2012

San Gimignanon hotellimme ikkunasta näkymä heinäkuussa 2010… ja alla kuva saman pikkukaupungin piazzalta. Keskiaikaisen kaupungin keskustassa, kaivolla käydessämme lämmintä oli +35 C.

Italia-ikävä on nyt tosi.

Osin suomalaisvoimin (mm. ohjaus ja muutamat näyttelijäsuoritukset) tehty elokuva käytiin pehtoorin ja systerin kanssa katsomassa, ja sitä ennen tietysti kaupungilla (Torilla) syömässä. Leffan omalla kotisivulla lukee, että Avain Italiaan on lukuisilla festivaaleilla palkittu elämänmyönteinen, romanttinen tarina, joka jättää hymyn huulille. Niin se tekee. Mukava satuelokuva, kauniita maisemia, kauniita ihmisiä, italialaista maaseutuidylliä…

Oikein hyvin sopii tällaiseen talvimyräkkäiseen maanantai-iltaan. Eikä siinä vielä kaikki. Tänään otin kirjahyllystä – jo esille ainakin – italian kirjat. Vanha Ciao-kirja on tullut kertaalleen kursseilla käytyä läpi melkein kokonaan, mutta  jo aika päiviä sitten ostamani uusi In piazza -kirja ja harjoitukset ovat olleet hyllyssä täysin koskemattomia jo hyvin pitkään.

Niinpä nyt… jos taas kerran aloittaisi alkeet. Jos molemmista kirjoista lukisi ja opettelisi yhden luvun viikossa, niin alkeet ehtisi käydä lukukauden loppuun mennessä… Molto bene. Tänään se alkaa.  Katsotaan nyt kuinka kauas jatkuu..

Perjantai ja kolmastoista päivä. Hilariuksen marttyyrikuoleman päivä ja Knutin päivä. Uuden Nuutin päivä: Norjalla on Olaus, Ruotsilla Erik ja Tanskalla Knut. Onhan mielläkin Henrik – no ei ihan samaa porukkaa mutta kuitenkin. No, noista kaikista huolimatta melkoisen tavallinen perjantai. Talkootyöpäiväkin taas pitkästä aikaa.

Kotiin palattua, joulun ja melkein kahden mökkiviikon jälkeen niin paljon kaikenmoista pientä järjestämistä, ajankohtaista asiaa, soiteltavaa, tavattavaa, noudettavaa, vietävää, pestävää, varastoon laitettavaa, … että ei saa tehdyksi oikein mitään. Lenkkarit pesin. Siis kesälenkkarit. Aika hyvin, eikö? En mikään turha kotihengetär ole. Ja tonttuarmeija on siirretty piiloon. Enkelit ja glögimukit samaan jemmaan.

Ja kilpurin herättelin kylpyyn. Testudo hermanni alias Elmeri Konrad on vetänyt pari kuukautta talvisikeitä kylmässä vaatehuoneessa ja tänään kaivoin sen multa-turpeesta esiin: välikylpy. Konnuli tihrusti maailmaa kovin laiskasti, lepäili lämpimässä kylvyssä liikkumatta puoli tuntia, haukkasi muutaman salaatinlehden palasen, eikä innostunut tepastelemaan ollenkaan. Paino oli pudonnut vain 30 g (580 g  – 550 g) joten ei mitään huolta, vein kilpikonnan takaisin unille. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, nukkuu hyvinkin vielä kuukauden.

Sitten kun en enää muuta sijaistoimintoa lenkin ja touhuamisen välttelemiseksi keksinyt, ilahduinkin kovasti, kun tytär kävi ja kysyi, saisiko hän tuoda pari kaveriaan meille ensi perjantaina syömään ”N. kun lähtee Riiaan opiskelemaan moneksi vuodeksi, niin vähän niinkuin läksiäisiksi voitais tulla syömään, jos käy?”  – Jee. Siispä keittokirjat esiin ja miettimään menuuta.

Miten kotimatka tuntuikin niin pitkältä? Liikennettä ei nimeksikään, ei sietämätön kelikään, vaikka Muurolan jälkeen Ouluun asti pyryttikiin tiheästi pakkaslunta, jota rekat vielä nostivat tienpinnasta ihan valkoiseksi pilveksi asti. Mutta ei sentään liukasta, ja kun ei ohitellut, ei joutunut paksun tien keskellä olleen lumipenkan (penkka se oli!) päälle ajamaan eikä sen vietäväksi. Tiukasta lumipyrystä huolimatta havaittiin, että valoisaa täällä etelässä on. Paljon valoisampaa kuin Koilliskairassa. Eikä se ole välttämättä vain hyvä asia.

Monta kertaa oli mietittävä mikä päivä? Mikä viikonpäivä? Mökiltä suoraan viikonlopun viettoon kotiin …  merkillistä.  Rovaniemellä käytiin kiinalaisessa lounaalla, millä saattaa olla merkilliset seurannaisvaikutukset systerin helmikuulle… 🙂

Kotona lumitöitä, aika paljon siitä huolimatta, että sotamies oli viime viikonloppuna käynyt kolailemassa. Kipsikätinen tytär ei tarkistusreissuillaan luonnollisestikaan ollut voinut lumia pukkailla. Minäkin jätin väliin, joten pehtoorille jäivät ne.

Minulla kotiintulon jälkeen yhden ”kuvatilauksen” työstämistä. Innostun ja masennun vuorotellen. Huomenaamu kymmeneen mennessä olisi oltava valmiina. Saapa nähdä.

Tietääkö kukaan, kuinka paljon yhden nuhan aikana yhdestä ihmisestä voi lähteä niistettävää? Paljon sanon minä. Aivan määrättömän paljon.

Kynttilänvaloa, takkatulta, hyvää ruokaa, mukavaa seuraa, ulkoilua, luontokuvausta….

Näillä se on tämäkin keskiviikko saatu kulumaan, eikä ollut edes vaikeaa. Pieniä olemisia, pientä tekemistä.

Tänään ”dokumentaarista” (heh!) kuvaamista ..

Aamupäivällä liikkeellä ja asioilla. Saariselän uusi ”raitti” on ihan mukavan näköinen aamupäivän hämärässä ja mihin joutuisimmekaan ilman aina yhtä elähdyttävää Kuukkelia, jonka julkisivun ”layout” jaksaa hämmentää…

Ja vaikkei ollut erityisen kylmäkään, ei säätila innostanut ladulle. Merkillinen sivutuuli antoi tekosyyn pysyä pihapiirissä (ja purolla, ks. Raja-postaus)

Siinä kun samalla kuitenkin pyörivät eiliset keskustelun aiheet (arjen historia, suomalaisten sosiaalihistoria, lapsineen, elämänkaarineen), mietin omaa arkeani, keskiviikkoa Koilliskairassa, ja mietin, paljon mietin … yksi (mutta vain yksi) lopputulema oli, että voisin olla täällä mökkioloissa vielä muutaman päivän, ehkäpä viikonkin. Onhan niin nopeasi aika kulunut.

Tietysti se, että on ollut melkoinen flunssa, se että viime viikolla oli ystäviä pari vuorokautta, se että eilen ja toissapäivänä olemme tavanneet naantalilaiset, se että systeri oli sunnuntaina ravintolaseurana ja tänään saunomassa ja rääppiäisillä, ovat merkinneet, ettei olla vain oltu ja liikuttu, vaan on ollut seuraa, on ollut mukavaa, mutta silti, tai noista syistä, voisin olla vielä pari päivää,– semminkin kun ei ole ollut sietämätttömiä pakkasia, … mutta huomenna lähdemme …

Kynttilän valossa oleilu, takkatulet jäävät – –

Pakkasta – 9 C – 14 C, hyvin heikkoa lumisadetta, taivas pilvessä. Koko päivän surkea nettiyhteys. Jo hiipuva flunssa ja virkeyttä ilmassa.

Hiihtäminen oli aamupäivän juttu. Aamuhämärässä, pieniä kristallisia lumihiutaleita ilmassa, pieniä hippuja. Hiljaisuutta. Liikkumisen iloa. Iltapäivän ja illan juttu oli ”viralliset päivälliset”.

Saimme ruokavieraita. Sellaisia, jotka meillä eivät ole ennen syöneet. Sellaisia, joille olin mennyt Kiinassa kehuskelemaan ruoanlaittotaidoillani. Mokoma. Siis oli paineita appeen laitossa. Poronfileitä lukuunottamatta olikin kelvollista. Ei erikoista, mutta kelvollista. Poronfileet olivat jo lähtökohtaisesti niin hyviä, että oli melkein vaikea pilata niitä. Olivat erinomaisia, vaikka itse sanonkin.

Ja ”viralliset” vieraat… Jo reissussa meillä synkkasi neljästään. Miten olisi täällä, olisiko vaivautunutta? Keskellä tyhjää Hanjasojaa, meidän mökin pienessä lämmössä… miten sujuisi? Hyvin sujui. Elämäntilanne vähän eri, mutta eihän se ole ongelma tulla toimeen, viihtyä keskenään ja jatkaa juttuja siitä mihin Kiinassa jäätiin. Oli lussakka ilta.  Kyllä oli.

Kuu on verhon takana, yöksi lupaa vähän lumisadetta. Huominen? Vielä täällä. Onneksi.