2012 – Sivu 36 – Tuulestatemmattua

Pakastuu

Pakkanen (- 17 C) tiesi myös sään selkenemistä, aurinkoa. Melkein kaksi tuntia olin kuvaamassa kamerakurssin läksyjä. Palelikin. Mutta oli mahdottoman mukavaa olla tammikuun keskiviikkona ulkona keskellä päivää.

Alla olevat kuvat on kylläkin otettu autotallin ikkunalasista eikä ulkoa. Jää suurenee klikkaamalla.

Kuvista puheenollen: lajittelimme, lipastimme, nimesimme, pakkasimme pehtoorin kanssa kaikki meidän diat kolmeen pahvilaatikkoon. Yli 2000 diaa meidän reissuilta ennen digi- ja matkakertomusaikakautta. Kuukauden kestäneet Euroopan turneet, telttaretket Italiaan 1978, Englantiin ja Ranskaan 1979 ja Itäblokin maihin 1980, sitten Kreikan ekskursio 1982 ja häämatka Kreetalle 1983, ja talonvuokrausreissut Kataloniaan, Loiren laaksoon, Alsaceen, Gardalle. Legolandit ja Disneylandit. Opiskeluajan pilheistä ja laskettelureissuista kuvia. Paljon jo silloin.

Aion viedä kaiken digitoitavaksi. Huomenna tsekkaamme vielä lapsista filmatut VHS-kasetit ja minun lapsuuteni kaitafilmit. Nekin samaan pakettiin. Muistot kuvina on tärkeitä. Jäävät näin sitten nuorisollekin ja saadaan taas raivattua tilaa… Juniori skannasikin yhtenä taksvärkkipäivänään joku vuosi sitten ison kasan minun ja äitini albumeista kuvia, joten siltä osin homma jo hanskassa. Nyt vielä nämä …

Lähteä ja tulla takaisin …

Lähteä ja tulla takaisin … laulaa Juha Tapio. Mekin lähdemme, aika pian ja aika nopsasti tullaan takaisinkin. Hiihtoloma.

Tai eihän se mikään hiihtoloma oikeastaan ole. Sitä on vaan tottunut sanomaan kevätlukukaudella olevaa lomaa hiihtolomaksi. Silloin kun pennut oli pieniä, tarha-, eskari- tai koululaisia ja lukiolaisiakin ja meitsi opetusvirassa, niin kymppiviikko eli maaliskuun eka viikko oli lomaa. Ainakin periaatteessa. Joinakin vuosina käytin ylityötunteja loman järkkäämiseksi yhtä aikaa lasten loman kanssa. Eräänä vuonna yliopistolla oli vähän tuhannen nihkeää järjestellä lomiaan tai töitäänkään, ja minähän halusin kuitenkin viikon lasten kanssa viettää, joten otin virkavapaata kun ei muuten onnistunut. Nythän yliopistollakin lukukausi on jaettu periodeihin ja se tarkoittaa, että se on ollut minusta ja töistäni kiinni, että juuri kymppiviikko on se lomaviikko.

Mutta nyt ei olla riippuvaisia koulujen eikä lipaston lukukausista, joten saatamme lähteä reissuun milloin huvittaa. Ja kuten täällä olen joka vuosi jaksanut kertoa, helmikuu on minusta vuoden pahin kuukausi. Februarfobia – helmikuukammo – on minulle tosiasia, ja nyt sitten kun ei ole pakko olla duunissa, pohdittiin pehtoorin kanssa, jotta olisi kiva lähteä helmikuussa käymään jossain. Ehkä lämpimässä. Sitten maaliskuussa kymppiviikolla voi jo lähteä mökille, ja tänä vuonna oikeasti hiihtääkin (olin taas tänään aamuvarhain ladulla :)).

Marraskuussa sitten pohdimme iltana muutamana, missä olisi helmikuussa lämmin?

Thaimaa?
– Ei kiitos. Nyt ainakin tuntuu että se yksi matka oli riittävä. Varsinkaan pehtoori ei halua sinne.

Bali, Vietnam tai Malesia – tai miksei Dominikaaninen tasavalta tai vihdoin Peruun tai Meksikoon?
– Sinne ei kannata viikoksi lähteä, ja tuntuu, ettei nyt halua millekään grande tourille, vasta oltiin Kiinassa. Ja nuo matkat maksavat monta tonnia… Siis ei.

Egypti?
– Edelleenkin ne mahataudit ja arabimaailman kuohunta pitävät pois sieltä.

Dubai?
– Se on nähty.

Jos vihdoinkin lähdettäisiin Alpeille laskettelemaan, kilometrejä pitkiä rinteitä? Käytäisiin katsomassa Kitzbühel talvella. Tai Le Deux Alpesiin, jossa oltiin nuoruusvuosina kesällä skimpaamassa? Tai Italiaan, Madonna di Campodiglio? Siitähän on puhuttu monta vuotta! Ja sitten taas jos/kun olen takaisin duunissa, loma on taas kymppiviikolla, eikä maaliskuussa enää kannata Alpeille lähteä… joten nyt.
– Eiku lämpimään.

Ollaanko ronkeleita?
– Ehkäpä. Mutta jos mennäänkin vaan Hangasojalle, tulee halvaksi ja tulee liikuttua. …

Ja sitten marraskuun eräänä sunnuntaina kun laittelen sapuskaa, pehtoori surffailee, huutelee koneelta, NYT olen löytänyt meille loman. Lähdetään Kanarialle!

– Minähän olen sanonut etten enää ikinä lähde Kanarialle, maailma on täynnä mielenkiintoisia kohteita, enkä halua hotellien keskelle, jossa ei ole mitään paikallista elämää, eikä historiaa, eikä paikallisia ruokapaikkoja, enkä halua suomalaiselle tavalliselle seuramatkalle… ethän sinäkään [ihan niinkuin ei muka ois oltu 🙂 ]. Eihän me enää ikinä mennä Kanarialle. – vai mennäänkö?

[Kävimme kaksi kertaa Gran Canarialla Puerto Ricossa kun lapset olivat alle kouluikäisiä ja kun Oulusta järjestettiin syyslomaviikolla suoria lentoja sinne. No ne sopi siihen elämän- ja rahatilanteeseen, reissut olivat mukavia, joskin molemmilla kerroilla oli tutustuttava paikalliseen turistilääkäriin… mutta sittemmin olen sanonut että ei enää, ei enää Kanarialle… Tämä on juuri se juttu josta esikoinen kuultuaan totesi: “Sen jälkeen kun me on T:n muutettu kotoa täällä syödään mutupizzaa, juodaan olutta ja nyt vielä tämä!]

Mutta nyt on matka Kanarialle edessä, tänään tuli liput! Mutta ei ihan normikanarianmatka (onko sellaisia?). Siis ei allaselämää ja matkamuistokatuja ja turistimenuja vaan lähdemme vaihteeksi patikoimaan. Finnmatkojen TEMA-vaellusmatka Teneriffalle ja La Gomeralle (2 yötä Santa Cruzissa, 1 Las Cañandissa ja 4 La Gomeralla San Sebastianissa). Huiputuksia tiedossa.

Ei ehkä mitään helteitä mutta lämmintä ja valoa. Ja liikkumista ja reissu. Helmikuun viides lähdetään.

Sitä minä vaan, että vähän huolettaa kuntoni. Mutta nyt vaelluspaketti ei ainakaan paperilla näytä niin tiukalta kuin kesällä Alpeilla.

Vuorotteluvapaa

Kotoiluako?

Vakaa aie oli mennä tänään hiihtämään, mutta seitsemän jälkeen oli vielä – 14 C, joten tyydyin reippaaseen sauvakävelyyn. Paljon uutta musiikkia iPodilla, joten reilusti toistatuntia riemastuin kiertelemään Rajahaudassa ja Kuivasojalla.

Lenkiltä palattua menin – pöhkö – pehtoorille kertomaan, että on sellainen harvinaislaatuinen tilanne, että minulla ei ole kolmeen päivään mitään, ei yhtään mitään merkintää kalenterissa, ei edes toimitettavia asioita. Ei mitään.

Ja nyt sitten miehellä on ollut koko päivän hervottaman hauskaa kysellä ajankulusta ja tekemisistä. Ja toi kirjakerhon lehden näytille ja esitteli jotain ”Kotoilijan kirjaa” ja totesi samaan hengenvetoon ”Sellainen näyttää olevan nyt trendikästä ja sulla näyttää olevan tuollainen vaihe menossa”. Kuulemma myös kirja nimeltä ”Kiireetöntä elämää kotona” olisi minulle hyväksi.

Kerrassaan hupaisaa.

Hyvä on, on myönnettävä, että onhan tässä jo viikonlopusta lähtien ollut sellaista kotoilua, etten muista milloin aiemmin. Blogiasun uudistusta, kuvien kehystelyä ja laatikko laatikolta, kaappi kaapilta, hylly hyllyltä huusholli alkaa olla matkalla kohti järjestystä.

Ja jääkaapin ja ruokakaappien ”parasta ennen” -päivänsä nähneet ainekset on joko deletoitu tai niitä on jalostettu syötäviksi. Eilen kun nuoret olivat syömässä oli meillä kohtuullisen laaja setti sapuskaa: valkosipuliperunoita, peperonataa, parsakaali-sipuli-juustopaistosta, viher-juusto-pähkinä-salaattia, uunilohta, joka oli kuorrutettu jos vaikka ja millä, mitä sattui kaappien syövereistä löytymään (katkoja, parmesania, suolakurkkuja, tilliä, purjoa, smetanaa) ja jälkiruokana vuoden vanhoista kookoshiutaleista tehtyjä kelpo kakkusia, mukaeltu tiramisu jossa mangorahkaa ja mantelilastuja, ja ensimmäinen yritys tehdä Kaunispään Huipun kaarnikkakakun tapaista… Ei vielä ihan aidon makuista, eikä näköistäkään (alkuperäinen täällä), mutta ei huonoa … Kerron sitten jos/kun saan joskus onnistumaan. Ei keittiömestari minulle reseptiä ole antanut vaikka olen erikseen kysellytkin.

Ja jo perjantaina tein kookos [onkohan minulla sitä kilokaupalla!?] -lime-muffinseja, joiden resepti oli uusimmassa Glorian Ruoka & viini -lehdessä.

Siitäpä tulikin mieleeni, että parin viikon aikana on soiteltu lehtitilauksia niin tiuhaan, että hoksasin että puhelinmyynnin eston kolmivuotiskausi on täys. Uusinpas tänään. Jos seuraavat kolme vuotta saisi olla taas rauhassa.

Mitähän huomenna tekis?

Historiaa Niitä näitä

Vieläkin menneessä

Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut mitään markkinan tapaista
räyhinää, niin kuin moni oli kuvitellut rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui
narahtaen etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori puristi kiihkeästi sekä Topin
että Riikan kättä, katsahti hieman arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset
mielenosoitukset likellä vaalitaloa, – täytyi totella. Kansalliset apajanvedot olivat säädetyt
tapahtuviksi mitä suurimmassa meluttomuudessa.

Ilmari Kianto, Punainen viiva. Helsinki 1958, 186.

Meluton oli kansakoulun piha aamulla mennessäni äänestämään. Ihmeteltävä oli hiljaisuus: näinkö vähän oikeasti on äänestäjiä…? Ja sitten oveen kiinnitetystä lapusta huomaankin, että äänestys on siirretty naapurikouluun, yläasteelle tai siis Meri-Toppilan yläkoulun puolelle. Aina ennen olen käynyt äänestämässä ”omalla kansakoululla”.

Minun kansakouluni oli näet tuossa rakennuksessa. Ihan vasemmassa reunassa on ruokala, ja sen yläkerrassa oli veistoluokka, jonne en koskaan päässyt, vaikka halusin. Sitten on portaat pieneen siipeen, siellä oli minun eka luokkani, ja – oikeastaan aika mukavaa – myös esikoisemme aloitti koulutaipaleensa juuri samassa luokassa.

Käydessäni Koskelankylän kansakoulua se lämmitettiin (ainakin osin?) puilla. Järjestäjän tehtäviin kuului kantaa puut luokkaan. Pidin siitä tuoksusta, ja siitä lämmöstä, minkä isot pyöreät uunit luokan nurkasta toivat. Kuvan oikeassa reunassa oli vahtimestari-tädin asunto. Hänen poikansa perheineen oli vanhempieni perhetuttuja ja senkin vuoksi pääsin joskus käymään tämän tädin pitsisessä, raanuilla vuoratussa asunnossa; juomassa mehua ja syömässä Marie-keksejä – mitähän johtajaopettaja Kemppainen olisi sanonut jos olisi tiennyt että tein tuollaistakin luvatonta!

Keskellä oli voimistelusali (jota enimmäkseen inhosin) ja samassa tilassa juhlasali (josta pidin). Sisävoimistelu hernepusseineen ja puolapuineen ei ollut minun juttuni, mutta joululauluharjoitukset (vaikken osannutkaan laulaa) tai kevätjuhlat ämpäreihin laitettuine koivuineen (ja niiden tuoksu! – lupaus kesästä ja pitkistä pihallaoloista!) olivat juhlahetkiä. Juhlahetkiä silläkin uhalla, että juuri juhlissa piti olla lettinauhat ja mekko, – ne eivät olleet minun juttuni. Jo silloin viihdyin – ja viheltelin! – paremmin verkkareissa kuin rimpsuissa*…

Tänään mietin, muistin, kuinka samaiselle pihalle tammikuussa tulin yleensä hiihtäen. Koskelantien penkkojen päällä meni latu, matkaa kotoa koululle oli vajaa pari kilometriä [lisää kansanhiihtopisteitä koulumatkasta!] ja ruokalan seinälle nostettiin sukset pystyyn. Olin luokkani pisimpiä tyttöjä, melkein joka vuosi toiseksi pisin, ja minulla oli siis myös pitkät sukset, ja sain laittaa ne aina ylempiluokkalaisten riviin. Riemu sekin! 🙂

Ja sitten monojen päälle, nauhoihin oli jäätynyt lumipaakkuja, vaikka kuinka olit kääntänyt villasukkien varret monojen ja nauhojen päälle. Välitunnilla vuorenvalloituksessa, ja muuten vaan hangissa pyöriessä, kaikki vaatteet olivat yltä päältä lumessa, hihoihin tarttui lunta, hiihtohousujen (kolmosella sain sellaiset, joissa oli valkoiset leveät saumat sivussa! Ne oli niiiiin hienot!) polvitaipeet olivat aina enemmän vähemmän märät ja jos ne tunnilla ehtivät vähän kuivaa, niin seuraavalla välitunnilla uudestaan hankeen.

Siinä koulun pihalla – ihan liikaa vaatteita päällä – mietin menneitä, mietin, että miten oikeasti voidaan uutisoida, että äänestysintoa ja -prosenttia voi laskea lumipyry tai satunnainen talvimyräkkä. Ei Topia ja Riikkaakaan mikään pitänyt pois punaisen viivan vedosta.

Vuonna 1907 maaliskuussa toimitetuissa ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vähintäänkin hyvää tasoa, eikä silloin ollut ennakkoäänestystä tai kyytejä äänestyspaikoille. Ne olivat monin tavoin merkittävät vaalit, mm. siten, että Suomessa – ensimmäisenä maailmassa – valittiin naisia kansanedustuslaitokseen. Eikä silloin valiteltu säästä.

Piakkoin seuraamaan, miten sää on vaikuttanut reilut 100 vuotta myöhemmin.

______________

* Viisaita puhuu lapsi:

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-CU040Hqbas

Niitä näitä

Kanaa viinissä – muistoissa

Onpahan sellainen ruoanlaittoviikonloppu. Tänään nautimme kaksistaan vain savukalasalaattia, mutta sen seurana lantturieskoja. Uuuu… olivatpas hyviä. Ohjeen vohkin täältä.

Eilisestä vielä sen verran, että teimme Coq au vin, – kanaa viinissä.

Julia Child´n Ranskalaisen keittiön salaisuudet -kirja (juuri se, jonka innoittamana syntyi pari vuotta sitten elokuva Julia & Julia) tuli kaivettua pitkästä aikaa hyllystä. Se on yksi niistä harvoista keittokirjoista, joihin opiskeluaikana oli varaa ja jonka avulla tuli opeteltua (gourmet tai ainakin vähän tavallisesta suomalaisesta kotiruoasta poikkevaa) ruoanlaittoa. Kirjahan on äärimmäisen pedantti, siinä annetaan ohjeet millilitrojen ja asteiden puolikkaiden, kattiloiden ja kapustojen tarkkuudella.

Joskus lauantaisin – tai sunnuntaisin sillä lauantaisin oli usein tenttipäivä – teimme kimpassa ruokaa kaikella sillä pieteetillä, millä ko. opus vaatii. Ja tämä Coq au Vin oli yksi niistä sapuskoista, joita teimme. Senkin takia teimme, että silloinen esimieheni, emeritus proffa, joka oli suuri Ranskan ja ranskalaisen ruoan ystävä (hänen kanssaan töiden teon lomassa tulimme useinkin keskustelleeksi kokkaamisesta) oli kertonut tästä yhdestä bistroruokien klassikosta Suurin Ylistävin Sanoin. Hänellä kun oli tapana puhua hieman suureellisesti monista asioista. Mm. ranskalaisista juustoista ja Coq au Vin´stä.

Muistanpa kuinka haimme Hovihallista kanan, ”laihaa pekonia” ja etsimme kovasti herkkusieniä. Eihän sellaisia 1980-luvun alun Oulusta saanut. En osannut edes kuvitella, millaiselta ne näyttäisivät. Eikä niitä sitten löytynytkään, nyt uskallan tunnustaa, että käytimme ”champions” tölkistä. Tiedättehän niitä alumiinille tai pellille maistuvia suolavedessä lilluvia sienten kaltaisia tuotteita… Eilen oli oikeita, ihan erityishienoja …

Eilistä varten olin ostanut Stockan pakastealtaasta, en mitään broiskua, vaan ranskalaisen maalaiskanan, jonka pehtoori leikkasi paloiksi ja sitten ruoan hautuessa koko huusholliin levisi huikea ranskalaisen ravintolan ihastuttava tuoksu. Kanasta tuli erinomaista. Se ei ole erityisen kuvauksellinen ruoka, joten siksi ei kuvia. Reseptikin on kovin pitkä, joten tyydyn linkittämään valmiiksi kirjoitettuun versioon ja monella varmaan on itsellään ko. klassikkoteos hyllyssään. Suosittelen.

Ainoa missä eilen poikkesimme alkuperäisohjeesta oli, etten keittänyt pekonia ja että käytin punaviiniä vain puolet ohjeen määrästä, korvasin osan viinistä Puljongin lihaliemellä ja sitten emme tarjonneet kanaa persiljaperunoilla kuten Child kehottaa tekemään, vaan keittelin – proosallisesti – ohrattoa ja kyllä sekin imi taivaallisen kastikkeen maut erinomaisesti.

Emeritus-esimiehestä ja näistä suurista Toivoniemessä harrastetuista kokkausviikonlopuista on vielä kerrottava yksi juttu: Emerituksella oli ihan omanlaisensa viikko- ja vuorokausirytminsä, joka tuotti joskus kollegoille, opiskelijoille ja alaisille ongelmia. Hän kun ei aina muistanut, että lauantai- tai sunnuntai-iltapäivät olivat periaatteessa vapaa-aikaa, eikä hän myöskään aina hoksannnut, että klo 23.30 tuntiassistentti saattoi hyvinkin olla yöunilla – hän itse kun ei todellakaan silloin nukkunut. Siispä puheluita saattoi tulla mitä merkillisimpiin viikon, vuoden tai vuorokauden aikoihin. Kun hän yhden yhteisen projektimme aikana soitti kolmantena peräkkäisenä lauantaina iltapäivällä, juuri kun olimme silloisen avopuolisoni (nyttemmin pehtoori) kanssa istahtaneet ruokapäytään, pitkällisen ruoanlaittosession huipennuksena, rohkaistuin kertomaan esimiehelle, mitä olimme kokanneet ja että ruoka oli parhaillaan lämpimänä lautasella ja että en panisi pahakseni jos hän ei soittaisi aina lauantai-iltapäivisin, … niin hän ymmärsi. Pyyteli syvästi anteeksi ja vakuutteli haluavansa maanantaina kuulla, miten ruoka oli onnistunut ja oliko rakuuna todellakin ko. ruoassa niin tärkeä kuin voisi olettaa…. Tämän kerran jälkeen hän ei koskaan enää soittanut lauantaisin. Mutta keskustelumme ruoasta jatkuivat …

____________________________________

Tässä vaalisunnuntain aattona lehtien lööppejä lukiessa kiinnittyy huomio Väyrysen lausuntoon emännästä: ”Kyllä talossa pitää isäntä olla, niin, ja emäntä”. Huoh!

Minä ja pehtoori olemme Väyrysen kanssa keskustelleet tästä aiheesta jo vuosikymmeniä sitten. Kerron jutun kokonaan täällä: KLIK, KLIK.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Leppoistunut

Jos minä 17 tai 10 vuotta sitten olisin saanut nukkua siten kuin nyt, edes yhdenkään viikon ajan, olisin ollut kovin onnellinen. Kahdeksan, kymmenen! tunnin yöunia viikko toisensa perään! Jos silloin olisi voinut nukkua muutamankaan täyspitkän yön, olisin ollut paljon vahvempi. Nyt nukkuminen on jo niin ylenpalttista, että olen vihainen itselleni jokaisena sellaisena aamuna, jolloin huomaan nukkuneeni ”turhaan”, jolloin herään kun aamun paras, varhainen hetki on jo ohitse. – – ja toisaalta, kuinka se onkaan nautinnollista kun herääminen on vapaaehtoista, kun voi nousta ylös, kun on nukkunut tarpeeksi, ja vähän enemmänkin. Enhän yleensäkään tarvitse herätyskelloa, en työaikanakaan, jolloin menen kuudeksi kuntikselle, mutta ei se tarkoita, että olisin silloin nukkunut riittävästi. Nyt heräilen miten sattuu.

Viime aikoina illat ovat venyneet yöksi ennen kuin maltan mennä yöpuulle. Luen, laittelen kuvia, surffaan, taas luen, napostelen – liikaa, taas luen. Miika Nousiaisen Metsäjätti on nyt ykköskirja. Se on tavattoman hyvin kirjoitettu. Palaan vielä joku ilta siihen…

Tänä aamuna olin nukkunut vähintäänkin riittävästi seitsemään mennessä. Siispä ajoissa ulkona, ajoissa kuvaamassa, harjoittelemassa ”vähän valon kuvausta”. Romeo ja Julia, tai vasemmalta Julia ja Romeo. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet olivat aamulla hyvännäköisiä. Pitäisi joku päivä käydä siellä sisällä kuvailemassa kaikkea vihreää…

Kun noissa maisemissa olin, piipahdin sitten tietysti duunissakin, oli pari asiaakin, ja professori siellä jo kyseli töihin. Mukava kun kyseli, mutta ilmoitin, että no way!

Tänään juhlaruokana kaikenmoista, josta voisi ohjeita tai – juttua ainakin – kirjoitella, mutta ehkä nyt mukavuusalueeni on television ääressä. Emma-gaala ja kudin odottavat. Lasillinen punaviiniäkin jäi ruoalta, joten …

Ai niin, yksi juttu minun olisi muistettava parin, kolmen vuoden päästä. Olisi muistettava sanoa … Muistaisinpa.

Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Lukuvuosi 2012-2013 – mitä ihmettä?

Edelleen mukavia pakkaskelejä – hyvä hiihtää 🙂 . Kävin Kuivasjärvellä tänään. Kahdeksan kilometriä hiihtäen. Minusta kai taitaa olla ihan oikeasti mukava hiihtää. Ei olis uskonut, ei.

Iltapäivällä oli tarkoitus jo aloittaa toluntuoksuisen kodin tekeminen. Siivota keittiönkaappeja ja sen sellaista. Vielä ei tolu tuoksu. Mutta seuraava kolumni on jo pitkällä ja muutakin kirjallista ja historiallista toimintaa lipsahdin tekemään.

Ja ilta vierähti valokuvauskurssilla.

Enempi vähempi harrastusten päivä. Ei huono päivä ollenkaan.

Sitä minä vaan tässä olen vähän sekavin miettein pohtinut, että juuri kun alan ymmärtää tämän vuorotteluvapaan syvimmän olemuksen, tulee yliopistolta sähköposti, että minun on pikimmiten ilmoitettava, mitä minä aion ensi vuonna opettaa ja minä päivinä mitäkin.

Olen vuosikausia ollut itse vaatimassa opetusohjelman varhaista suunnittelua ja koordinointia, mutta nyt ollaan kyllä jo aika tuhottoman varhain liikkeellä. Semminkin kun se uusi järjestelmä, johon yliopistonkin lukujärjestykset pitäisi upottaa ja syöttää, ei vielä toimi, ja sen soveltaminen humanistisiin aineisiin ja opiskelijoiden varsin monenlaisiin aineyhdistelmiin tullenee olemaan jotensakin monimutkaista. Mutta katsotaan nyt, onko se minun ongelmani vai ei…

Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: poliisi

Syksyn Kiinan matkalla kyllä poliiseja näki. Paljon. Arastutti niitä kuvata, joten tuloksena on lähinnä epätarkkoja ja kaukaa kuvattuja otoksia.

Taivaallisen Rauhan Aukiolla oli sitten vielä armeijaakin, ihan läheltäkin kuvattavaksi asti.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Alakuvissa olevat sotilaat tulivat hajaannuttamaan meidät turistit Maon mausoleumin edestä,
koska sinne oli tulossa mustilla autoilla arvovieraita (yläkuva).

Ihan kiltisti väistettiin kun joukko-osasto ryhtyi marssimaan kohti.

Muiden poliisiaiheisia kuvia täällä.

Valokuvaus

Sitä ollaan niin valokuvaajaa

Sitä ollaan niin valokuvaajaa, niin valokuvaajaa.

Sähköpostissa tuli pyyntö saada käyttää blogissani olevia valkoisten kukkien kuvia erään yhdistyksen www-sivuston koristeluun. Lupasin. Ihan jalomielisesti vastasin: käyttäkää vain, mutta ei kaupallisiin tarkoituksiin. (hih!, oli saada pakko lisätä tuo…)

Joskus ennenkin on tullut vastaavia. Kerran yksi ihminen kysyi lupaa tehdä canvas-taulu eräästä tuntureilla ottamastani kuvasta. Yliopiston virallisellekin sivuille on kelpuutettu muutamia kuviani. Parhaillaan tekeillään olevaan Pohjanmaan (vai koko Pohjois-Suomen?) kulttuurinähtävyyksiä esittelevään kirjaan tulee kuvani Kiimingin kirkon alttaritaulun pienestä yksityiskohdasta. Ja tänään sain yhden lopuillaan olevan hankkeen kuvitukselleni hyväksynnän. YouTravel -matkatoimisto on pyytänyt luvan linkittää Kitzbühelin matkan koko kuvakertomukseni Facebook-sivulleen ja Kukkolan bussien wwww-sivuilta on linkki viime syksyiseen Jäämeren kierros -kuvastooni.

Luvan kanssa ovat kaiken nuo tehneet, ja jotain pientä taloudellista korvaustakin olen joistakin saanut.

Miehän saisin näistä ihan valokuvauksen portfolio-kansion kun rupeaisin kokoamaan. Vaan mitä moinen hyövää… Onhan se vaan niin nohevaa (Juniorin armeijasta tuoma termi, jonka ihan tarkkaa sisältöä en edes tiedä, mutta tuntuu tähän sopivan) kun joku on kiinnostunut ja kysyy. Perhe ja lähipiirihän on joutunut kuvausvimmastani saamaan osansa jo vuosia: kalenteria, taulua, kuvakirjoja, jatkuvia linkkivinkkejä matkasivuille, CD:lle tai tikulle koottuja kuvakansioita on heidän näköpiiriinsä tullut jo pidemmän aikaa – halusivat tai eivät.

Väistämättä tästä Ainolan puiston puusta tulee mieleen yksi, jo eläköitynyt uutistenlukija. 🙂

Ja silti. On niin paljon tilanteita joissa en saa läheskään sellaisia kuvia kuin haluaisin. Tai EVO! En vain osaa muokata niitä tai joudun ottamaan – kokeillen – kymmenen, että saan yhden onnistumaan. Muistanetta joulun alla kun kerroin ottaneeni 142 otosta yhtä tarkoitusta varten, 142 otosta jotta yksi kuva kelpasi. No se oli Vuorotellen kirjan kansikuva (ks. täältä). Joka sitten kuitenkin meni painossa liian tummaksi.

Eräs Vuorotellen-kirjan tilannut kertoi seuranneensa blogiani ja erityisesti sen kuvia ja kehotti liittymään Pohjoisen luontokuvaajien yhdistykseen ”kuuluisit meidän porukkaan”. No olin ihan onnesta muikeana moisesta ja kävin sitten yhdistyksen sivuilla katsomassa ihan hurjan hienoja luontokuvia ( http://www.polku.net/cms/default.asp?iId=GFEIJK ) ja valokuvaajan egoni kutistui ihan muruseksi: En ikinä opi ottamaan niin hienoja kuvia!

Erityisesti sisäkuvien ja henkilökuvien ottamisessa olen surkea. Kesällä, hyvässä valossa saatan onnistua makrokuvissa tai sitten laajoissa maisema- tai rakennuskuvissa on joskus onnistumisen makua, – osaan laittaa asetukset valmiiksi, ilman että täytyy ottaa kymmenen otosta kaikilla mahdollisilla arvoilla ja sitten valita paras. Saatan – joskus – osata luoda valotuksilla tunnelmaakin, käyttää valoja ja varjoja hyödyksi ja pelata säädöillä, tarkennukset ovat kohillaan, syväterävyyttäkin löytyy, mutta – – Mutta sisäkuvat! Uuh.

Siksi on sitäkin hulppeampaa että pääsin varasijalta valokuvauskurssille, joka on alkanut jo viime viikolla, mutta minä sain nyt tiedon ja menen mukaan vasta huomenna. Kurssi kestää koko kevään, joka torstai-ilta. Sitten olen ilmoittautunut kahdelle muullekin valokuvauskurssille: toinen on Kesäyliopiston järjestämä, pitkä neljän opintopisteen verkkokurssi, jonka alkaminen on vielä epävarmaa ja toinen on intensiivikurssi Oulun seudun ammattiopistolla. Joskopa sitä taas oppisi uutta. Ei opi, jollei opettele…

Kolumni Niitä näitä Ruoka ja viini

Ruoka-asiaa

Tänään avattiin Viskaalin. Virallisesti tänään.

Viskaalin on Oulun seudulla toimiva lähellä ja puhtaasti tuotetun ruuan myynti- ja markkinointikanava. Viskaalin Kauppa tarjoaa Oulun seudun asukkaille maukasta, eettisesti tuotettua ja puhdasta ruokaa jokapäiväiseen ruokapöytään helposti – myös kotiin kuljetettuna. Lisäksi Viskaalin-sivuilta löytyy reseptivinkkejä, blogi ja juttuja lähi- ja luomuruuasta sekä tuottajista tuotteiden takana.

* * *

Tämä tervetullut hanke pilotoitiin jo marraskuussa, ja meidän ruokakunta oli yksi niistä muutamasta kymmenestä, jotka olivat kokeilussa mukana. Tilasin Viskaalista kaksi kertaa pienen laatikollisen lihaa, ryynejä, voita, jukurttteja ja muuta sen sellaista. Leipä oli ainoa joka ei tehnyt erikoisempaa vaikutusta, mutta ei sekään mitään huonoa ollut. Ihan hyvää, mutta siinä kaikki. Varsinkin Limousine-liha oli erityisen hyvää. Kauraryynit samoin.

Ja sellainen pikkujuttu kuin kalamauste. Käytin sitä kun tein vähän isommallekin joukolle savukalatahnaa, ja hyvän hyväksynnän maku sai. Siis yksi keskikokoinen savusiika perattuna ja pienittynä. 30-50 g huoneenlämpöistä voita ja loraus kermaa ja ½ – 1 tl kalamaustetta, ja toki purjo tai sipulisilppu sopivat sekaan myös. Sekoita keskenään. Anna makuuntua jääkaapissa. Tarjoa rieskan kanssa. Sopii ruisleivänkin päälle.

Viskaalista tavaroiden toimitus kotiovelle toimi, enkä näe mitään syytä, miksen käyttäisi nettikauppaa nyt kun pilottivaihe on ohitsekin.

Käyhän tutustumassa: http://viskaalin.fi/kauppa/

(eikä ole maksettu mainos :), vaan muuten vaan ilolla tällaisesta Ouluunkin tulleesta palvelusta kertoilen. )

Viime torstain ruokakolumni on jäänyt tänne Tuulisiin juttuihini laittamatta, joten lisäänpäs senkin tähän.

Samalla lupaan ja vannon, että tämä on viho viimeinen kerta kun täällä puhun Limoncellosta, mutta edelleenkin sitä suosittelen. Limoncello on muuten yksi niistä viidestä sanasta [nimeni ja blogin nimen lisäksi] joiden perusteella blogiini tullaan. Rex-kakku ja fetalihapullat, erikoiset etunimet ja Pielpajärvi ovat sitten seuraavia…

______________________________________

Kaleva 12.1.2012

Sitruksista juotavaa

Cointreau on Suomessakin klassikkojuoma, jota aikakauslehtien mainosten perusteella on ainakin 1960-luvulla markkinoitu nimenomaan naisille. Väritön, vahva Cointreau on mm. Margarita ja Cosmopolitan -drinkeissä käytettävä likööri. Myös leivonnassa ja erityisesti Crêpes Suzette -räiskäleissä sillä on tärkeä tehtävänsä.

Nelikulmaisissa ruskeissa pulloissa myytävän Cointreaun sukulainen on muutamaa vuotta nuorempi, vuonna 1886 lanseerattu, Curaçao-likööri. Curaçaon tavoin myös Triple Sec -likööri on kotoisin Karibialta. Yhteistä näille kolmelle liköörille on, että ne tehdään hapanappelsiineista eli pomeransseista ja että niiden alkoholiprosentti on varsin korkea (40%).

Kuuluisista sitruslikööreistä on mainittava vielä Grand Marnier, joka sekin on ranskalainen 1800-luvun lopussa syntynyt klassikko. Sen juuret ovat Ranskan ja Saksan (Preussin) välillä vuosina 1870 – 1871 käydyssä sodassa. Sodan jälkeisessä lamassa, sodan hävinneessä Ranskassa oli runsaasti myymätöntä konjakkia ja sen hinnan laskemiseksi ja myynnin edistämiseksi likööritehtailija Eugene Lapostellen vävy Alex Marnier kehitti tuotteen, jossa konjakkiin uutettiin hapanappelsiinin kuivattuja kuoria: Grand Marnier oli syntynyt.

Ranskalaisten hienostuneiden sitrusliköörien serkku on italialainen limoncello. Etelä-Italiassa, Sardiniassa ja Sisiliassa aperitiivina ja jälkiruokajuomana tarjottava sitruunalikööri on usein kotitekoista, italialaisten mammojen tekemää juomaa. Tehdastekoisena sitä saa Alkostakin, mutta sen teko kotikeittiössä on helppoa, mukavaa ja kevättä kohti vievää…

Tarvitset ensin 10 kauniskuorista sitruunaa, litran Finlandia Lime Vodkaa, litran vettä ja kilon sokeria. Aloita pesemällä sitruunat saippuavedessä, kuori sitruunoista keltainen ohut osa ja laita kuorisuikaleet pulloon/purkkiin ja kaada päälle vodka. Jätä pullo ikkunalaudalle pariksi viikoksi. Sen jälkeen siivilöi kuoret pois, kiehauta vesi ja sulata sokeri siihen. Yhdistä vodka ja sokeriliemi. Laita likööri kylmään vähintään kuukaudeksi. Jos teet sen nyt, on sinulla kevään ja kesän juhlissa omatekoista keltaista sitruunaista tarjottavaa.

(limoncellon valmistuskuvia täällä)