Showing: 11 - 20 of 30 RESULTS
Niitä näitä Ruoka ja viini

Keittiöhommissa

Syksy. Aamulla töihin kävellessä oli kaunis syksy, töistä pehtoorin autolla hakiessa ei. Oli ollut ajatuksena rientää ajoissa pihahommiin, mutta kun kotiuduttua satoi reilummanlaisesti,  päätin suhtautua syksyyn toisin: jollei ole ruskaa, niin on ruokaa. Hulppea lohisalaatti ja jälkiruokaa.

Omenastruudeli. Lupailinhan jo viime viikolla, että kun omppu-kolumnini julkaistaisiin tänään, laittaisin Tarte tatinin -ohjeen tänne Temmattuihin juttuihinkin, mutta kun juttuani ei vielä tänään Ruoka-Kalevassa ollutkaan, en voi sitä nyt julkaista. Tai siis ohjeen voisin, mutta en juttua. Ja sitten tein äsken toisenkin siinä jutussa mainitun omenaherkun, mutta se on vielä uunissa… Siis ehkäpä niiden ohjeet ja kuvat laittelen vaikka huomenissa, tai lauantaina, mutta nyt kirjoitan tuosta lohisalaatista.

Minähän sain eilen pehtoorilta lahjaksi kirjan ”Safkaa. Parempaa arkiruokaa”. Kirjan ovat tehneet aviopari Alexander ja Hanna Gullichsen. Miehellä on Helsingissä kaksi ravintolaa (Rafla ja Maxill) ja vaimosta todetaan ”on vapaa kijoittaja, joka harrastaa valokuvausta ja pitää suosittua Chicling-blogia”. Minustakin olisi kiva jos minua voitaisiin tituleerata noin: ”vapaa kirjoittaja, harrastaa valokuvasta ja pitää SUOSITTUA blogia”. [no on tämä aika suosittu. Minulle ihan riittävän 🙂 Kaikki te muutama sata päivittäistä kävijää olette minusta hieno juttu :). Ja aika vapaahan minä olen, kirjoittelen mitä huvittaa. heh!]

Mutta tuohon kirjaan palatakseni.. Väistämättä oli kysyttävä pehtoorilta, että onko arkiruoassa ollut jotain vikaa kun tämmöisen katsoi tarpeelliseksi minulle lahjaksi antaa. Kovasti yritti mies selitellä,  että siitä ei ole kyse. – Yhy.

No lueskeskelinpa eilen ehtoolla kirjaa ja löysin monta monituista kokeiltavaa. Ja tänään siis Lohi-avokadosalaatti wasabikastikkeella.

Ohjeen ainesmäärät on yhdelle, paitsi wasabikastike riittää kahdeksaan annokseen. Muutoin tein salaatin ihan ohjeen mukaan mutta wasabia laitoin vain puolet ohjeen määrästä. Pehtoori kun ei ole tulisen ystävä.  Mutta tämän salaatin (joka oli  ihan täysi ja täyttävä annos, pala maalaisleipää viereen eikä muuta tarvittu) ystäväksi kyllä heti heittäytyi.
Tässä on sekin hyvä puoli, että tässä käytetään samoja aineksia kuin sushin teossa, ja kun teen sushia verraten harvoin – ehkä kerran kahdessa kuukaudessa – tahtovat inkiväärit, wasabit, riisietikat vanhentua ennen kuin ne saa käytetyksi. Nyt löytyi niille hyvä käyttökohde. Inkivääristä onkin sanottava, että meillä oli eka kertaa uutta Kuudes maku -kaupasta löytämääni inkivääriä. Oikein hienostuneen makuista. Raikasta. Samasta kaupastahan löytyy paras mahdollinen wasabi (ks. täältä).  (ohjekuvat suurenevat klikkaamalla… )

Wasabikastike

½ sitruunaa

½ tl suolaa

1 tuubi (45 g) wasabia

1 dl rypsiöljyä

Purista sitruunan mehu kulhoon, lisää wasabi ja suola. sekoita.
Kaada rypsiöljy ohuena nauhana sekaan koko ajan vispaten kunnes kastike sakenee.

 

Huomenissa sitten jälkkäriohjeita.

Niitä näitä

Arvoitus

Piti tehdä sellainen lyhyt työpäivä tänään, ja ehkä tehdä pihahommia, ehkä lähteä iltakävelylle. Sateen syyksi voisi laittaa aika paljon. En laita. Ei tarvitse etsiä syyllisiä. Hieman olen kyllä huolissani liikkumattomuudestani. Ja niinhän se on sanavarastoon taas livahtanut ”sitteku”. Sitteku syyskuu on ohi,  ja sitteku eksku on ohi,  sitteku seesteytyy …  Eiku huomenna. Huomenna jo kävelen töihin.

Intensiivinen päivä ollut, – ihan mahdottoman. On ollut kaikenlaista. Tutkimusta? No ei nyt sentään sellaista ole ollut.

 

Miten liittyvät yhteen sudenpentukenraaliarvonimigeneraattori, UKK ja Orimattila, orkidean kuva, sinisen huoneen aarre, laulaminen maisemakonttorissa, kaksi vaaleanpunaista gerberaa, ”melkein harvinaisen mukava syyspäivä”, ovia kuvailevat amatöörit ja ammattilaiset, EVS, ”sitähän sää kysyit” -repliikki, ”joka kerta on tässä pysähdyttävä kun ei enää tunnu tyhjälle”, Safkaa – parempaa arkiruokaa ja oheinen tilasto?

Hyvin liittyvät. : ) Kiitos vaan kaikille.

Niitä näitä Valokuvaus

Maraton koettu

Eikä mikään tavallinen maraton vaan foto-maraton.

Digikurssin kanssa vietimme illan kaupungilla kuvaten. Kokoonnuttiin viideksi Valvelle, jossa opemme jakoi meille kuvausaiheita: 1) täti tai setä, 2) kiire, 3) siisti, 4) viemäri, 5) lukittu, 6) vastapari, 7) toistuva muoto, 8) urbaani menestyjä, 9) kuoppa ja 10) teräsbetoni. Jokaisesta noista piti ottaa yksi kuva ja aikaa kaksi ja puoli tuntia. Menipä äkkiä. Otin 200 kuvaa. En tiedä, kuinka pitkän matkan kävelin, mutta teki hyvää kävellä. Oli hurjan hieno ilma. Lämmintä on vielä.

Ei tietoakaan viime yön myrskystä. Aamuyöstä heräilin huolissani: poika tienpäällä ison auton kanssa, tuuli puistattaa, ajaahan varovaisesti… taas nukahdan… olin puhunut unissani: opinto-ohjausta oli kuulemma ollut meneillään. Elikkäs yöt ja päivät samoissa merkeissä.

Kuviin liittyen vielä: useammin pitäisi käydä iltasella kaupungissa. Ihan vaan kävelemässä, ja vaikka kuvailemassakin. Nämä kuvat eivät ole noista annetuista aiheista. Laittelen ne vaikka ensi viikolla samalla kun valitsen ja kokoan kansion ensi tiistain tunnille.

 

Luettua Yliopistoelämää

Ajatusten harhailua

Olen puhunut ja olen kuunnellut. Enimmäkseen. Aamulla tosin tarkastin muutaman tentin, luin muutaman apurahahakemuksen. Olen pohtinut tovin, ja sitten olen vain puhunut ja kuunnellut. Eikä siitä saa suorituspisteitä. Ei näkyvää jälkeä.

Aamulla olisi kerrankin nukuttanut. Olisin voinut nukkua sen tarvitsemani kahdeksan tuntia, mutta ei auttanut. Oli noustava.

Siksikin meni eilen myöhään, kun luin loppuun sen Aarne Kinnusen elämäkerran. Se paljastuikin kummalliseksi kirjaksi, kummallinen mies. Miksi pitää kirjassa olla ilkeä? Miksi hän muistelmissaan naljailee kollegoilleen ja niille ihmisille joiden uran kanssa hänen omansa on tangeerannut, hyvässä ja pahassa. Paikoin kirja kävi niin sekavaksi, että ihmettelin ettei kustantaja ollut tehnyt mitään muuta kuin julkaissut vanhan, kummallisesti ilkeän, ilmeisen riitaisen miehen jutut. Ja sitten välissä ihan loistavaa, viiltävän kaunista analyysiä suomalaisesta korkeakouluelämästä ja yliopistojen arjesta ja sen muutoksista.

Seuraavaksi haluan lukea jotain sellaista hömppää kuin tätä ennen oli Maeven Binchyn (joka vastikään kuoli verraten nuorena, RIP) ”Koko kujan kasvatti”. Taattua lämminhenkistä tarinointia, oikein kertomakirjallisuutta. Tosiasia alkaa kuitenkin olla se, että kaunokirjallisuus saa taas vähäksi aikaa väistyä …

______________________________________________________

Etsin kuvia tuohon sivupalkkiin… (kaksoisklikkaamalla aukenevat isommiksi)

Ja yhtäkkiä tiedän miltä tämä kelo tuoksuu,

tiedän miltä sen vieressä kuulostaa,

tiedän miltä se tuntuu.

Tiedän, että haluaisin olla sen vieressä nyt.

 

Niitä näitä Valokuvaus

Kesän varjot – takakesä

Olen kyllästynyt ottamiini kuviin. Otan aina samanlaisia kuvia: maisemia, makrokuvia kukista tms., ruokaa ja sitten erilaisia ”tekstuureja”. Pintoja siis: kiviseinää, nurmea, ikkunarivejä, mosaiikkeja,  — siis jotain pintaa. Ja sitten ikkunoita ja ovia. Kirkkojen ovia, vanhoja ikkunoita Lapista tai suurkaupungeista. Mutta aina vain ovia ja ikkunoita. ”Dokumentaarisia kuvia” myös – siis sellaisia, joilla haluan täällä blogissa tai omissa muistoissa, kuvakansioissa tallentaa jotain todellisuudesta: joku tapahtuma, vaate tai näkemäni juttu. Ei ikinä mitään muuta. Ei rajuja rajauksia, ei jännittäviä kuvakulmia, ei tuokiokuvia, ei ihmisiä työssään, ei hienoja teemoja —.  Olen kyllästynyt kuviini.

Tämä kyllästyneisyys iski voimalla vastaan kun ryhdyin hakemaan kuvia nettidigikurssin viimeistä luentoa varten. Tehtävänanto kuuluu näin: ”Lataa työkansioon 5–10 ottamaasi kuvaa. Aihe vapaa.  Osa kuvista voisi muodostaa kokonaisuuden, mutta se ei ole välttämätöntä. Tavoitteena on tukea yhteisellä keskustelulla jokaisen oman mieliaiheen moniulotteista tavoittamista.” Ensin ajattelen: ”Jei, mikä hieno tehtävä. Saan laittaa omimpia kuviani, parhaimpia kuviani… sellaisia, joita minulla on tämän blogin galleriassa…  ainoa ongelma tulee olemaan, miten onnistun valitsemaan vain viisi (tai korkeintaan kymmenen).” Ja alan selata kuvakansioitani. Kaikki samanlaisia. Kaikki ottamani kuvat ovat samanlaisia! Hyvä on, niitä on Lapista ja Umbriasta, töistä ja kotoa, talvella ja keväällä, mutta kaikki ovat samanlaisia!

Olisi uudistuttava. Olisi lähdettävä pois omalta mukavuusalueelta. Olisi asetettava itselle joku haaste.

Aamulla lenkille lähtiessä tämä ”kuvaamisen tuska”  ei vielä ollut kovin voimallinen. Niinpä sitten kuvat ovatkin kovin entisen kaltaisia. Teema minulla kuitenkin oli mielessä: kesän varjo. Tänään on ollut ihana takakesän päivä (vrt. takatalvi). Lämmin, aurinkoinen, tuulinen, mutta mukavasti tuulinen. Sateista ei tietoakaan. Ulkoa ei malttaisi sisälle tullakaan.

Meillä oli kovin kesäistä ruokaakin. Molemmat lapset syömässä, höpöttämässä. Yleinen toivomus oli, että vähän ja kevyttä ruokaa. Hyvin onnistuin jälkkäriin asti. Mutta sitten unohtui keveys: Tarte Tatin. En ole ennen tehnyt. Olisi kannattanut!! Torstaina – kunhan kolumnini julkaistaan – pistän tarinan ja ohjeenkin tänne. Ihan mielettömän hyvää oli!

Kesän varjo

— pihakivien väliin on kasvanut kauniisti sammalta

 (Kuvat suurenevat klikkaamalla. Ehdottomasti kannattaa.)

Tämä se vain jaksaa kukkia!

Autotallin takana alppiruusussakin jo ruska aluillaan…

Silloin kun 60-luvulla tästä kuljin takana häämöttävään kansakouluun (meidän luokka oli tuossa kuvan keskellä ovat vihreän pensaan takana), ei ollut kevyen liikenteen väylää, eikä näitä kauniita puurivejä.

Meri-Toppilassa aidan raosta ruska puskee kuin lieskat.

Tämän kävelytien päässä, koivujen takana, taustalla näkyvän siilon edessä olevassa kerrostalossa

me asuttiin remontin alta pois heinä-elokuuussa 2004. Kokemus sekin!

Tällä koivulla ruska vain helmoissa… Mitenhän se noin vaihtaa väriä?

Metsässä jo tuoksui syksy, ei häivähdystäkään kesästä. Metsään on tullut jo syys…

 Ja tässä Tarte Tatin!

 

Italia Niitä näitä

Leffalauantai

Woody Allenin käsikirjoittama ja ohjaama ”To Rome with Love” on hulppea komedia*, jossa pääosassa on Rooma. Tai ainakin minulle se oli tärkeintä. Eihän tämä älyllisesti tai elokuvataiteen kannalta niitä merkittävimpiä leffoja ole, mutta ei ollut mitään ko. iltapäivänäytöksen suomaa viihdettä vastaankaan. Päinvastoin. Hetken tulin miettineeksi, että oliko se syyslomaksi valittu Lontoo sittenkään fiksu valinta, miksi ei sittenkin Rooma!

Elokuva alkaa Piazza Venetzialta (kuvat kahden vuoden takaa, jolloin satuimme ko. piazzalle juuri keskelle mielenosoitusta) ja päättyy Espanjalaisille portaille, välissä käydään melkein kaikki kliseisimmätkin nähtävyydet läpi, mutta mitäs sitten?

Allenin kyky tehdä oivaltavia, nokkelia dialogeja ei ole iän myötä hävinnyt… Monta erinomaista näyttelijää, joista kovasti pitämäni koheltaja Roberto Benigni ja kovasti vanhentunut Alec Baldwin, joka ei ikääntymisestään huolimatta ole edelleenkään vastenmielinen, tekivät näköisensä roolisuoritukset. Siis hyvää viihdettä. Naiskauneutta elokuvassa on moneenkin makuun; ja hyvin kaikki naiset osansa tekevät.

 

Italian alkeiskurssikin tuli kerrattua parissa tunnissa … Siis suosittelen.

Leffan jälkeen syömään; nuoripari sai valita paikan: Olimpos. Olen käynyt siellä vuosia, vuosia sitten, jolloin se oli vielä toisella puolen Pakkahuoneenkatua. Hieman rustiikkipaikka, ruokakin rustiikkia, annokset ihan valtavia (mikä oli osittain näköharhaa: salaattia oli PALJON muiden tykötarpeiden alla), mutta ihan hyvää kaikki oli.

____________________________________

* Synopsiksessa sanotaan näin:

To Rome With Love on yhteen maailman hurmaavimmista kaupungeista sijoittuva kaleidoskooppinen komedia, jota tähdittävät mm. Alec Baldwin ja Penélope Cruz sekä elokuvan ohjaaja Woody Allen. Elokuva marssittaa valkokankaalle koko joukon erilaisia ihmisiä, joiden koko elämä mullistuu yllättäviä sattumuksia täynnä olevien seikkailujen myötä.

Tutustumme mm. Roomassa lomailevaan, tunnettuun amerikkalaiseen arkkitehtiin (Alec Baldwin), jonka Rooman reissu muuttuu aikamatkaksi hänen omaan nuoruuteensa; keskiluokkaiseen ja perin tavalliseen roomalaiseen mieheen (Roberto Benigni), josta yhtäkkiä tuleekin superjulkkis; nuoriin rakastavaisiin, jotka joutuvat tahoillaan kummallisten ja romanttisten kohtaamisten kieputukseen sekä jo eläköityneeseen, amerikkalaiseen oopperaohjaajaan (Woody Allen), joka haluaa tehdä haudankaivajasta laulajatähden.

Niitä näitä

Espresso, caffe, tummapaahto…

Kahvia. Tai siis espresso. Oli tarpeen. Meillä on parikin hienoa espressokeitintä ja mökillä pieni punainen mutteripannu, mutta vaikka annan ymmärtää, että minä olen se tämän kommuunin keittiöihminen niin tosiasia on se, että pehtoori on meillä erikoistunut kahveihin. Eikä minulla ole mitään tarvetta opetella espresson saloihin … nyt voin aina vedota siihen etten osaa… ja saan ruoan päälle pienen hyvän kupillisen. … suklaapalalla tai ilman.

Yhä useammin meillä keitetään tummapaahtoista pannu- tai keitinkahvia. Uusi (vuoden vai kaksi ? markkinoilla ollut) kahvimaito on erinomaisen hyvää tummapaahtokahvin kanssa, varsinkin jos viitsii vaahdottaa.

Edelleenkin aamuisin meillä juodaan pannukahvia, ja sen kyllä keitän minä. Sattuneesta syystä 😉 (tänään kyllä poikkeuksellisen myöhään).

Nyt juuri pikku espresso (Tazza d´Oron kahvia, jonka Roomassa vierailleet Villa Francon vieraat toivat, oli vielä jäljellä) teki erityisen hyvää.

Otin näet vaatimattoman kaksi kalaa ja viisi leipää (=vähän perunoita ja erilaisia kalasäilykkeitä (silliä rapukastikkeessa oli kyllä tavattoman hyvää) sapuskan jälkeen ihan pienet ettonet, ja espresso palautti tähän maailmaan.

Pehtoori on siis palannut. Oli ajellut pohjoisesta viiteen tuntiin kotiin: sillä lailla sitä kolme viikkoa selkäleikkauksen jälkeen huristellaan. Ihan pikkuisen tulin tuommoisesta urheiluhenkisyydestä moittineeksi.

Nyt vuorossa Junior Master Chef. Toivottavasti en kyynelehdi yhtä paljon kuin viimeksi kun Johannes tippui, tai kun katsoin tämän:

http://www.iltasanomat.fi/musiikki/art-1288499132762.html

Tällä viikolla kun duunissa on nuoria, monenlaisine ongelmineen – toki myös iloineen ja onnistumisineen – tullut nähtyä, kuultua, myötäelettyä .. niin tuo videopätkä sai kaikki kyynelkanavat tulvimaan. Ihan sama vaikka olis kuinka amerikkalaista tv-reality-höttöä tai muuta,  niin silti…   It wasn´t fear …

Niitä näitä

Vajottaa

Ihan hirmusesti väsyttää. Ei, ei työnteko (vielä ainakaan) ole väsymyksen syynä, vaan tämä edelleen aika pielessä oleva nukkumisjärjestykseni. Tarkemmin ottaen se, etten paljon nuku. Tai en ainakaan niin paljon kuin pitäisi. Jotain kertonee se, että tänään(kin) olin duunissa hyvissä ajoin ennen seitsemää. Ja minähän käyn joka aamu suihkussa, pesen hiukseni, föönaan ne, meikkaan kevyesti, syön aamiaisen vähemmän kevyesti, luen lehden, teen pienen työmatkan – joten voi vain laskea moneltako olen herännyt? Enkä suinkaan mene yhdeksältä tai edes kymmeneltä nukkumaan. … Unettaa.

Ehkä olisi hyvä lähteä nyt vähäksi aikaa ulos. Ja voisi samalla miettiä jotain omenoista. Mitä niistä? Kolumni. Ei siis piirakkaa, vaan 2000 merkkiä omenoista.  Kuten tuosta oikean reunan aihepalkista voi nähdä, olen kirjoittanut jo 22 ruokakolumnia, jotka on julkaistu Kalevassa suunnilleen kerran kuussa torstaisin. VIimeiset puolenkymmentä on vaatinut melkoista rutistusta, ensimmäiset kymmenen pulppusivat helposti. Alussa oli vain sietämättömän vaikeaa pysyä 2000 merkissä, mutta olen oppinut rakentamaan/kokoamaan jutun jo heti alusta asti lyhyeksi. 2000 merkkiä on ihan poskettoman vähän, ei kunnolla liuskaakaan tekstiä. Minun vahvuuksiani ei koskaan ole ollut kirjoittaa lyhyesti, ei todellakaan.

Äsken imuroidessa tuli mieleen tuo alla oleva kuva. Olen ottanut sen Dubain hotellin akvaariosta muutama vuosi sitten. Se kuvaa hyvin mitä minun mielestäni tarkoittaa vajottaa. Juniori käytti armeija-aikana usein sanaa vajottaa, ja nyt minulla on juuri tuollainen olo. 🙂

 Tässä kuvassa on sinisen sävyt joista pidän ihan hurjasti.

Sinisestä enemmän kuin mistään muusta väristä.

 

Yliopistoelämää

Oppia ikä kaikki

Pihalla on kuollut jänis. Tai ei se enää ole, kun poika kävi kotona ja kantoi sen metsään. Ei ole mukavan tuntuista kun melkein ovenpielessä pötköttää pupuvainaa, kun tulee töistä. Ehkä se oli jo aamulla siinä, mutta kun hain lehden niin varhain, että oli vielä pimeää ja lähdin hämärän aikaan, joten en nähnyt sitä. Täällä onkin ihan poikkeuksellisen pimeää kun Koskelantiellä tehdään katuvaloremonttia, mikä merkitsee, ettei meidän kujallakaan ole katuvaloja. Siinä delanneet puput jää huomaamatta. Tämä on muutaman viikon sisällä toinen kuollut jänö ihan liki. Siis joku myrkyttänee niitä? Vai mistä muusta se voi johtua?

Töissäkin tieto kuolemantapauksesta. Sekin toinen ihan lähiaikoina. Tämä toinen ei niin koske, ei niin lähellä. Minun opiskelukaverini kuitenkin, tai noh, kaveri? Enemmänkin tuttu ja pienryhmäohjaajani. Molemmat meidän dosentteja, molemmat minua vain vähän vanhempia.

Muutoin töissä kyllä kovin eläväistä. En voi kuin ihailla sellaisia ”fukseja”, jotka tänään juttusillani kävivät. Yksi Englannissa egyptologiasta maisteriksi opiskellut, toinen yli 50-vuotiaana töiden ohessa kauppatieteen maisteriksi valmistunut, ihan toisella alalla työtään tekevä ja kolmas minun kanssani yhtä aikaa opiskellut, mutta työelämään kesken kaiken lähtenyt, yrityksen perustanut, pian jo eläköityvä  – kaikki nämä haluavat opiskella historiaa ja suorittaa FM-tutkinnon, ehkä jatkaakin. Siis kaiken nuorten tulvan keskellä ”elinikäisiä oppijoitakin”. Mukavaa.

Tänään olinkin ajoissa, ennen pimeää kotona. Olisin ehtiyt lenkillekin, mutta olinkin pihalla, jonkunhan täällä on puutarhatöitä tehtävä kun pehtoori (sairas)lomailee Lapissa. 🙂 Ei kuulemma ole juurikaan ruskaa, satanutkin kuulemma on. Mutta eihän se toipilasta ole estänyt tunturiin lähtemästä.

Hieman houkuttaisi lähteä huomenna kohti mökkiä, mutta perjantaiksikin riittää kyllä duunia, joten jätän nyt väliin tämän syksyn ruskareissun. Ja onhan minulla nämä muutamat yksinolon illat täällä kotona – niistäkinhän kovasti pidän. Olen ja touhuilen. Postailenkin, ja koetan oppiakin jotain…

Niitä näitä

Jotenkin filminauhamainen päivä

– päivä on vain kulunut enkä juuri ole ehtinyt mitään miettiä.

Ihanan lämmintä. Lämmintä varhain aamulla töihin mennessä, – ja juuri kamerakurssilta palatessa (+15,5 näytti auton mittari). Juon paljon tavallista enemmän kahvia, ihan vahingossa. Yleensä kaksi, kolme kuppia riittää, tänään viisi. Ihan turhaan.

Linnanmaalla kafkamaista tunnelmaa – yhtäkkiä kampuksella kaikki ovet menivät lukkoon ja samaan aikaan kaikki päivittämieni www-sivujen pdf-tiedostot kieltäytyivät aukeamasta. Naapuritiedekunnasta opiskelija (joka ei ollut oma tytär :)) tuli hakemaan opinto-ohjausta. Ohjasin takaisin lähtöruutuunsa… Kun pidän kandi-infoa mietin, mikseivät opiskelijat tee muistiinpanoja, kuitenkin kuuntelevat. Soitin Helsinkiin monta puhelua, enkä itse tehnyt muistiinpanoja – ehkä kuitenkin huomenna muistan, mitä sovin. Onko siitä oikeasti kolme vuotta kun olen ollut arkistoekskulla? Miksi siis nytkin koska se kuuluu tehdä vain joka toinen vuosi? Noh, Ateneumiin katsomaan uudelleen Schjerfbeck´n näyttely – nyt se uusi löytökin!

Opiskelijat kertovat vauvauutisia, haaveistaan ryhtyä tutkijaksi, masennuksestaan, vaihtarivuoden highlighteista ja angsteistaan tehdä gradu, sanovat sivulauseessa hiljaa, mukava kun tulit, tai ovat tohkeissaan siitä, kuinka ovat nyt vihdoin (todellakin vihdoin! 20-vuotiaat!) päässeet elämässään tekemään, mitä haluavat. Ihan kuin olisivat eläneet pitkäänkin. Minä ajattelen, mutta en sano: elämän korkea keskipäivä. Sitä se on.

Puhun 1800-luvun arkielämän historiasta pohjoissuomalaisella maaseudulla, ja liki samanaikaisesti kuuntelen professorin huolta monistuskoneen toimimattomuudesta, ja pian jo mietimme yhden opiskelijan kanssa, olisiko Kim Jong il´n kuolema vai Fukusiman ydinvoimalaonnettomuus parempi tutkimuskohde. Kollega kysyy, lähdenkö lukupiiriin: luetaan James Joyce Ulysses. Suomentanut Leevi Lehto. Pahasti syrjään jääneet taidehistorian opintoni vaatisivat, ja mieli tekisi, mutta en taida… viime syksynä ehkä olisinkin.

Pehtoorilta viesti Hangasojalta ja yhden maisteriopiskelijan kertomukset Rovos Traililta Etelä-Afrikasta ja Lontoon kirjakaupasta saivat minut nanosekunnin murto-osan miettimään, että minäkin voisin olla jossain muualla kuin HU366:ssa (työhuoneeni numero).

Kamerakurssilla hävetti viemäni läksykuva (ei ole tuo allaoleva). Surkein kaikista. Ei sitä ääneen sanottu, mutta minusta se oli. Tänään olisi ollut Oulun Viininystävien hieno maisteluiltakin, ja minä valitsin kamerakurssille menon ja vein sinne surkean kuvan. Kannattiko? Viimeistään huomenaamulla olen sitä mieltä, että kannatti.

Tajunnanvirtaa, virtaa on,  nyt ei enää niin vuolaasti.