Ei tarvitse enää herätyskelloa.
Työmatkalla tarvitsee aurinkolasit.
Jokaiseen salaattiin on saatava basilikaa – paljon.
Tomaatit eivät maistu siltä kuin toivoisi.
Ajatus kulkee vähän kirkkaammin.
Kalenteria tulee lehteiltyä monta kertaa päivässä, laskettua päiviä yhteen sun toiseenkin kohtaan.
Laittaa kävelykengät, vaikka lunta on vielä metritolkulla, pakkasta reilusti viivan alla.
Ohimennessään pyyhkii kaapinoven, järjestelee vaatehyllyjä, vaihtaa liinan.
Pieni tavallista pitempään saatu katse tuntuu kuuluvan tähän päivään.
Merkillisesti on näkevinään vihreää, vaikkei sitä juuri vielä pihoilla ole.
Löytää itsensä tuon tuostakin matkasivuilta.
Jättää illan kokouskahveilla kakkupalan (silläkin uhalla, että se omenahyvettä) ottamatta.
Miettii ketä kutsuisi syömään ja milloin.
Ei enää niin pontevasti perustele, miksei sittenkin voisi kävellä töihin.
Opiskelijoita piipahtelee tiuhaan tahtiin.
Töissä sulkee sälekaihtimet ettei auringon kilo häiritsisi, houkuttaisi, ja silti tuntee sen paistavan.
Luulen, että tiedän, mitä tämä kaikki tarkoittaa… Olen kokenut tämän joskus ennenkin.
Olen täysin varma, että kesään on vielä pitkä matka!
Mutta kevääseen ei. On se, – se on nyt.
