2012 – Sivu 29 – Tuulestatemmattua

Maalaustaiteen pariin

En nyt ihan mikään von Wright lintukuvineni vielä ole, mutta maalauksellisuutta on, eikö?

Ei ehkä niinkään tässä tänään lenkillä räpsäisemässäni otoksessa, mutta entäs alla olevassa sypressikuja panoraamassa? Klikkaapas isommaksi ja vertaa reilu viikko sitten (pe 16.3.) laittamaani kuvaan … Taidetta on siis tullut tehtyä. Meidän taidehistorian opiskelijoiden on opittava maalaamaan… Ja just, uskokoon ken haluaa. 😉

Minä en osaa piirtää, en maalata, en laulaa, en mitään, mikä vaatii mitään taiteellisia lahjoja.

Valokuvia opettelen ottamaan ja nyt olen olen viikon verran leikkinyt uudella kuvien käsittelyohjelmalla. Laitanpa lisää esimerkkejä: 17.3. postasin kuvasarjan In vino veritas, ja sarjan lopussa on kollaasi. Siitä voi tehdä tällaisen.
Edelleen suosittelen klikkaamaan isommaksi.

Ja sitten ”tutkielma” Toscanassa olevan äärimmäisen viehättävän
keskiaikaisen San Gimignanon Piazza Grandesta.

Ja tässä eri tekniikoita…

Perus

Ja vielä kuvia Orvietosta. Umbrian kauniin, korkealla linnavuorella sijaitsevan Orvieton Duomon aukio oli heinäkuussa 2010 tämän näköinen:

Kuvasta voi tehdä vanhanaikaisen postikortin

Tai sitten öljyvärimaalauksen

Periaatteessa säätelen kuviani tietokoneella kovin vähän. Rajauksia ja valotuksen korjausta (vaalennettava useimmiten) teen usein, ja usein kehystän kuvat. HDR-kuvia ja mustavalkoisia teen satunnaisesti. Joskus harvoin muokkaan mitään radikaalia. Joskus kuitenkin tehtävä ”lopullisia ratkaisuja”: tuohon San Gimignanon kuvaan kaivon eteen, ihan keskelle kuvaa tälläytyi kuvan ottohetkellä runsaahko amerikkalainen lady keltaisessa topissaan ja hänet minä olen häivyttänyt… Hävittänyt suorastaan. Sori vaan.

Joskus jotain tällaista pientä, mutta nyt on tullut PhotoShop CS6 -koeversion kanssa kokeiltua jos vaikka ja mitä. MM. narsissit otsikkokuvassa ja eilisen postauksen kuva Sienan Duomon aukiolla olevasta kellosta on tehty tällä.

Betaversio on nyt netistä ladattavissa ilmaiseksi http://labs.adobe.com/technologies/photoshopcs6/ : 30 vrk saa käyttää ja sitten olisi ostettava omaksi mikäli mielii että se toimii. Mutta tullenee olemaan niin hävyttömän kallis, etten ryhdy hankintaan. Useampia tuhansia varmasti maksaa…

Minulla on nyt käytössä – jopa ihan lailliset versiot – Photo Shop CS2 ja PaintShop Pro 8 ja Photoshopin Elementsikin taitaa löytyä, aika vanha versio (vitonen tai kutonen?) tosin. Ja kyllähän esimerkiksi RAW-kuvien värkkäily tuolla arsenaalilla on vähän puuduttavaa. CS6 olisi mahtava, mutta taidan tyytyä tähän kokeilujaksoon..

Niitä näitä

Mikä päivä?

Tässä kun työhuoneessani – työhuone on väärä sana. Kovin vähän täällä on töitä viimeisenä vuonna, tai viimeisinä vuosinakaan, tehty. Vapaa-ajanhuonehan tämä. Pitäisikin keksiä uusi sana tälle – kirjastohuone kuulostaa turhan pömpöösiltä, mutta entäs verstas? Se viittaisi taas johonkin tekemiseen, aikaansaamiseen – no way! Entäs studio? No menihän ihan snobbailuksi!. Siis mun huone.

Niin mihin jäinkään… kun tässä mun huoneessa istun ja katselen ikkunasta, jonka ikkunalaudan kukkalaatikossa pikkunarsissit näyttävät absurdeilta, ne ovat väsyneitä, näyttävät sellaisilta ”kuka-ei-kuulu-joukkoon”, tai oikeastaan sellaisilta ”päästä sisälle, täällon vielä talvi”, tuntuu kummalliselta.

Minulla kun on muutoinkin nykyisin tavallista vaikeampaa näiden aikamääreiden kanssa.

Kyselen, mikä päivä, mikä viikko, paljonko kello, viikonloppu vai arki? . . . niin tämmöinen hillitön räntäsade ei pistä edes vuodenaikoja oikeisiin kohtiin.

Viikon sain kuitenkin aamusella käyntiin kun Caritaksessa kävin murmelia vähän jelppaamassa ja sen jälkeen sitten vielä kynnysmaton ja muutaman säilytyslaatikon ostossa Kodin Anttilassa. Meidän autotalliprojekti on pientä stailausta vaille valmis. Ehkäpä huomenissa oikein kuvan kera leuhkin… 🙂

Nyt on niin pieniä nämä piirit, ettei paljon irtoa… mainitsemisenarvoista on kuitenkin, että Apulannan Zombeja on kolahtanut.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Parhaimmillaan ruoka on sosiaalinen tapahtuma

Parhaimmillaan ruoka on sosiaalinen tapahtuma .. . näinhän minä olen aina sanonut. Minulle hyvä ruoka on erinomaista, jos on hyvää seuraa. Ja minulle kokkaaminen ja yhdessä syöminen on osoitus osoittaa välittämistä ja ystävyyttä… Puolin ja toisin. Tämä on taas tullut todistetuksi viime aikoina, viipyilevät aamiaiset ovat elämän suola, työlounas voi olla hyvä sosiaalinen tapahtuma ja esimerkiksi kun eilen oltiin ”vanhojen” ystävien kanssa ”ulkona” (Hugossa) syömässä ja sitten heillä ”jatkoilla”: erinomaisen päivällisen jälkeen vielä juustoja ja mutkatonta yhdessäolemista, harmaatakin oli näkyvissä, mutta myös aurinkoa… Pelkkä ruoka ei tee näistä jutuista mainitsemisen arvoisia…

Ja ehkäpä tämä käsitykseni yhdessä syömisen ilosta ja hyväätekevästä vaikutuksesta, on jotenkin välittynyt seuraavallekin sukupolvelle: tänään Juniorin synttärisapuskalla meitä ei ollut kuin puoli tusinaa, mutta kun Juniori kylmäsavuporonpaistilla täytettyä lehtiäpihviä leikatessaan totesi, että ”kannatti täyttää 21 vuotta”, tiesin että homma ei ole ihan pielessä. Jossain vaiheessa muistuikin kovin elävästi mieleen lastenkestit vuosien takaa; oli hyvin tarkkaa millainen onnikka- tai rekkakakku piti leipoa, millaisia irtiksiä hommata, mitä ”lipukkia” (limpparia) tarjota. Tämänkin päivän ruokalistaan pojalla oli toiveensa, melkein kaikkea sitten teinkin, vain vähän varioin.

Menu venähti aika pitkäksi: vetäydyin jo puolen päivän jälkeen Festaan, lumisateen juuri ja juuri hellitettyä… ”Jos ei Maaria maata näytä, ei huhtikuussa kesää tule.” Eipä sitten taida tulla… Samapa tuo. Paistaisi edes.

Festassa kokkailin, kuuntelin hyvää musiikkia, ja nautin kovasti.

Kaikenmoista värkkäilin, yksi uusi kokeilu olivat Domino-tryffelit: sain joku viikko sitten pehtoorilta Sikke Sumarin uuden keittokirjan, josta on jo tehty muutakin hyvää ja josta tämän reseptin päätin kokeilla. Eivät ihan tavallisia pääsiäispöydän herkkuja ole, mutta kokeilehan: murskaa paketillinen Domino-keksejä (175 g) pamixilla murusiksi ja lisää joukkoon 100g (”laitti”) Philadelphiaa tai muuta tuorejuustoa. Sekoita tahnaksi ja pistä jääkaappiin tunniksi. Pyörittele sitten massasta palloja ja pistä taas jääkaappiin jäähtymään. Sulata 100 g suklaata, kierittele dominopallerot suklaassa ja laita pintaan kuivattuja karpalopaloja, kookosta, strösseleitä… Laita taas jääkaappiin. Hyviä olivat.

Niitä näitä

Sisustusta ja synttäreitä

Vaikka kuvasta voisi luulla, ei ole ollenkaan synkeää.

Merenrannassa oli avaraa, valoisaa, hiljaista, – melkein kuin tunturissa olisi ollut.

Päivä kulunut pojan ja miniäkokelaan yhteisen synttärilahjan (5 päivän ikäero nuorellaparilla, siis ovat olleet jo heti syntymän jälkeen ”kimpassa”, samalla osastolla kuitenkin) etsinnässä (vuodesohvaa haettiin ja löydettiinkin).

Siinä ohessa vein kuvan teetteille. Mökille tulee uusi canvas-taulu. Viime syksyn Jäämeren kierroksella otin kuvan Inarinjärvestä. Siitä tulee nyt kamariin iso taulu. Saapa nähdä…

Ja nyt lähdemme yhdille toisille synttäreille. VMP kutsui syömään. Mehän olemme aina valmiita…

Bloggailu Niitä näitä

Hyvällä tuulella

Onko perjantai-ilta ansaittu? ON! Oululaiset historiantutkijat ovat tänään olleet Maakunta-arkiston juhlissa. Minullakin oli kutsu. En sitten mennyt. Kertoo mistä?

Silti perjantai-illan leppoisa olo on ansaittu. Enemmän kuin kahdeksan tuntia olen viettänyt autotallissa. Sali- ja hammaslääkärireissun jälkeen pehtoori tuli kaveriksi; tämmöisessä me olemme hiton hyvä tiimi. Vain pikkuisen homma jäi kesken, mutta Suuri Järjestely, Tyhjennys ja Luutuaminen on tehty.

Muutama säilytyslaatikko hankitaan huomenna ja Huuto.nettiin pistetään kaikenmoista myyntiin, niin johan on vapautunut olo!

(Tarvisiko joku snoukkamonoja (kolmea kokoa ja mallia, Salomonin lautaa, verhoja. Matot me jo saantiinkin menemään uuteen kotiin. Tarjolla olisi myös pientä allergiahoitoon tarkoitettua solarium-lamppua, kirkasvalolamppua, luistimia (miesten koko 42), minun väitöskirjojani :), diaprojektoria… – jos niin, tervetuloa hakemaan täältä.)

Ja mitä kaikkea niistä pahvilaatikoista löytyikään! Tulette vielä näkemään jotain lystiä. Ja linja-autojen kuvia! Niitä meillä riittää. Satamäärin.

* * * *

Sitten tulokset viime viikolla laatimastani kyselystä… Sen tulokset tässä:

Prosenttia vastanneista ilmoitti että
83	%	Olen leiponut/laittanut ruokaa edes yhden täällä olleen ohjeen perusteella
75	%	Olen mieluusti kuvia katsellut
67	%	Olen oppinut historiasta jotain uutta MIELENKIINTOISTA täällä olleen jutun perusteella
47	%	Olen ostanut/hankkinut jotain täällä olevan suosituksen perusteella
47	%	Olen kertonut/linkittänyt kaverille jonkun täällä olleen jutun
42	%	Olen hankkinut viinin täällä olleen vinkin perusteella
39	%	Olen löytänyt uusiin blogeihin tai sivustoihin tämän kautta
25	%	Olen käyttänyt täällä ollutta kuvaa taustakuvana tai jossain muussa omassa jutussani
14	%	Matkakertomukset ovat saaneet valitsemaan jonkin kohteen/hotellin tms.
14	%	Other:
11	%	Kunhan nyt vain seurailen näitä …
11	%	Jotain muuta …
8	%	Olen huiputtanut jonkun tunturin tai käynyt elokuvissa tms. täällä olleen jutun perusteella

Viisi kyselyyn vastannaista (+ Maija, joka jätti kommenttilootaan viestinsä :)) lisäsi kohtaan ”Jotain muuta” seuraavat kommentit:

kaikkea
Olen nauttinut matkoista, arjesta ja juhlasta. Ihanaa aikuisen naisen tekstiä!!!
Ihan tavalliset ruokajutut, matkat, ihanat kuvat piristävät päivääni!
Blogisi kuvat, etenkin matkakertomuksissa, ovat ”veret seisauttavia”.
Kiinnostava blogi.

Jos ja kun kyselyn laatimiseni tavoitteena oli saada perusteita bloggaamiselle, niin näiden 37 vastauksen perusteella annan itseni uskoa, että ainakin joillekin on tästä touhustani ollut iloa. Ette ehkä tiedä, että eniten itselleni. Minä, koko ikäni päiväkirjoja pitänyt, olen tykännyt tästäkin tavasta jäsentää arkeani ja ajatuksiani…

Kaikkiaan 37 vastanneesta 31 kertoi seuranneensa Tuulestatemmattuja juttujani kauemmin kuin vuoden (ei voi kuin nostaa hattua moisesta pitkämielisyydestä 🙂 ja kiittää kiinnostuksesta) ja viisi löytäneensä/eksyneensä tänne vasta viimeisen vuoden kuluessa ja yksi satunnainen seikkailijakin oli ruksit kyselyyn käynyt klikkailemassa. Kaikille kiitokset osallistumisesta.

Hieman minua hämmensi, että neljä viidestä on kokannut, kolme neljästä kuvista tykännyt ja melkein puolet vastanneista on jopa hankkinut jotain suositusteni perusteella. Todella mielenkiintoista. Itse asiassa kokonaisuutena se, että aika moni vakkarilukijoista on jollekin ryhtynyt näiden juttujeni perusteella, hämmästyttää minua. Ja ilahduttaa.

Se, ja se, että kaksi kolmesta on oppinut jotain uutta MIELENKIINTOISTA historiasta kyllä jotenkin merkillisesti kannustavat jatkamaan.

Historiasta tulikin mieleeni, että aamusella vastauksena Koivun kommenttiin, jonka hän kirjoitti eiliseen kolumniini, lupasin kertoa omasta kokinhatustani. Siispä:

Sain lapsilta joululahjaksi kokin hatun sellaisen K-kaupan Väiski -tyylisen. Mikä minulle sopiikin paremmin kuin kovin korkea pönäkkä mestarikokin lieriö. Joskin kovin harvoin tulee käytetyksi… (Samana jouluna sain pehtoorilta kokin takin (huom mustat napit :), käy katsomassa linkin takaa.)

Ja sitten: sain viime jouluna paistinkääntäjä-kummiltani, oululaiselta ravintoloitsijalta, joka on käynyt mökillämme ja joka tietää sen nimeksi Myötätuuli ja joka tietää, mistä nimi juontaa juurensa, joululahjaksi ”kokin hatun” joka ei ole toque, mutta joka on vallan mainio… Siinä on neljällä sivulla eri teksti, jonka voi valita oman fiiliksen mukaan: Hyvällä tuulella, Myrskyvaroitus, Tyven, Pahalla tuulella.

Jos nyt käyttäisin lakkia, pistäisin näkyville tekstin tyven – tai ehkä sittenkin hyvällä tuulella.

Niitä näitä

Lounaskaronkka ja rapakko

Oikeastaan voitaisiin jo siirtää kellot kesäaikaan: minun sisäinen kelloni on jo kesässä. Tai ainakin kesäajassa. Kuuden jälkeen loppuu uni …

Mutta kaikkihan se loppuu aikanaan; jos loppumiseen liittyy myös luopumista, niin se ei välttämättä ole hyvä asia. Noh, ei mitään elämää suurempaa ole tapahtunut. Vietimme kirjaprojektin lopuksi karonkan Sokeri-Jussissa, äärimmäisen pienimuotoisen karonkan. Suunnittelimmeko me oikeasti uusia projekteja? Taisimmepa suunnitella.

Emme pitäneet puheita, mutta puhuimme. Aika paljon. Ja söimme erinomaisesti. Erityisesti jälkiruokana ollut salmiakkijäädyke (miedolla! sopivan miedolla) tervakastikkeella höystettynä oli makuuni, eikä muussakaan ruoassa valittamista. Ko. ravintolassa vaan annokset ovat meitsille turhan suuria. Semminkin kun menin lounasmeetinkiin sittenkin autolla, enkä kävellen kuten olin ajatellut. Satoi vettä oikein tosissaan; kesäähän se sade tekee. Kesä edessä, mutta kaksi kolmannesta vuorotteluvapaasta käytetty. Kesä vie loputkin. Ja sitten…

Valokuvauskurssilla harjoiteltiin heijastuksia. Meitä oli paikalla kuusi kurssilaista, ettekä voi käsittää kuinka erilaisia kuvia kuusi henkilöä ottaa kun annetaan aikaa parikymmentä minuuttia ja aiheeksi heijastus. Minun heijastukseni on rapakossa. Kuvassani on tämä vuodenaika, tämän vuodenajan keli. Rapakko voisi olla sukunimenikin. Pehtoorin suvussa ei tarvitse mennä kuin muutama sukupolvi taakse päin ja siellä nimenä on Rapakko.

Klikkaamalla kuva suurenee

Historiaa Kolumni

Kolumnipäivä: Miksi kokin hattu on korkea?

Miksi kokeilla on korkea, valkoinen hattu? Tätä pohdimme keittiömestareiden järjestämällä hyväntekeväisyysillallisella, jolloin ravintolasalissa oli kymmeniä kokkeja ja jossa väistämättä huomio kiinnittyi keittiömestareiden erikorkuisiin hattuihin.

Kokkien kostyymi on luonnollisesti ammattiunivormu, joka on syntynyt käytännön tarpeista. Ruudullisissa housuissa eivät pienet roiskeet ja tahrat erotu erityisen selvästi, esiliina suojaa vaatteita ja siihen on hyvä kiinnittää pyyhe käsien ja lautasten reunojen pyyhkimistä varten. Takin kaksirivisyys takaa, että tarvittaessa voi vaihtaa eteen puhtaamman puolen, mustat napit ovat (olleet) merkki mestariasemasta, valkoiset napit kuuluvat oppipojille. Pieni, punainen liina kaulassa on yksikertaisesti hikinauha. Päähine tarvitaan hygieenisyyden vuoksi, mutta se on myös arvon mitta. On ainakin ollut.

Kokin hatun alkumuotona on ns. toque, hattu, jossa on pään ympäri kiertävä pieni reunus ja reunukseen laskostettu yläosa. Hyvin paljon pipon näköinen hattu oli Euroopassa jo 1200-luvulla miesten tavallinen päähine. Ammattikokit ottivat toquen käyttöön Ranskassa jo 1500-luvulla, sillä se suojasi hyvin hiuksia ja piti hiukset pois ruoasta.

(Viereisessä kuvassa, joka on Wikipediasta, on togue 1500-luvun tyyliin.)

Nimenomaan valkoinen kokin takki ja hattu (toque blanche) tulivat muotiin ja statussymboleiksi ranskalaisten gastronomian huippujen Escoffierin ja Carémen myötä 1800-luvun jälkipuolella. He lanseerasivat ajatuksen valkoisesta työasusta korostakseen puhtauden tärkeyttä keittämisessä ja viimeistään heidän aikanaan hatun korkeudella osoitettiin kokin arvoasema: mitä korkeampi hattu, sitä korkeampi asema keittiön hierarkiassa.

Hatun korkeus siis kertoo asemasta, mutta laskosten määrä ei ole kokin henkilökohtainen arvonmitta, vaan se symboloi yleisestikin ammattikunnan taituruutta: hatussa tulisi olla 100 laskosta kertomassa siitä, että kokeilla on taito kokata kananmuna sadalla erilaisella tavalla.

__________________________________

Niitä näitä

Piirongin teossa

Tiedättekö mitä tarkoittaa ”tehdä piironkia”? Se on – ymmärtääkseni, kaiketi – koillismaalainen sanonta, jolla ilmaistaan, että joku tekee jotakin äärimmäisen tarkasti tai käyttää tavattoman paljon aikaa jonkun asian parissa. Minulla on nyt tässä mennyt piironkia tehdessä koko ilta ja iso osa iltapäivästäkin. Sen piirongin laatikoissa on juttuja ja salaisuuksia, joista kerrotaan vain joillekin. Joten ´a domani´, – huomiseen

Niitä näitä

Lorvehtimisen letkeä lussakkuus

Tänään on ollut kevättalven huikea aurinkoinen päivä, jolloin ei tarvitse nipistää sälekaihtimia pelkästä ulospääsemättömyyden katkeruudesta tiukasti kiinni. Voi lähteä ulos. Aamupäivällä varjot olivat vielä pitkiä, oli vähän pakkastakin ja hankeahan täällä riittää ulkoilureiteilläkin.

Mietinkin, että miksen lähtenyt hiihtämään? Appelsiineja ja kamera reppuun ja jäälle! Oululaisilla on merkillinen into hiihdellä jäällä. En tiedä, onko muissa kaupungeissa, mutta täällä se on ollut maan (kaupungin) tapa iät, ajat. Täällä ei tarvitsisi lähteä joelle tai merelle hiihtelemään senkään takia , että pääsisi tasasemmalle. Eihän täällä mantereenkaan puolella ole muuta kuin tasaista. Eipä kumpareita, ei mäkiä, ei vaaroja, tuntureista puhumattakaan.

Minun come backini hiihtämisen riemullisen harrastamisen pariin on vielä niin uusi juttu, etten ymmärtänyt suksille lähtemistä pitää edes vaihtoehtona. Vaihtoehtoja olivat vain: untuvatakki vai ohuempi, sauvat vai ei, kamera vai ei, iPod vai ei, Toppilanrantaan vai Rajahautaan, ehkä sittenkin Niittyraroon?

Toppilanrantaan. Ei mitään reipasta, napakkaa sauvomista, vaan ilman sauvoja, hiljakseen kulkemista, seisahtuen nauttimaan auringosta, kuvaamaan, vaihtamaan iPodiin omaan moodiin sopivampi soittolista ja taas liki maleksien eteenpäin.

Eikä päivässä mikään ole tämän topakammin sujunut. Leppoisaa lorvehtimista, lomien lomittamista. Minä alan oppia tähän!

Ja hyvällä mielellä taidan olla. Olen saanut parissakin asiassa hyvän kiertämään.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Ajatukset vapaalla

Me tarvitsisimme aikaa tuijotella seiniin, aikaa tarkkailla, aikaa hukkua kysymykseen, aikaa eksyä ongelmaan, aikaa kokeilla vikateitä, ja aikaa olla nielaisematta ensimmäistä vastausta ja jatkaa etsimistä. Tarvitsisimme aikaa olla ajattelematta ja aikaa antaa ajatusten nousta itsestään esiin. Mitkään luovan ajattelun työpajat ja koulutusviikonloput eivät tule meitä pelastamaan, sillä aivojen syviä prosesseja ei voi ohjata, kiirehtiä tai pakottaa. Ilman tällaista luovaa aikaa me vain mittaamme, tilastoimme, tulostamme ja nyhjäämme lähtökuopissa.

Näin Hesarin tiedetoimittaja Jani Kaaro lopetti kolumninsa Seiniin tuijottelun jalo taito viime lauantain lehdessä. Erinomaisen viisas juttu.

Kaaro kirjoittaa myös

Me olemme tottuneet kovin toisenlaiseen ajatustyöhön. Olimme sitten luokkahuoneessa tai työpaikalla, uskomme, että paras tapa oppia tai ratkaista ongelmia, on lähestyä niitä analyyttisesti. Pilkkoa isot ongelmat pieniksi ongelmiksi, etsiä niitä yhdistäviä tekijöitä ja järjestellä ne uudella tavalla –järjestelmällisesti, analyyttisesti ja uutterasti kohti ratkaisua ponnistellen.

No juuri näinhän minä olen oppinut tekemään, juuri näinhän minä ole vuosikausia opettanut historianopiskelijoita tutkielmiaan ja muita opinnäytteitään tekemään.

Mutta enkö minä nyt ole viettämässä luovaa aikaa, jolloin en mittaa tai analysoi? Kyllä, – ja näinä viikkoina kun tämä vuorottelu on ollut oikeasti tosiasia, olen kuitenkin koettanut ratkoa ongelmia ”pakottamalla”, pohtimalla kiivaasti, mitä teen ensi syksynä, miten rakentaisin uuden tutkimushankkeen tai rakentaisinko ollenkaan.

Mutta tänään sainkin tuta, että hetkeksi pääsin ”seiniin tuijottelun jalon taidon” alkumetreille, en yrittänyt ratkaista mitään. Seiniin tuijottelu -tasolle pääsin kun olin siivoamassa autotallia, tai vasta aloittelemassa siellä olevan runsaahkon pahvilaatikko-, muuttolaatikko-, säilytyslaatikkoseinustan, kaappirivin ja avohyllyjen läpikäyntiä; olen siis pääsemässä tämänvuotisessa ”syväsiivoa koti” -projektissa jo huushollista autotalliin ja varastoihin.

En siis kirjaimellisesti tuijotellut seiniä, enkä yrittänyt mitään ratkoa, tiedostamatta annoin ajatusten olla vapaalla, pakottomasti harhailla, ja niinpä olinkin jo pääsemässä lähelle tunnetta, ettei minulla ole huonoa omaatuntoa jostain tekemättömästä, että tunsin ettei minun tarvitse olla läsnä, että minun ei ole välttämätöntä tehdä mitään, eikä minun tarvitse miettiä mitään, ei minkään tekstin rakennetta tai pohtia, millä äärellisellä työmäärällä saisin tehdyksi jonkun luvatun homman.

”Vapaa-ajattelu” palkitsi, toi tulosta vaikka sitä ei odotettu: lopputulema oli, että asia, jota olin luullut ongelmaksi, joka vaatisi ratkaisun löytymisen, ei olekaan mikään ongelma: se on järjestelykysymys vain.

Lamppu syttyi…