2013 – Sivu 7 – Tuulestatemmattua

Pestuuviikonloppuna vaihdetaan hommia

Viisi vuotta sitten kirjoitin näin:

– – römppä (runtu, kekri, jne). Lainaus suoraan viime kevään luennoltani::

Pyhäinpäivä oli talven kynnyksellä, marraskuun alussa maaseudun ihmisille paitsi uskonnollinen juhlapäivä, myös työvuoden taitekohta. Pyhäinpäivän yhteyteen liittyi pakanallinen kekri – vanhan loppu ja uuden alku. Satokausi päättyi ja karja tuotiin laitumilta sisään. Itse asiassa sato- ja työkausi loppui viimeistään jo lokakuun puolessa välissä, mutta sen päätöstä juhlittiin vasta kekrinä, jolloin oli vuosipalkollisten, piikojen ja renkien, vapaaviikko tai kaksikin. Runtuviikko eli römppä oli tanssien ja vierailujen aikaa, sillä silloin palvelusväki oli vapaa: myös vapaa vaihtamaan palveluspaikkaa ja paikkakuntaakin. Römpän aikana nuorisoseurat ja muut yhdistykset järjestivät ohjelmallisia iltamia ja silloin pidettiin markkinoita ja tavattiin tuttavia ja sukulaisia.

Olen jo kauan ajatellut, että tutkisin itse tai saisin jonkun opiskelijan tekemään opinnäytetyön römppäviikon vaikutuksesta maaseudun syntyvyyslukuihin. Tiedetäänhän, että 1900-luvun jälkipuolella 9 kk juhannuksen jälkeen syntyi keskimääräistä enemmän lapsia, mutta miten oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseudulla. Kuinka paljon – ja oliko? – syntyvyys korkeammalla 9 kk römpän jälkeen?

~~~~~~~~~~~~~~~~

No tämä projekti on nyt jo (viiden vuoden jälkeen!) aluillaan. Aineistoa jo hiljalleen keräillään: kuukaudeksi palkattu tutkimusapulainen on jo paljon aineistoa kerännyt, ja ehkäpä tässä piakkoin pääsen vähän aineistoa analysoimaan. Pääsen tutkimaan, tänään kun alkoi minun ”tutkimusrauhani”, eli 16 kandityötä on nyt ohjattu, käsitelty ja arvosteltu. Tammikuussa alkanut urakka on tässä

Näyttää aika vähältä, mutta ei ole…

Ei opiskelijoille eikä minulle. Hailuodon siltahankkeen 1980-luvulla aiheuttama ympäristöhistoriallinen keskustelu, talvisodan psykiatriset potilaat Oulun sotilassairaalassa, Ruukin sahan työyhteisö reilu sata vuotta sitten, Pohjois-Suomesta Ruotsiin lähetettyjen sotalasten muistot, karamellin historia Suomessa, Lappi matkailukohteena 1960-luvulla, Kainuun vesikot (kuollut vesikko :D) vastaan tienrakennus, vänrikki Stoolin tarinoiden propagandistinen luonne, naisten vaatemuoti Suomessa ja Pariisissa II maailmansodan aikana ja paljon muuta mielenkiintoista. Tämän vuoden kanditöitä valmistui yhteensä 25 (kuvassa vain syksyn ”saalis” = 16 työtä, ja nelisensataa sivua), mikä on ainakin minun urani aikana ennätysmäärä. Hyvä niin. Ja ohi on.

Nelipäiväisen työviikon tunnit ylsivät ohi viisipäiväisen, mutta siitä viis. Nyt helpottunut olo. Nyt pimeä, isompia vaatimaton viikonloppu edessä.

Nyt ennen kuin itse kukin siirrymme telkkarin ääreen katsomaan ”Vain elämää” ja ehkäpä hieman kyynelehtimään kuten tv-sarjan formaattiin kotisohvilla kuuluu, kannattaa katsoa tämä KLIKS Se on enemmän kuin vain elämää. Pari minuuttia vain…Hyvää verryttelyä. Puhdistavia kyyneleitä. 😉

Niitä näitä Yliopistoelämää

Kollegoista ja töistä

Vaalipäivä. Tänään yliopistolla valittiin uusi hallitus, yliopistokollegio ja tiedekuntaneuvostot. Kollega hurahti hallitukseen. Erinomaista.

Äänestyksen lisäksi suunnilleen ainoa juttu, mikä ei liittynyt kandiseminaariin, oli oikein oikea lounas meidän uudessa Snellmanian ruokalassa toisen kollegan kanssa. Kannattaisi oikeastaan käydä useammin syömässä ruokalassa; siellä on hyvää ja halpaa ruokaa. Minä kun aina vaan Hesarin äärellä evääni mutustelen. Eväiden äärellä usein seurana ollut kollega muutti tänään perheineen Japaniin, joten siksikin syytä vähentää eväsruokailua ja siirtyä yliopistoruokalaan.

Kun iltasella lähdin töistä, oli ajatuksena ajella Stockalle, ostamaan pyhäinpäiväksi herkkuja itselle, äidille, nuorille, mutta enpäs sitten jaksanutkaan, vaan ajelin vain Linnanmaan markettiin. Ja kas! Olihan muutama sata muutakin ajatellut tänään ehtoolla käydä kaupassa. Ja minähän en marketeissa viihdy oikein muutenkaan, saatikka satojen muiden kanssa. Varsinkaan kun ei ollut selkeää visiota mitä ostaa. Mutta koetin pysyä rauhallisena ja hiljalleen edetä hyllyltä toiselle, tupisematta ja tuskastumatta, vain tyynesti tarpeelliset etsien. Mutta kyllä minä sitä vaan mietin, miksi ihmiset jää kärryineen seisoskelemaan, juttelemaan ja tukkimaan käytävät. Ja vain kolme päivää Madeiralta paluun jälkeen katsoin tarpeelliseksi ostaa purkillisen D-vitamiinia. Näillä mennään.

Madeira Valokuvaus

Yksityiskohtia

Päivän aikana olen keskustellut paljon yksityiskohdista. Jatkanpa samoilla linjoilla.
Tähän kuvia levada-polkujen varsilta.

Alla joku rahapuun sukulainen?
Älkää minulta kysykö, hyvänen aika. Eikä pehtoorikaan tiedä. 😉

Pintakasvillisuutta. Sanoisin.

Tämä oli hieno. Jotain juuria?

Ja sama lähempää. Klikkaa isommaksi. Kaunis on.

Tässä juuria. Ei niin kauniita.

Ja eukalyptuspuista madeiralaiset eivät pidä ollenkaan.
Tässä on 12-vuotias puu. Kasvavat hurjaa vauhtia.

Sunnuntain postauksessa kyselin tietääkö kukaan mitä ne napin näköiset nappulat olivat.
Ne on eukalyptus-puun käpyjä.

Hortensiat kasvavat villinä.

Kastanjapuita oli paljon, ja levadoilla näitä.
Ajattelinkin että voisi viikonloppuna laittaa kastanjoita.
Oiskohan Stockalla?

Niitä näitä Yliopistoelämää

Matkan jälkeen on tekemistä

Nyt istahdin koneelle. Siis koti sellaiselle. Oikeastaan vihdoin.

Eilen Oulu – Helsinki lento lähti reilun tunnin myöhässä (suoranaisesti syynä ei ollut myrsky, vaan se, että lentäjiä odoteltiin; olivat jääneet Köpiksen kentälle jumiin ja tulivat sieltä vasta puolen yön jälkeen kuljettamaan meidän konetta). Siis olimme Oulunsalossa kahden jälkeen ja kotisänkyyn kaaduin kolmelta. Seitsemältä suihkussa, ja kahdeksan jälkeen töissä.

Kun 10 vuotta sitten tulimme Madeiralta oli minulla enää kaksi kuukautta Koneen säätiön vuoden apurahasta käyttämättä, väitöskirjan loppusuora ja virkaan paluu vuoden vaihteessa edessä, joten ilmoitin perheelle, että nyt menee kuukausi, ehkä jouluun asti, ettei minua paljon kotona näy. Lähden aamulla aikaisin, tulen kun ehdin, yön tunteina kotiin kömmin, joudutte selviämään kolmestaan, ehkä viikonloppuisin sentään kokkaan, mutta muutoin saatte pärjätä keskenänne. On aika pistää väikkäri lopulliseen pakettiin ja esitarkastajille lähetettävään kuntoon.

Itsenäisyyspäivän aattona olin hommani tehnyt, mapillisen tekstiä tiedekuntaan tarkastettavaksi jättänyt, kalpeana ja väsyneenä ajelin kotiin Stockan herkun kautta: ostin kaikkea hyvää, kokattavaa ja herkuteltevaa koko perheelle ja kun tulin kotiin, oli vasta tytär koulusta kotiutunut. Hihkuin hänelle, että ”ohi on”, nyt levätään ja herkutellaan koko viikonloppu. Ja mitä toteaa meidän sarkasmin mestari, tuolloin 14 vee esikoinen? Toteaa: ”Hyvä, tosi hyvä. Ollaan aina T:n kanssa tykätty pastasta, mutta kuusi viikkoa putkeen makaronia on jo vähän liikaa meillekin.” 😀 Pehtoori oli pitänyt pennut sapuskassa, mikäpä siinä.

Tuli tämä juttu vaan mieleen kun tänään palasin Linnanmaalle. Nyt ei edessä ole mitään noin massiivista rutistusta, mutta kyllä tässä perjantai-iltapäivään asti saa ihan intensiivisesti heräilläoloajan duunia tehdä. Tänään hoksasin että minulla taitaa sittenkin olla kaikenmoista hiljaista tietoa, – olipa monenlaista kyselijää aamupäivällä.

Sähköpostit hoitelin jo reissussa aina aamuisin – kuten periaatteenani on ja käytännön opettamana tiedän juuri noin parhaiten ja helpoiten sujuvan. Useimmat sähköpostiasiat kun pystyy hoitelemaan nopsasti etänäkin. Ei sitten eka työpäivä mene niitä purkaessa. Minusta sujuu helpoiten noin.

Duunista suoraan kampaajalle, ja kotiin tullessa oli mukava ylläri, sillä pehtoori oli tehnyt ruoan. Arvaattekos? Kyllä, spaghetti bolognese! Molto bene! Excellent!

Matkalaukku on nyt purettu, kuvat (vain noin 1000) koneelle siirretty, paperiposti aukaistu, – ja nyt lähden nukkumaan.

(kuvat eilen aamulla meidän parvekkeelta… tuntuu kovin kaukaiselta jo nyt. ;))

Madeira Makrokuvaus Niitä näitä

Funchalista kohti kotia

Funchal – Madeiran pääkaupunki, jossa asuu enemmän kuin puolet koko saaren väestöstä, on erinomainen lomakohde sikäli, että se ei ole vain rantapaikka. Siellä on oikeaa elämää, siellä on portugalilaisia, tai siis madeiralaisia. Siellä kun asuu lomallaan, ei elä vain turistien keskellä. Ja monesta muustakin syystä se on hyvä lomakohde. Sana Funchal tarkoittaa fenkolia, yksi minun lempparijuureksistani, ja sitä oli paluulennolla ruoassa: peruna-fenkolimuussi, joka oli maustettu valkopippurilla ja rakuunalla. Se oli ihan tavattoman hyvää. Lento meni muutoinkin hyvin, ja ilolla kuuntelin kun heti lennon aluksi kuulutettiin, että meillä on myötätuuli ja että reitti kotiin kiertäisi Pyreneitten ohi. Siis myötätuulessa viiden tunnin lento, ilman isoja turbulensseja, hyvää lukuaikaa, kelpo sapuskaa. Ei huono.

Hotelli the Cliff Bay hyvästeltiin kymmenen jälkeen ja siitä jäi kyllä hyvät fiilikset. Erityisesti aamiaisia sen puutarhassa jää kaipaamaan… Ja aamiaisella, aurinkoisen, liki tyynen Atlantin rannalla totesimme, että Madeiralle voisimme tulla kolmannenkin kerran. Madeira on oivallinen lomakohde. Ei erityisen edullinen, mutta siellä on lämmin, se ei ole tolkuttoman kaukana, se on tavattoman kaunis saari, ja kuten sanottu, siellä on paljon erilaisia tekemisen mahdollisuuksia. Ja ne levadat.

Mutta toisaalta ei harmittanut lähteä kotiinkaan. Usein Hangasojalta on vaikeampi lähteä kohti kotia kuin tänään Funchalista :).

Lentokentältä sitten ostimme sen madeira-viinin viinikerholle, joka oli tarkoitus hakea Blandyn ”wine lodgesta”. Mehän kävimme siellä jo perjantaina, se on hieno paikka. Siellä on esittelyjä, maisteluja, museo, kaikenmoista. …

Pehtoorin syntymävuoden bual (puolimakea madeira maksoi 295 euroa, minun syntymävuoden vastaava 340 euroa – parempi vuosikerta ;)) . Niitähän emme ostaneet, emmekä jääneet maistelemaankaan; (sercial (kuiva), verdelho (puolikuiva), bual (puolimakea) ja malmsey (makea, juuri se jota Suomessa kai eniten myydään ja nautitaan) on joskus tullut aika perusteellisesti testattua. Mielenkiintoinen kokeilu oli lauantaina kun Tokosin ravintolassa söin ananasta joka oli valeltu bualilla.

Edellisellä (2003) Madeiran reissulla ostimme viinikerholle madeiran, jonka vanhin osa oli vuodelta 1845!! Aivan oikein: liki 200-vuotiasta se oli. Maksoihan se. Mutta meitä oli 10 henkeä maksamassa, -… ks. täältä kuinka tarkkaan mittailimme että kaikki saavat saman verran 😉 Nyt ei siis mitään noin hurjan vanhaa, mutta lentokentän Blandyn ”pikkuputiikista” hankimme taas yhden erikoisuuden. Terrantez on rypäle, jota ei enää Madeirallakaan (eikä missään viljellä) ja se on puolikuivaa makeampaa… siis ihan omanlaistaan. Ostimme aika vanhan: vuodelta 1976 on se.

Nyt Helsinki – Vantaalla … oltu jo kolme tuntia. Työkaveri tupsahti iloksemme jutustelemaan. Ja vettä tulee mielettömästi. Ja myrskyn uhka painaa päälle. Päästäänkö lähtemään .. nyt koneen ilmoitettu lähtevän puoli tuntia myöhässä. Alkaa olla puoliyö, ja huomenaamulla pitäisi olla duunissa – … Soisin pääseväni jo kotiin.

Madeira Niitä näitä

Seikkailusunnuntai levadoilla

Tänään viimeisen kokonaisen Madeira-päivän aamiaispöydässä käymämme keskustelu (hieman lyhennellen):

Minä: – Varmaan lämpimin aamu koko viikolla, ihan tyventäkin. Mitäs tehtäis?

Pehtoori: – Mitä vaihtoehtoja on?

M: Onhan niitä vaikka kuinka paljon… Esimerkiksi retki Nunnien laaksoon.

P: Mehän oltiin siellä silloin 10 vuotta sitten.

M: No jos lähdetään merelle. Kolumbuksen Santa Marialla tehdään muutaman tunnin risteilyjä rannikolla tai sitten lähdetään laivamatkalle Porto Santolle [Madeiran sisarussaari jonne järjestetään päivän laivamatkoja]

P: Ei nyt mihinkään merelle.

M: No lähdetään shoppaamaan, täällähän on uusia isoja shopping centereitä vaikka kuinka monta ja ne on sunnuntainakin auki… Tuliaisia nuorelle parille …. ja Blandyn wine lodgessakin piti käydä ostamassa ne madeirat viinikerholle.

P: Blandy on sunnuntaina kiinni, etkä itekään halua shoppailee…

M: No vietetään oikein tuhannen löhopäivä, ollaan altaalla, luetaan, nukutaan, uidaan … kävellään lounaalle johonkin noista rannan pikkuravintoloista …

P: Ei nyt koko päivää voia vaan maata.

M: [miten niin ei voida, mietinpähän vain…] No entäs museoita? Täällon vaikka kuinka monta mukavan kuuloista: sokerimuseo, valokuvamuseo, madeiralaisten museo,

P: Ei nyt oikeastaan….

M: Siis levadoille?

P: No eikö tänne patikoimaan tultu.

M: No mihin mennään? Mikä reitti?

P: No jos se Levada do Norte, joka eilen piti tehdä, mutta vaihtui. Kolmisen tuntia koko turnee ja sitten altaalle?

M: Mutta kun luin, että siellä on vaarallisia paikkoja, eikä kaiteita. En taia uskaltaa, joten jos mentäis itäpuolelle Funchalia, noustais Telefericolla Montelle ja sieltä lähtee kahdeksan kilometrin helpoksi merkitty reitti. Yhteensä tulee sellainen 12 – 13 km….

P: Joo, siispä sinne.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja vartin yli yhdeksän lähdemme hotellilta, kävelemme kaupungin läpi köysihissille, jossa jonoa sunnuntaiaamuna.

Ja patikka 500 metrin korkeudelta kohti Curral dos Romeirosia alkoi.

Hyvinhän se meni, erilaista kuin ennen on nähty, ihan napakkaa nousua välillä, mutta meri näkyi kauniina, aurinko paistoi ja kaikki hyvin.

Kylään saavuttua löydämme viitan Levada los Tornos.

Ja patikka jatkuu… puolen tunnin jälkeen jo vähän tupisen että tämän piti olla helppo reitti, siksihän tänne… että olispa edes vähän kaiteita, – piakkoin jo huomaan käveleväni tipuaskelilla, joka lihas jännittyneenä, ja keskittyneenä, että jos horjahdan niin kaadun levadaan, en toiselle puolelle… mietin mihin pitää soittaa, jos sattuu jotain, välillä huutelen edellä tepastelevalle pehtoorille, ”menet sitten varovasti” …

ja jyrkkäreunaisia, kapeita levadapätkiä vain tulee lisää.

Vähän jo mietimme, että ehkä tämä ei sittenkään ole oikea reitti. Tunnelikin. Kuinkahan pitkästi tuota on?

Opaskirjassa ei puhuttu mitään tunnelista, mutta meillähän on vankka kokemus niistä (torstaina elämämme ensimmäiset… ) Kun tunnelia onn menty ainakin viitisen minuuttia, eikä kaukana näkyvä valo paljon suurene, ja takana oleva vain hiipuu… kävelimme varovasti, tunnelissa ei voi pudota, . . kunnes kolautan pääni tunnelin kattoon, ja sitten todettiin, että ei, – ei sittenkään mennä läpi [myöhemmin luemme että noin 12 minuuttia olisi kestänyt päästä läpi ja että edessä olisi ollut todella kapea kohta] ja käännyimme takaisin.

Ja kävelimme takaisin ne pari kilometriä, jotka olimmme siis harhaan menneet, ne pari kilometriä, josta opaskirjassa lukee ”keskivaikea”. Ei niinkään vaikea (vrt. La Comeran tai Kitzbühelin kovat nousut tai kiperät alastulot, mutta kaltaiselleni korkeanpaikankammoiselle aika pelottava).

Kuvia pahimmoista paikoista ei ole, – sattuneesta syystä!

Palattuamme Curral dos Romeirosiin hoksasimme että olimmekin lähteneet väärään suuntaan pieniä portaita… Siispä paluu alkuperäiseen suunnitelmaan ja kohti Camachaa. Osoituksena siitä että olemme oikealla ”helpolla ja suositulla reitillä” kuten opaskirjassa lukee, oli se, etttä reitillä oli muitakin liikkujia ja ”kioski” josta voi ostaa vettä ja banaaneja [olivatpa muuten erinomaisia banskuja].

Helppoa ja huoletonta oli seuraava reilu tunteroinen. Ehti ”rikkaruohoina” kasvavia hortensioita ja agapantuksia ihailla ja kuvata.

Kuka tietää mitä nämä on? Ne on siis tämän päiväisen levadan varrella kuvattuja, eivät nappi- tai karkkikaupasta.

Ja kun pehtoorin kanssa liikutaan niin mitään turhia taukoja pidetä. Vaikka oli ”keskivaikeaakin”. Niinhän se meni kolme tuntia yhteen putkeen tepastellessa, ja hups! Olimme mitä viehättävimmässä Hortensia Tea Housessa.

Pikku kannullinen sangriaa puokkiin ja ”home made skons” juuston kanssa olivat tarpeen ennen kuin lähdimme etsimään bussipysäkkiä, josta pääsisimmme takaisin Funchaliin. Löytyihän se. Ja puoli neljältä – käveltyämme liki 20 km – olimme takaisin hotellissa. Onpahan oltu levadoilla. 😉

Illansuussa altaalle, ”kotiläksynäni” ollut gradu ja yksi kandityö tuli luettua, uitua vielä meressä, tänään oli ensimmäinen päivä kun rannassa oli vihreä lippu, aurinkoa vielä [vaikka eihän tämä mikään rusketusloma ole ollutkaan, väriä kuitenkin] ja nyt unta ja mietitään, millainen seikkailu kotimatka huomenna onkaan. On kuulemma pohjoiseen tulossa kunnon myrsky, – mitenhän lentoliikenne Ouluun? No katsellaan.

Hautausmailla Madeira Reissut

Leppoisa levadalauantai

Oli lähdettävä altaalta kun ruskeapohkeiset allaspojat keräilivät jo rantapatjoja, uinninvalvoja lähti rannasta, varjot pitenivät, valkohapsiset ennglantilaistyttökullat aikaa sitten poistuneet, äidit saaneet lastenaltaan polskijatkin jo suihkuun, kun enää vain muutamat kuparin-, liki ruosteenruskeiksi paahtuneet nuoret aikuiset nauttivat vielä ilta-auringosta… minun oli jo aika lähteä… Pehtoori ei ollut tullut ollenkaan auringonottoon ja uimaan, – olimme hotellilla vasta neljän kieppeissä…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamullla kunhan olimme nauttineet aamiaisen – ensimmäistä kertaa – ulkona, päätimme että levadoille lähdetään. Ihan sama, vaikka patikkakengät edelleen kohtuullisen kosteat. Lähdemme silti. Hyvä että lähdimme.

Campanárion kylään päättyi noin seitsemän kilometrin helppo patikkamme, parissa kohtaa oli tiukka pudotus ilman kaiteita, mutta koetin olla kurkkimassa sinne. Atlantti näkyi kauniina lähes koko levadan ajan. Kukot kiekuivat, koirat haukkuivat, kotkankin näimme, kaksikin, kastanjan piikipallerot kuin hiukseni (merivesi, aurinko, kostea tuuli tekevät luonnonkiharoistani vähemmän viehättävät!) välillä ihan hiljaista, ja sitten St. Martinezesin kylän kellonsoittaja kutsui paikallisia lauantaiaamun messuun todella kauniilla, ihan melodisella, pitkällä kellonsoitolla.

Oliko hieno patikka? – No oli!

Sekä vuoren rinteillä että altaalla, illallispöydässä ja aamiaisella ehkä vähän kummallisen kiitollinen olo, etuoikeutettukin, kovin iloinen siitä että tälllaisia päiviä saa elää ja nauttia. Olla ja liikkua.

Hortensiat kasvavat villinä, samoin pelakuut, joulutähdet, kurpitsat kuivamassa talojen katoilla (miksihän?) … siinä me tepastelimmme ja oli lämmin (about + 18 – 20 C). Lauantaiaamupäivä. Hyvä olo. Patikointi on hyväksi.

Samaisella turneella myös piipahdus madeiralaisella hautausmaalla. Minullahan on tämä merkillinen hautausmaaharrastus. Kierrellä ja kävellä niillä. (ks. esim. Meksiko ja Italia)

Kunhan alkuiltapäivästä palauduimme hotellille vaihdoimmme kengät ja vähän citympää vaatetta ja lähdimme vielä rantapromenadille: halusin kuvata tyrskyjä. Siis vaihteeksi kävelimme.

Lounaalle istahdimme ja lohileipä madeiralaisittain oli vallan erinomainen, eikä rosekaan huonoa.

Ai niin ruoasta puheenollen, mitenkö meni eilinen Michelin tähden illallinen? Jo vain oli erinomainen, – tosin olemme kyllä parempiakin päivällisiä nauttineet, mutta palaan tähän vielä kuvien kera erikseen. Tällä pikkuläppärillä kun tämä ”kuvatoimitus” on kovin vajavaista, ja haluan näyttää kuinka kauniita annoksia nautimme. Ja sitten äsken! Laiskuuttamme varasimme päivällä pöydän melkein hotellin portin pielessä olevasta ravintolasta [”siis ei lähdetä vanhaan kaupunkiin, – kävelylläkin rajansa”] pöydän. Emmekä todellakaan tienneet saavamme myös kabareen samaan hintaan! Ihan huikea paikka. kerronpa siitäkin toiste.

Madeira Ruoka ja viini

Madeiran makuja

Eilisen patikan jäljiltä patikkakengät käyttökelvottomassa kunnossa; edelleen ovat hyvin märät! Siispä city-päivä. VIhdoinkin onnistuimme nukkumaan kahdeksaan, ja aamiaisella päätimme että lähdetään kaupungille, vanhaan kaupunkiin kävellen ja kävelemään. Kirkossa, puistoissa, satamassa, pikkukujilla vaelleltiin kolmisen tuntia. Ja oli aivan erilainen ilmanala kuin edellisinä päivinä. Kuiva ja kirkas. Parikymmentä astetta. Oikein mukava kaupunkilomailma.

Iltapäivällä lähdimme viettämään allaselämää; ja mereenkin uskaltauduin uimaan. Hurjan ihanaa! Ei yltiösuolaista, uidessakin syvänvihertävää, virkistävän viileää, muttei kylmää.

Nyt (paikallista aikaa kuusi illalla) sitten odotellaan että päästään illalliselle. On varattu pöytä tämän hotellin ykkösravintolaan ”Il Gallo d´Oro”, joka on yhden Michelin tähden ravintola. Ainoa Madeirralla. Michelin tähtipaikoissa on käyty joitakin kertoja; kokemukset niistä hyvin ristiriitaisia, mutta katsotaan nyt tämä.

Ja madeiralaisesta ruoasta aioin kertoa anekdootteja: ihan ensimmäiseksi espada! Se on kala, joka elää noin kilometrin syvyydessä, kukaan ei ole koskaan nähnyt sitä elävänä, sillä kun kalastaja saa sen pintaan ja botskiinsa, on paine vienyt fisulta hengen. Se on ruma. Iso. Kuvat kauppahallista…

Traditionaalisin versio siitä tarjotaan banaanin kanssa; pehtoori söi siten maanantaina, minä scampien kanssa. Se on kuulkaa hyvää, mieto vaalea kala. Ja banaaninkin kanssa hyvää. 😉

Ravintoloissa tuodaan aina näytille ”päivän kalat” – kala ja äyriäiset ovat täällä kalliimpia kuin liharuoat. Melkein Suomen hinnoissa. …

Tässä on niitä lapaksia (limpits), joita olen jo kahdesti syönyt. 😉 Kolesterolit kohillaan, kaloreita ei kovastikaan. Jollei sitten nauti seurana paikallista valkosipulileipää Bolo con cala.

Aina pöytään tuodaan tämmöinen korillinen lämmintä leipää jonka leipomiseen on käytetty bataattijauhoja ja välissä on yrtti-valkosipuli-voi- tahna. Ei tarvinne kertoa että hyvää on.

Tämä on peikonlehden hedelmä, vähän kuin maissintähkä. Maistuu banaanin ja omenan sekoitukselle. Ei ehkä minun feivorittini.

Ja sitten saaren kuuluisin liharuoka joka eilisen ravintolan ruokalistassa on numero 41. Suomennokset ovat riemullisia!

Ja kuten huomaat iso annos erinomaista vartaassa kypsettyä naudanlihaa maksoi vain 13,10. Estepada tuodaan ihan omanlaisessaan telineessä pöytään. Ja ainakin eilen se oli erinomaista…

Mutta nyt kohti gourmetia! Toivottavasti …

Liikkuminen Madeira Niitä näitä Valokuvaus

Laurisilva madeiralaisittain

Patikka laurisilvametsään oli se, mitä me halusimme tällä lomalla kokea. Levadat ovat osa madeiralaista arkea paikallisille ja lomanviettoa turisteille: siispä ilmoittauduimme kansainväliselle kokopäiväretkelle saaren pohjoisosaan.

Ensimmäiset levadat lienevät tehty jo 1500-luvulla; ideana kuljettaa pohjoisessa satava vesi alas, saaren eteläosaan matalimmille alueille viini-, banaani-, kasvis- yms. viljelyksien tarpeisiin. Nykyisin levadoja on saarella jo noin 2000 km ja parinsadan kilometrin osalla on patikointimahdollisuudet.

Jo edellisellä Madeiran matkalla olin oppinut että täällä saattaa näin lokakuussa sadella. Ja tällekin päivälle säätiedotus lupasi sadetta ja myrskyä fifty-sixty mahdollisuudella. No se sitten sattui se sixty. Koko vajaan viisi tuntia kun laurisilvametsässä kävelimme satoi, välillä enemmän, välillä PALJON enemmän. Harvoin on niin litimärkä tullut oltua .

”Queimadas – Caldeiro verde” -reitti (linkin takana kartta) on noin 12 km pitkä, se levada on tehty vuonna 1937 ja sen varrella oli neljä tunnelia. Onhan sitä tullut vuoria ja tuntureita huiputettua, ja maailman pisimmmässä maanalaisessa joessa uitua, mutta ei ennen vuoren alla olevissa tunneleissa kuljettua. Nyt mentiin neljän läpi. Yksi oli aika pitkäkin, ei ihan ryömiä tarvinnut, mutta matalaa ja pimeää oli. Reitiltä olisi päässyt Pico RUivollekin joka on Madeiran korkein huippu (1862 mpy) siellä nyt ei varmaan olisi nähynyt mitään. Meidän reitti kulki 800 m – 400 metrin välissä. Selkeällä säällä olisi varmaan näkymät olleet hienot. Paikoin oli kyllä tosi jyrkkiä pudotuksia, kapean levadan toiselle puolelle, onneksi oli nuo köysikaiteet sentään.

Kaikkinensa laurisilvametsä ei ihan vetänyt vertoja vajaan parin vuoden takaiselle La Gomeran hienon hienolle patikalle (KLIKS), mutta lopultakin oivallinen päivä tänään oli. Vetinen, mutta hieno.

Hotellille palattua pohdimme ruokapaikkaa; Le Jardim, eikä huono valinta ollutkaan. Huomenna kooste tämän maailman äären ruokakokemuksista, kuvineen. Tuossa äsken illalliselta taksilla tullessa madeiralainen taksikuski totesi, että ”madam on huomattavasti ikäistään nuoremman näköien”… Ja mistähän tiesi ikäni? Ei mistäään… mutta on todettava että ei täällä ainakaan ole yrityksen puutetta olla kohtelias 😀

Kaikkien kuvien kanssa on nyt niin, että toiviosin voivani muokata niitä, mutta nyt teidän on tyytyminen näihin… Hieman oli ongelmia kuvia pienentämisessäkin. Hieman! Mutta eiköhän nämä nyt kerro päivästä jotain. Laittelen sitten kotona taas matkakotisivuille kunnon koosteetn

Kaksoisklikkamaamalla aukeavat suuremmiksi.

Madeira Niitä näitä

Monte (504 mpy) huiputettu

Klo 6.20 on pimeää, – ja lämmintä.

Kahdeksalta jo näytti, että tulee kirkas, aurinkoinen päivä. Siispä päätöksemme lähteä kohti Montea ja Jardim Botanicoa vahvistui.

Lopulta meidän kahden hengen ”kokopäivä retken” reitti meni näin: hotellin aamiaisen kautta satamaan – Fort St. Josen linnakkeen ”jämä” eli näköalapaikka satamassa – risteillyalus (Nowwegian Epic, joka näkyy kaikissa päivän merikuvissa) – kopio Kolumbuksen laivasta satamssa myös – kohti ja pitkin rantabulevardia – kauppahalli (ihan huikea!!) Mercado des Lavratores

– rannasta köysikondolilla Montelle –

siellä kirkko – sitten puutarha (Jardim Botanico) – kävellen sieltä takaisin rantaan, jossa erittäin myöhäinen lounas ja sitten taksilla (5,90 euroa/noin 3 – 4 kilometriä) hotellille ja uimaan altaalle. Ja ihan täysi ”työpäivä” yhdeksästä viiten tuossa kaikessa kului.

Ja kuinka olikaan mukava! Eihän se mikään aurinkoinen päivä lopultakaan ollut, – ennen kuin iltapäivällä. Jo satamassa ripsi vettä, kuten Madeiralla tuntuu aina välillä tekevän. Kun olimme kabinissa kohti Montea (tämä on tehty lastenkin kanssa ks. kuvat täällä) alkoi tihuttaa ja ylhäällä jo satoi.

Kunnolla satoi. Ja kymmenen minuutin päästä paistoi. Onhan hieno kuva? Itse tykkään …

Kirkon jälkeen katselimme kun turistit odottivat pääsyä korikelkkakyytiin. Ollaan se koettu.

Ei tehnyt mieli uudestaan. Kymmenen minuutin kelkkakyyti kivisiä katuja pitkin, – aika hurjaa vauhtia mutta ei vedä vertoja Kaunispään pulkkakyydille; joten nyt jätimme tämän riemun väliin, ja kävimme toistamiseen (10 vuoden jälkeen) Jardim Botanicossa.

Ja siellähän se sitten tuntui oikein hienosti: se että ollaan lomalla. Loma on hyväksi, vaikkei perheessä enää muita ”syyslomalaisia” lisäkseni olekaan 🙂 Ja kuinka ollakkaan omakotiasujapoika ja meksikoonmuuttanuttytär viesteilivät juuri siellä ollessamme, … 😉

Kävely alas, takaisin kaupunkiin verraten lämpimässä säässä pientä hazardia, emme suinkaan olleet varmoja mistä sopivin, lyhin, kätevin reitti olisi kulkenut, mutta Funchalin esikaupunkialueita tuli hyvin nähtyä. Ja liikuttua!

Kyllä tiukka alamäki huomenna varmasti tuntuu lihaksissa.

Hotellille palattua mietimme merivesiuintia, tyydyimme merivesialtaaseen.

Ja sittten syömään: tähän lähelle. Saksalaiselta näyttävä ravintola, jonka naapuripöydässä venäläiset pitivät meteliä ja jossa söin yhdet elämäni parhaat ”prawns”. Ja minä olen niitä kuulkaa testannnut maailman monilla kolkilla. 😉

(Pahoittelen että tässä kuvia aika vähän … lomalaisella sen verran kiirus ettei ehdi sadoisa kuvista valita, muokata, julkaista 😉 Huomenna on aamuvarhain lähtö levadapatikalle, joten nyt unten maille. … )