syyskuu 2012 – Sivu 3 – Tuulestatemmattua

Maanantaina menoa ja meininkiä

On päiviä, jolloin on kiiruumpi kuin toisina. Tänään oli sitä kiiruumpaa sorttia.

Enkä voisi väittää, etteikö olisi ollut mukavaa. Fuksi-infoa ja kandisemmaa. Tänään muistin, miksi palasin. 🙂

Töistä suoraan viideksi kokoukseen. Rotissöörikokouksissa on sekin hyvä puoli, että niissäkin on hyvät eväät. 🙂 Mutta niissä en ole vielä oppinut olemaan ottamatta hommia vastaan. Tai melkein itse järkkään itselleni hommia. On katsokaas ajatuksia, joita mielellään lähtee toteuttelemaan… En siis valita. Mutta sanottava on, että nyt pramilla olo ja paljon puhuminen tuntuu, – väsyttää.

Huomisen valokuvauskurssin läksykuvana on ”uni”. Mitenhän sitä kuvaisi?

Niitä näitä

PPP

Pikkuisen parempi päivällinen.

Eturuokana Aleksi Herlevin keittokirjasta Nieriätartar ja perunapurjokeitto, pääruoaksi uudesta (torstaina tulleesta?) Valion Kotiruokaa-lehtisestä varioitu (oman maan valkosipuli ja yrtit takasivat täyteläisen sadonkorjuumaun) Kasvislasagne (ja Viskaalin grillimakkaraa, ettei Juniori jäänyt nälkäiseksi) ja jälkkäriksi edelleen Herlevin kirjasta Sitruunatorttu, jolle tein lakritsivaahtoa kaveriksi.

Stockalla oli eilen myynnissä raakalakritsipulveria, joka sopisi varmasti mahdottoman hienosti myös lakujätskin tekoon. Sekoittelin pulveria vaahtoutuvan vaniljakastikkeen joukkoon, ruokalusikallinen/desi kastiketta. Maistui sitruunatortun kanssa. Joskin totuuden nimessä on sanottava että ko. sitruunatorttu ei vastannut odotuksia, koska 1) täytettä tuli kaksinkertainen määrä, mitä piiraan päälle mahtui, 2) pohja oli turhan kova ja 3) sitruunaa oli liikaa.

Eikä meillä piirakka todellakaan syömättä jäänyt – ja kaunis kuvattavakin se oli, mutta nuo eivät ole riittäviä syitä tehdä sitä toiste.

Jos haluat tehdä erinomaista sitruunatorttua, niin toscanalaisen piirakan ohje on täällä.

Keitto ja nieriätartar olivat niin hyviä, että sitä tehdään toistekin. Teen harvoin keittoja, mutta tämä olikin vähän tavallisesta poikkeava. Keitostani tulikin melkein pyree.

Kasvislasagnessa pastalevyjen sijaan käytettiin kesäkurpitsasiivuja. Juustohöylällä niistä tulee tarpeeksi ohuita. Luulen että se toinen vuoka joka tänään jäi syömättä ja jonka jaoin tyttären, huomenna Lappiin lähtevän pehtoorin ja itseni kesken, on vielä parempaa kuin tänään syöty vuoka. Kasvislasagnekin kun yleensä makuuntuu yön yli levättyään ja on parempaa vasta seuraavana päivänä, ihan kuten tavallinenkin.

Mitäkö muuta? Ei kummempia. Aamupäivällä olin pari tuntia kameran kanssa satamassa, Möljällä, Ilokivillä, Nalskussa. Kylmä oli yhdeksän aikaan, mutta vähitellen lämpeni, ja miten hieno oli auringonpaiste! Juuri sellainen sunnuntai kuin syyskuussa soisin olevankin.

Citypäivä

Aamuyhdeksältä lähdin kierrokselle ja päivä ehti kulua pitkälle iltapäivään ennen kuin kotiuduin.

Pojat (pehtoori ja Junior) lähtivät tuninki-tapahtumaan (autojen tuunaus/hifilaite-happening) ja minä päätin mennä asiointikierroksen ja murmelin luona käynnin jälkeen katsomaan valokuvaaja Caj Bremerin näyttelyn Valvella. Ehdottomasti suosittelen. Olin aika imponoitunut. Sekä kuvista että historiasta. Kuvat ovat paitsi teknisesti erinomaisia, myös oivaltavia ja taitavasti hetken pysäyttäviä, mutta myös erinomainen ajankuva puolesta vuosisadasta (Kekkosen ajan) Suomessa ja maailmallakin. Ehdottomasti suosittelen käymään. Näyttely on avoinna ja ilmainen kaiket päivät syyskuun loppuun asti. *

Valokuvausretkestäni voisin melkein tehdä Kesäkilpailun kaltaisen tunnistusskaban, mutta enpä nyt taida ryhtyä moiseen. Toteanpahan vain, että tuli tänään käytyä ja kuvailtua uusia kohteita Oulusta. Mukavasti kului pari tuntia aurinkoisessa syyssäässä kierrellessä. Tämä puu on Raatinsaaressa, siltojen ”toisella puolen” – siis urheilukenttää vastapäätä. (kuvat kannattaa klikata isommiksi)

Hdr-kuviakin innostuin taas kokeilemaan. Toivoniementie vitonen: meidän asunto 1980-luvulla toiseksi ylimmässä kerroksessa oikealla.

Toivoniemessä asuessa suihkut olivat osa maisemaa…

Tämä allaoleva näkymä on mitä ilmeisimmin hyvä hdr-kuvauksen kohde kesät talvet. Värejä riittää.

Promenadiini kuului piipahdus myös Tähtitornin kahvilassa. Ja sen alla olevasssa kellarissa, joka oli tänään auki.

Kellarissa on pienoisnäyttely, tosi pieni, Oulun linnan historiasta. Tähtitornihan ei ollut osa Oulun jo 1500-luvulla aloitettua linnarakennelmaa, vaan vasta 1870-luvulla rakennetun Oulun merikoulun (joka sijaitsi Lyskan paikalla) rakennuksiin kuuluva tähtitorni. Nykyisen kahvilan, Merikoulun entisen tähtitornin alakerran, kellarin rakenteissa lienee jotain siitä linnakkeesta, jonka Kaarle IX vuonna 1605 määräsi rakennettavaksi.

Kävin rundilla hallissakin, kalajuttuja ruoaksi hakemassa, poikakin kun saatiin seuraksi syömään. Torilla ja muutoinkin kaduilla paljon tuttuja (ilokseni törmäsin hesalaisiin ystäviinkin) ja muutoinkin kaupungissa paljon väkeä liikkeellä. Tänään oli ns. Siivouspäivä: (pop-up) kirppispöytiä ja -kojuja pitkin katuja ja katosten alla kymmenittäin. Teatterin reunustoillakin monta myyjää…

Tänään tuntui ihan kuin Oulussakin olisi ollut oikeasti kaupunkikulttuuria.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
*Valokuvaaja Caj Bremer
Valokuvaaja Caj Bremerin (s. 1929) retrospektiivinen näyttely esittelee hänen tuotantoaan 1950-luvulta lähtien. Näyttelyn on tuottanut Ateneum ja sen on kuratoinut Riitta Raatikainen. Näyttelyn teoksista vanhimmat on otettu 1950-luvun alussa ja tuoreimmat viime vuonna. Teoksista rakentuu yli puolen vuosisadan mittainen valokuvan kaari, jossa lehtikuvien lisäksi on esillä Bremerin perhekuvia ja luontotutkielmia. Aihepiiriensä kautta näyttely luotaa myös suomalaisen yhteiskunnan ja median kehittymistä.
25.8. – 30.9 avoinna joka päivä klo 10 – 20, vapaa pääsy

Vanhemmuus

Patikalla kohti määränpäätä

Tiukka patikka Kiilopäälle!

(tahtois olla tuolla nytkin)

klikkaamalla kuvat suurenevat

Huomaa kuvan oikean alanurkan päivämäärä: siis 19 vuotta sitten! Juniori 2½ v. ja tyär pian neljä. Viimeinen kotiäitisyksyni. (Tuolla samaisella mökkireissulla sattui muuten aika dramaattinen juttu, joka vei Ivalon terveyskeskukseenkin… kerron joskus….)

Tässä on jo löytynyt Rölli-peikon eväskätkö…

Enhän minä voi unohtaa sitä tunnetta, mikä itsellä oli kun oli 19 tai 21 tai 23 ja mietti, mikä minusta tulee isona. Mietti, eikä todellakaan tiennyt. 25-vuotiaana maisterina alkoi hiljalleen tajuta, että ehkä tällä historialla voi leipänsä tienata…Päällimmäinen tunne oli kuitenkin yleinen epätietoisuus, tiedon ja tunteen jäsentymättömyys, pelko ja palo! Takana surkeahko koulumenestys, mutta kuitenkin ihmeen kaupalla olin yliopistossa, ja valmistunut, liki ennätysnopeasti … ja se tuntui hyvälle …Hajanaisia muistoja, muistoja kohtuullisen tiiviistäkin opiskelusta, jonka ohessa tein melkein koko ajan töitäkin… Mutta kun se oli oma juttu jo silloin. Siis se historia. Tämän kaiken koetan muistaa, kun katselen kuuntelen meidän mutikaisten elämänmenoa. Ja kuinka nämä kaksi lasta taas ovatkaan niin erilaisia!

Juniori haki heinäkuussa intistä päästyään töitä ihan tosissaan. Kiersi suunnilleen kaikki Oulun alueen kuljetusfirmat, kirjoitteli rekry-sivuille halukkuuttaan kuorkkuri-kuskiksi ja kävi työkkärissä ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi, ilmoitti yhdelle sun toiselle, että ”alan vaikka roskakuskiksi, kuhan ois hommia”. (asenne kohillaan :)). Kävi yrittämässä sorakuskiksi, kävi muutaman haastattelun, mutta ei pelittänyt, kunnes sitten suunnilleen kuukausi sitten sai paikan pullakuskina.

Nyt meidän kuopus, jota koko perhe on vuosikaudet koettanut suurella vaivalla herätellä kouluun, herää arkisin suunnilleen siihen aikaan kuin ennen pisti nukkumaan (= klo 3 aamuyöllä) ja lähtee viemään leipää ja pullaa Tornion tai Raahen kouluihin ja kauppoihin. Eikä ole pojalla kiirettä mihinkään opinahjoon. Miksipä olisi? Jos rekkamiehenä viihtyy, elämämeno on mallillaan ja elantonsa tienaa, niin mikäs siinä…

Ja samaan aikaan toisaalla… sisarensa kipuilee gradun aiheen valinnan kanssa. Turhaan kipuilee… hanskaisi kyllä kaikki vaihtoehdot, mitä tyrkyllä on. Ja tänäänpä sitten saikin tiedon, että pääsi tekemään, mitä halusi. Sehän jo kantaa enemmän kuin puolet. Tehdä mitä haluaa, osaa, tahtoo. Sehän se on tärkeintä: olla patikalla kohti määränpäätä. Vaikkei ehkä vielä ihan tarkkaan tiedäkään, mikä se päämäärä on.

Niitä näitä

Omaehtoista työnohjausta?

Olihan töiden jälkeen mukava olla ulkona. Nyt tuoksun ”ulolle”. Se on hyvä tuoksu. Eikä sitä tule kuin keväisin ja syksyisin. Kesäkukkapurkkeja jo tyhjentelin, vähän siistin pihapiiriä. Ja vielä oli kasteltavaakin… Pelakuut vain kukkivat ja kukkivat. Ja meidän rikkaruoho-orvokit! Niitä en kyllä kastele. Ne vain elävät.

Ja tämä yksi Huvilassa oleva krysanteemi, joka on ollut vailla huolenpitoa, jota tuskin on kasteltukaan, se aina unohtuu, mutta se kukkii ja voi hyvin.

Duunissa meillä oli paluuni jälkeen ensimmäinen oppiainekokous. Siellä minäkin vain istuskelin ja kuuntelin, osallistuin toki keskusteluun, mutta en ottanut yhtään hommaa. En sanonut mihinkään: ”no-minä-voin-hoitaa”. Aamuisin työmatkalla – paitsi että kuuntelen Nostalgiaa – hoen kuin mantraa: minä-menen-vain-käymään-siellä, en-mene-olemaan-sinne. Mantra on ehkä auttanut. En jämähdä työhön ja sen tuomiin ajatuksiin, haasteisiin, vaatimuksiin, en huolestu ja huolehdi ylettömästi. Teen hommani ja lähden pois. Ei tartu, ei kosketa. Paljonkaan. 🙂 Ei melkein yhtään, ei juurikaan. Iltaa kohti sitten alkoi kyllä tämä asenne pehmentyä, pahasti. Osaisinpa olla hiljaa.

Joskus elokuun aamuna töihin polkiessani kuulin kun radiossa haastateltiin jotain työpsykologia tai työnohjaajaa tai muuta alan asiantuntijaa, ja häneltä kysyttiin, miten välttää stressiä, uupumusta? Muistan haastattelusta kaksi asiaa. Haastateltavalla (nainen) oli tavattoman miellyttävä pehmeä, kauniisti matala, rauhallinen ääni ja muistan, että hän sanoi, että on vain lähdettävä töistä ja seuraavana aamuna jatkettava siitä, mihin eilen jäi. Koskaan ei kuitenkaan ehdi kaikkea, joten on vain tehtävä asia kerrallaan ja jatkettava siitä mihin eilen jäi.

– Noin se on yksinkertaista! Kuulostaa ihan poskettoman simppeliltä, mutta ei kuulkaa ole. Ei ainakaan meitsille. Väistämättä aina tulee ajatelluksi että ”kun tämä projekti on ohi… ”, tai ”kirjoitan vielä tämän sivun”, ”sitteku tämä luento on pulkassa”, ”enää 20 ohjausta tässä kuussa” tai ”sitten kun kirja lähtee painoon” tai ”tämän työryhmän aherruksen jälkeen”. Ajattelen aina (vieläkin) että ”paras työ, tehty työ”.

Nyt opettelen ajattelemaan niin, että jatkan huomenna siitä, mihin tänään jäin.

Luettua Yliopistoelämää

Opiskelijoita ja opettajia

Tänään oli fuksien tervetulotilaisuus. Me historiatieteiden väki (kolme proffaa ja reilun tusinan verran (sijaiset mukaanlukien) yliopistonlehtoreita ja yksi tuntiopettaja) tapasimme 40 uutta historian opiskelijaa, enimmät 90-luvun alussa syntyneitä, – ovat siis nuorempia kuin meidän Juniori! Taas huomasin tarkkailevani tilannetta jotenkin ulkopuolisena, samalla kun muistan missä viime vuonna olin tämän samaisen tilaisuuden ollessa meneillään… Ja mitä minä ulkopuolisena näenkään; . .. ehkä en kerro, mutta henkilökunnassa kyllä on keski-ikäisiä miehiä joukossa aika monta, liiankin? Ja sitten muutama vielä vanhempi. Koulumaailmasta yliopistoon tulleet opiskelijat ovat saaneet viikon aikana infoähkyyn asti tietoa … eikä me tänään heidän ähkyään varmaan helpotettu. Luulimmeko me vanhat että nuorille voi kerralla loputtomastai kaataa tietoa?

Paitsi että tämän vuotiselle fuksivuosikerralle oli leimaa-antavaa nuoruus, myös se että joukossa oli poikkeuksellisen paljon opiskelijoita Oulusta. Vain yksi Kemistä, yksi Rovaniemeltä, yksi Tornionjokivarresta, muutama Kainuusta, kiintiö-haapavetinen, muutama alavieskalainen, kaukaisin taisi olla Kiuruvedeltä ja huomiotaherättävän monta Kalajoelta. Suomen historiasta kiinnostuneita oli tavallista vähemmän, Itä- ja Kaakkois-Aasia kiinnostaa, globaali historia on nousussa. En ihmettele.

Tänään olin kirjastossa etsimässä Mika Kallioisen kirjaa ”Rutto ja rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa” sekä Eero Kuparisen kirjaa ”Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia”. Tenttikysymyksiä piti tekemäni. Teinkin, mutta samalla reissulla tarttui mukaan muistelmateos ”Aarne Kinnunen, Päätoiminen elämä”. Estetiikan tutkimusprofessori Kinnunen vaikuttaa viime vuonna julkaistujen muistelmien ensimmäisten kymmenien sivujen perusteella nokkelalta, hauskalta, syvästi sivistyneeltä mieheltä, joka osaa kirjoittaa. Vaikka välillä vanhan miehen ote tuntuu tekstistä herpaantuvankin.

Minulla olisi tuossa nippu pohjoista historiantutkimusta luettavana ja kommentoitavana, mutta olen varma, että keksin itselleni hyvät selitykset, miksi voin siirtyä Kinnusen pariin ja jatkaa siitä, mihin eilen lähempänä puolta yötä jäin. – – Miten minuun niin vaikuttikaan teksti:

”Jos nyt pitäisi näillä voimilla ryhtyä johonkin työhön, olisi se ammatinvalinnanohjaus laajassa merkityksessä. Väitöskirjan ohjaaminen on liian raskasta, mutta seurustelu, keskustelu, kahvittelu oppilaiden kanssa on aina hauskaa ja enemmänkin. Saattaisin hyvinkin osata opastaa nuoria ammattiin ja opintoihin. Miksei siinä ohessa voisi keskustella ankarammistakin aiheista.”
Luulen että huomenna niin käykin. Että on ankarampiakin aiheita keskusteltavana.

Niitä näitä Valokuvaus

Kun on niin hyvä kamera …

Tiedättekös, että joskus minua oikeasti riepoo yksi juttu. Kyllä minä niin mieleni pahoitan, kun joku katsoo ottamiani kuvia ja sanoo, ”Kyllä on hyviä, sulla kun on niin hurjan hyvä kamera” tai ”Jukra, voi että minäkin haluaisin kyllä ottaa kuvia, mutta kun ei ole kunnon kameraa”. Tai sitten toinen tyypillinen lausahdus tai jatkolausahdus edelliseen: ”Onhan tällä digikaudella niin kätevää kun muokkauksella saa niin hienoja otoksia” tai ”Miten tuota muokkasit, että kuvasta tuli noin jännä?”’

kannattaa suurentaa klikkaamalla

Kyllä, kyllä se on totta että minulla on hyvä kamera, erinomainen itse asiassa, mutta minä rohkenen väittää, että ei sillä kaikki osaa ottaa ollenkaan kuvia, moni ei jaksaisi edes raahata sitä, saatikka mitään putkia lisäksi. Toki automatiikalla saa hyviä kuvia, mutta jos haluaa ottaa luovia kuvia, jos haluaa kuviin tunnelmaa, jos haluaa tallentaa tai pysäyttää liikkeen, on osattava käyttää herkkyyden, valotuksen ja ajansäätöä. Sommittelullakin on osuutensa kuvien onnistumisessa.

Ja sekin on totta, että lähes kaikkia tavalla tai toisella esille laittamiani kuvia muokkaan. Mutta kun digiaikakaudella se kuvanmuokkaus on OSA valokuvausta. On enää äärimmäisen harvoja kuvakilpailujakaan, joissa ei sallittaisi kuvanmuokkausta. Eikä se kuvanmuokkauskaan, rajaaminen, valkotasapainon säätö tai pienten kehysten teko onnistu itsestään. Sekin on opeteltava.

Siis ei pelkkä hyvä kamera riitä hyvien kuvien ottamiseen. On opeteltava ottamaan kuvia, on opittava. Paljon olen omasta mielestä jo oppinut. Esimerkiksi tuollaista ylhäällä olevaa kuvaa en olisi osannut ottaa silloin kun vaihdoin kameran rungon nykyiseen Mark kakkoseeni, mutta nyt osaan. Ja paljon vielä haluaisin oppia lisää.

Mitäkö yritän sanoa? No että olen taas aloittanut uuden valokuvauskurssin. Tätä riittää joka tiistai jouluun asti kansalaisopistolla… Kurssimäärittelyssä luki näin: ”Kurssi on tarkoitettu useamman vuoden valokuvausta harrastaneille. . .” Rohkenin ilmoittautua mukaan. Minulla on nyt ollut kuusi vuotta digijärkkäri ja viime vuodet olen totisesti harrastanut.

Nyt kun ensimmäinen kerta uudella kurssilla on ohi, hoksasin että 12 hengen ryhmästämme puolet on harrastanut tämän saman open kanssa kuvausta jo useamman vuoden. Meitä ihan uusia ryhmässä on viisi. Mutta vaikuttaa aika hyvältä. Josko minä oppisin niitä sisäkuvia, henkilökuvia, hämäräkuvia vihdoinkin ottamaan. …

Ja onhan minulla se hyvä kamera.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Töitä ja muuta touhuamista

Yliopiston avajaiset tänään. Moni osallistuikin Rotuaarilla. Minä en. Olin kampuksella, omassa pienessä kammiossani ja kirjoittelin ja vastailin sähköposteihin. Herra varjelkoon, kuinka paljon tänään onkaan tullut sähköpostia hoideltua!

Mutta olen minä joskus osallistunutkin avajaisiin. . . . 2000 Valtakunnalliset kotiseutujuhlat olivat Oulussa ja minulla niiden kanssa elämää suurempi projekti, joka koitui suureksi iloksi ja suureksi suruksi ja toi kutsun virallisiin, pönäköihin avajaisiin. Sitten promootion jälkeisenä syksynä 2006 oli myös virallinen kutsu. Siitä ei jäänyt mitään suuria tunteita. Muina vuosina avajaiset ovat olleet meitsille ihan yhdentekevä tapahtuma. Niinpä sitten tänäänkin.

Mutta tänään oli oikein reipas touhupäivä töissä. Kuten viime aikoina tapana on ollut, olin tuhottoman aikaisin liikkeellä ja kieltämättä moni asia loksahti eteenpäin. Toivoisin saaneeni monelle ihmiselle asioita eteenpäin viedyksi.

__________________________

Ja sitten.

On seminaareja ja on seminaareja. Töistä hitaasti kiiruhtaen Alsace-seminaariin. Harvoinpa on seminaarit olleet noin hauskoja ja hyviä. On vapaaehtoistyössä hyvätkin puolensa… 😉

Liikkuminen Niitä näitä Ruoka ja viini

Ruokapäivä

Merenrannassa vielä näkyy, oikeastaan tuntuu, yön hämäryys vaikka aurinko on jo nousemassa. Taivas sinisillä pastellinsävyillä vedelty, ilma ei ole enää leppeä ja mietin, miksi olen taas näin halvatun aikaisin liikkeellä.

Ja siellä se nainen koiransa kanssa on. Hän on varmastikin kotoisin jostain etelästä, kaukaa, ei huntua, ei huivia, ei pitkää hametta, mutta hän näyttää arabilta. Hän on hyvin kaunis, vähän pyöreä, mutta hyväryhtinen, ei runsas, vaan merkillisesti voimakkaan näköinen, – väistämättä ajattelen, että hän on uljaan näköinen.

Koskaan en ole nähnyt häntä kunnolla kasvoista, vain hänen tummat hiuksensa ja profiilin. Olen nähnyt hänet usein, juuri näillä aamuvarhaisilla lenkeillä ja hän on aina samassa paikassa katsomassa merelle. Mukanaan naisella on musta samojedilta näyttävä koira, joka katsoo aina pois mereltä, ikäänkuin varmistaakseen selustaa.

Kummallisesti tämän parivaljakon nähdessä tulee aina sellainen vähän pelottava olo… siinä on jotain elokuvamaista, sitä ajattelee että kohta tapahtuu jotain pahaa.

Tänään nainen kääntyi kohti paljon ennen kuin olin kohdallakaan, ja hän hymyili koko valkoisella hammasrivillään, hänen tummat silmänsäkin hyvmyilivät ja hän sanoi iloisesti, selkeällä suomen kielellä ”huomenta”. Hämmästykseltäni ymmärsin sentään vastata. Mutta kummallinen tunne jäi tänäänkin. Ehkä se johtui siitä, että oli vielä niin varhaista.

Ehdin käydä saunassa ja laittaa Festaan huippuaamiaisen ennen kuin pehtoori heräsi. Pekonia, munia, maalaisleipää, kinkkua, tuoremehua, kurkkua, vesimelonia ja hilloja, Viskaalin jukurtteja, mysliä, tummapaahtoista kahvia ja keitettyä vaahdotettua kahvimaitoa, croissantteja, kirsikkahilloa. Ihan kuin oltaisiin ulkomailla, sanoi pehtoori ja oli hyvillään.

Runsas aamiainen, brunssi, olikin tarpeen sillä nuoret tulivat vasta myöhään iltapäivällä syömään. Nuoripari oli ollut juhlimassa ja tytär iltapäivällä pelaamassa tennistä, joten söimme poikkeuksellisen myöhään. Ja oli niin mukava, kun Juniorilla ei ollut kiire Kajaaniin, ehdittin rauhassa syödä, olla. Ja jossain takaraivossani vai ehkä sydämessä tai aivoissa, vai ehkä sittenkin mielessä… viivähtää ajatus, noinko aikuisia nuo meidän pennut jo on?

Vielä riitti kasviskuormasta kokeiltavaa. Komeista pyöreistä kesäkurpitsoista tein hauskan lisäkkeen.

Leikkasin niistä hatun irti ja koversin sisuksen jätskipallokauhalla. Kuullottelin pannulla valkosipuleita, sipulia, kesäkurpitsan sisukset, lisäsin punaisen pestopurkin loput, aurinkokuivattuja tomaatteja, hain takapihalta yrttilaatikoista basilikaa ja silopersiljaa. Aamulta jääneistä pekoniviipaleista tein hakkelusta, lisäsin vielä raejuustoa ja vähän pecorinoraastetta. Annoin hetken hautua ja sitten täytin kurpitsat mössöllä, pinnalle mozzarellaa ja pistin uuniin pariksikymmeneksi minuutiksi.

Ystävältä saadulla ohjeella, joka meillä kulkee nimellä Hannen kukkakaali, tuli tehtyä toinen hyvä lisuke.

2 pkt herkkusieniä
oliiviöljyä
2 sipulia
2 valkosipulin kynttä
4 rkl persiljaa
suolaa
mustapippuria
pieni kukkakaali
4 – 5 rkl voita
1 rkl basilikaa
3 rkl korppujauhoja
parmesaanijuustoa
Hauduta sipulit, lisää sienet, mausteet. Paloittele ja keitä kukkakaali.
Sulata voi ja sekoita siihen basilika ja korppujauhot, kaada kukkakaalin päälle.
Yhdistä sienet ja kukkakaaliseos, ripottele pinnalle parmesaania.

Pehtoori grillasi agnus-härkää, jolle en tehnyt mitään kastiketta, nokare rakuunavoita riitti.

Jaksoimme vielä kahvin kanssa palaset (Juniori ehkä useammankin) Kaiserschmarrenia (itävaltalainen pannari, kannattaa kokeilla, jollet vielä ole) mutta nyt on melkein vaikea istua, kun on niin kylläinen.

Sunnuntai on kestänyt iltaan asti… 😉

Niitä näitä

Enää seitsemän viikkoa…

Tämä EI ollut ratkaiseva syy hotellin valinnalle…

”Hotel also offers a complimentary glass of champagne in the evening to all their guests”. Eivätkä nämäkään seikat: ”There is also a peaceful, airy breakfast room, as well as complimentary wireless internet access and air-conditioning throughout.”

Syyskuun ensimmäisenä, nyt kun näyttää siltä, että pehtoorin selkä kuntoutuu vauhdilla (on jo käynyt Koskelantiellä asti kävelemässä) rohkenin tehdä matkavarauksen syyslomaksi. Olisin oikeastaan halunnut lähteä takuuvarmaan aurinkoon, ehkä patikoimaan Kanarialle tai rohjeta vihdoin Egyptiin, mutta kun nyt on niin, että on Helsingin vuoro järjestää Historian tutkimuksen päivät ja sattuipa sitten niin hauskasti, että ne ovat juuri silloin kun meillä Oulussa on syyslomaviikko. Sen jälkeen kun olin tehnyt päätökseni töihin paluusta, yritin päästä mukaan kongressiin oman paperini kanssa, mutta eihän jälki-ilmoittautumisia enää huolittu. Kuulijaksi, osallistujaksi kuitenkin lähden, – on vähän kuin lähdettävä. Siis syyslomaviikon to-pe-la menee Helsingissä, joten ei viikon lomareissuun ole aikaa. Mutta siis onhan alkuviikko – mihin mentäis?

Rooma [ei aina :)], mökille [lokakuun loppu nyt ei ole järin ulkoiluystävällistä aikaa siellä], Wien [onko lokakuun loppu sielläkään hyvä aika?], Kööpenhamina [parinkin tuttavapariskunnan kanssa pohdittu, että sinne ja sitten Nomaan (maailman parhaaksi rankattu ravintola) syömään. Mutta ei olla puheita pitemmälle päästy…] ja sitten jostain syntyi selkeä idea: Lontoo. Siis sinne.

Ja nyt sitten hyvät blogiystävät, tänne kiitos vinkkejä, mikä on must, missä kannattaa syödä, missä käydä, mitä nähdä? Norminähtävyydet luonnollisesti, mutta onko jotain, mitä tavalliset matkaoppaat eivät osaa kertoa, oletko löytänyt mukavan butiikin tai pubin jonne suosittelet menemään? Joku puisto tai urheilutapahtuma, joka olisi nähtävä? Missä saa Lontoon parhaat fish and chipsit? Joku viehättävä kuvauskohde, paperikauppa, museo tai galleria, ehkä konsertti… ?

Minä olen käynyt päiväseltään Lontoossa viimeksi elokuussa 1979 – samalla reissulla joka päätyi/päättyi meidän kihlautumiseen Finnjetillä 🙂 – ja sitä ennen kahdella EF:n kielikurssin pikavisiitillä kahtena peräkkäisenä kesänä (1974 ja 1975). Pehtoori on tehnyt yhden työreissun ja tytär ei ole käynyt koskaan.

Esikoinen siis lähtee mukaamme. Tyttären piti lähteä Meksikoon elokuun lopulla, mutta monien syiden vuoksi juttu kuivui kokoon, eikä edes mökille minilomansa (viikkoko sitä nyt sitten vaan jäi?) aikana kavereineen mennyt, joten oli aika helposti houkuteltavissa mukaan ”Me ollaan ipän kans lähössä syyslomalla Lontooseen, lähekkö mukkaan?” – Joo, lähen.

***************************

Siltä edelliseltä reissulta on kuvia… 🙂 Klikkaa isommaksi, ehkä löydät Piccadilly Circus -kuvasta pehtoorin…