloja. Minulla on nyt sellaiset ovenpielessä! Minulla, joka aina sanon opiskelijoille, ettei huoneeni ovella ole edes kynnyksiä… Luulenkin, että liikennevalojen käyttö jää kovin vähäiseksi.

Kun äsken olimme kaupungilla syömässä tyttären synttäreiden kunniaksi, tulin tokaisseeksi, että viettäisköhän huomenna duunissa tupareita?, perhe katsoi minua hyvin säälivästi: ”Tupareita? Töissä? Uudessa työhuoneessa?! Just joo.” Mitä merkillistä siinä muka olis? Ihan hyvin voisin viettää. Ehkä vietänkin! 😀

Yliopistoelämää

Vanha lähtee, mopo jää

Kesällä 1979 kävimme pehtoorin kanssa kuukauden telttareissulla Euroopassa. Englannissa Brightonissa oli kaikissa liikkeissä paljon ihania kirjoneuleita: slipoverejä ja villatakkeja, neuleliivejä ja pooloja. Ostimme molemmille sellaiset kirjoneuleliivit. Minulle harmaa-viininpuna-valkoinen, pehtoorille harmaa-sininen-valkoinen. Minulla oli omani ensimmäistä kertaa päälläni juuri tällaisena kirkkaana, kylmänä, tuulisena syyspäivänä kun menin Ruotsin suurvalta-ajan historia -luentosarjan ensimmäiselle luennolle.

Luentoa piti uusi, aiemmin näkemätön assistentti, enkä minä kyllä oikein ollut Suomen historiasta kiinnostunut. Appron verran Suomen historiaa kuitenkin maisterintutkintoon suoritin, cumun (aineopinnot) tein vasta maisterin jälkeen ja sivulavin (syventävät opinnot ja kakkosgradun) tein Turun yliopistossa, – Oulussa kun 1980-luvun puolivälissä ei vielä Suomen historiaa voinut niin pitkälle lukea. Kävin tentit ja seminaarit Turussa, muutoin aika etähommina meni. Mikä kyllä kannatti: pääsin Akatemian rahoittamaan Hailuodon keskiaika -projektiin kolmeksi vuodeksi duuniin, oikein tutkija-nimekkeellä. Ette tiedäkään, mitä kaikkea tutkijanhommiin voi kuulua!

No siihen kuului myös projektin nimistötutkijan avustaminen. Tuolloin assistentista apulaisprofessoriksi ylennyt nimistötutkija, joka oppiaineen professorina ja esimiehenäni täällä Tuulestatemmatussa paremmin tunnetaan, ilmoitti tammikuussa 1986, että lähdetään viikoksi Helsinkiin nimiarkistoon, pääsisin hänelle apulaiseksi sinne. Sillä reissulla sitten tutustuimme paremmin. Viikon puolivälissä sain kutsun lähteä leffaankin, mutta uusi Turhapuro ei sittenkään ollut se, mitä Helsingissä halusin arkistopäivän jälkeen lähteä katsomaan. Perjantai-iltajunalla lähdettiin kohti Oulua. Ja sattuipa niin, että juna oli pahasti myöhässä. Tammikuun pakkaset hyydyttivät junat ja matka venyi. Kymmenen jälkeen illalla emme kumpikaan enää jaksaneet mitään töitä tehdä, emme enää mitään lukea, joten ennen kuin juna aamuyöviideltä oli Oulussa, olimme ehtineet jutella moniaita tunteja. Tutustuimme.

Seuraava käännekohta oli vuonna 1987, jolloin esimies hommasi minut Keminmaan päätoimiseksi historiankirjoittajaksi. Monivuotinen (monestakin syystä monivuotinen) projekti sai pian rinnalleen toisenkin yhteisen projektin: myös Iin seurakunnan historia -kirja hankkeessa olimme kimpassa kirjoittajina – esimies kirjoitti keskiajan ja uuden ajan alun, minä Uudenkaupungin rauhan jälkeisen ajan (1721 -) . Ja kun nuo projektit olivat vielä hyvinkin kesken, ja olin äitiyslomalla tammikuussa 1990, soi puhelin ja esimies (silloin jo Suomen historian (apulais)professori soitti ja sanoi, että oppiaineeseen on saatu amanuenssin virka, – hae nyt ihmeessä sitä! Ja aina muka sanotaan, ettei kotoa kukaan töihin hae. No ei ihan haettu, mutta melkein. Kun esikoinen kesällä 1990 oli kymmenkuinen, aloitin esimiehen työparina Suomen ja Skandinavian historian kahden työntekijän oppiaineessa.

Keminmaan valmistuessa oltiin näin vakavina . . .

Ja vain vuosi sen jälkeen (1998) Iin historitoimikunnan kanssa kovin helpottuneina. 🙂

Sitten alkoi olla vihdoin aikaa väitöskirjan teolle. Lapsetkin jo kouluikäisiä.

Alakuvassa kustoksena myhäilevä esimies on ilmeisen tyytyväinen,

että tuohonkin tilanteeseen sentään joskus (2004) päästiin.

Ja vaiheita tämänkin jälkeen on riittänyt. Toistemme kodeissa on perheinemme vierailtu, lasten lakkiaiset puolin ja toisin käyty ja ennen kaikkea vuosikymmeniä kimpassa duunia tehty.

Ja tänään. Tänään esimies oli viimeistä päivää töissä. Lähti.

Sanoi, että ensi viikolla alkaa KELAn myöntämän apurahan turvin tehtävä tutkimustyö Posiolla. Miten ne armeijasta kotiutuvat sanovatkaan: ”Vanha lähtee, mopot jää!”

Halattiin tietysti.

Enkä kyynelehtinyt.

En. Vaikken paljon muutenkaan.

Valokuvaus

Jotenkin levotonta

Aamuviiden jälkeen mittari näytti +2 C. Nyt sitten on syksy.

Nyt on sellainen välitilaolo. Jälkeen ja ennen. Tyven, mutta alla odottava tunne. Laskee tunteja, joiden ei toivoisi kuluvan niin nopeasti. Illat venyvät yöhön, liian vähä yöuni alkaa näkyä kasvoissa.

Olen nyt tavattoman huono tarttumaan mihinkään, ja teen kaikkea. Ja siinä en ole hyvä. Yhden tekemisessä kerrallaan voin joskus ollakin, monen yhtäaikaa en koskaan.

Mitä tämä kaikki siis vaatii? Se vaatii asioiden pistämistä paperille, kirjoittamista ”puuhalistoiksi”, hihojen käärimistä, toimeen ryhtymistä. Huomenna.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tähän muutama kuva, jotka ovat Fotomaraton 2013 kuvasatoa, diskattuja, karsittuja. Mutta ehkä silti julkaisemisen väärtejä.

Varjo

Punainen. Minähän kerään kuvia pyöristä. …

Vielä yksi punainen.

Annen haasteeseen ”poikkeava” otin aika montakin kuvaa.
Tuo yllä oleva pyörä oli minusta poikkeava, koska se näytti siltä,
että muut olivat lähtenee töistä (klo oli jo liki kahdeksan tähän aikaan),
mutta joku oli jäänyt yksin duuniin. Pyörä yksin odotti pihalla.

Tämäkin on ”Poikkeava”. Muita leveämpi laudanrako. …

Herkkua. Klikkaa isommaksi, näet herkuttelijankin.

Käsintehdyt pokat. Kallis.

Punainen. Yksi monista.

Tämä ja muutama muu lenkkeilijäkuva tuli otettua väärinluettuun haasteeseen;
Katri esitti aiheeksi intohimoinen ja minä luin ”intohimo”.
Tämä kuva ei ole edes hyvä, kun juoksijat eivät – mokomat – juosseet samaan askelrytmiin.

Jostain merkillisestä mielleyhtymästä johtuen
teatterin seinustalla istuneet nuoret miehet
toivat minulle mieleen Tiinan haasteen ”Uskollinen ystävä”.

Bloggailu Yliopistoelämää

Digitaalinen palapeli

Palapeli nimeltä blogi. Tuulestatemmatun designia, layoutia, ylöspanoa olen tässä taas kerran tovin tuunaillut. Ja oppinut kaikenlaista … Paina F5 tai muuten reloudaa niin näet miten taas on ulkoasu muuttunut, vieläkään ei ole ihan sellainen kuin haluaisin. Sellaista selkeää musta-valkoista ulkoasua olen yrittänyt tehdä, mutta vielä on vaiheessa.

Koskapa tähän ulkokuoreen on tänään jo mennyt kovasti aikaa, jää blogin sisältö kovin kevyeksi. Eipä kyllä juuri mitään erikoista ole tapahtunutkaan.

No sentään sen verran, että pidin tänään ihan uuden luennon: kandiseminaarilaisille aiheesta ”Tieteellinen kirjoittaminen” ja kerrankin näytti siltä, että tekivät oikeasti, ja paljon, muistiinpanoja. Kannatti siis ko. luento rakentaa, huomiset luennot aionkin sitten mennä vanhoilla prujuilla … 😉