Showing: 371 - 380 of 415 RESULTS
Niitä näitä

Epätavallista

Yhdelle päivälle paljon epätavallista. Hyvässä ja pahassa.

Näin järjettömän paljon, järjettömän väkivaltaisia painajaisia. Herättyä vielä kauan aikaa inhottava olo. Kurja juttu.

Pakkasta paljon, epätavallisen paljon. Linnanmaalle ajellessa auton mittari näytti – 31 C. Ei hyvä.

Koko päivänä mikään ei ole ollut hukassa. Ei mikään. Itse asiassa löysin yhden kauan hukassa olleen huivini.

Juniori on lukenut eilen ja tänään ylioppilaskirjoituksiin. Ja kysynyt neuvoa. Antanut neuvoa. Sanonut että lukeminen auttaa oppimisessa. Ja selvästikin oppinut jotain. Huomenna on äidinkielen tekstitaidon yo-koe ja kyllähän minä sen soisin läpi menevän.

Luennolla ehdin sanoa kaiken aikomani, ääni ei mennyt, vaikka kurkku on kummallisen karkea ja kipeäkin – ollut jo pari päivää.  Heti kun muistan hengittää, opiskelijat kyselevät. Saavat suunvuoron 🙂 Hyviä kyselevät. Enemmänkin saisivat. Mutta hyvä että edes vähän.

Eilen ja tänään murmelin kanssa käyty lääkäreillä, joilla kummallakaan ei ollut kiire, jotka kuuntelivat, ottivat huomioon, olivat tarkkoja. Epätavallisen rauhoittavia lääkärireissuja.

Pehtoori vei tänään tietokoneen huoltoon. Kone (tai itse asiassa sen tuuletin) simahti eilen. Pehtoorihan ei meillä tietokoneisiin puutu kuin satunnaisena, päivittäisenä käyttäjänä, mutta siis tänään vei sorvin liikkeeseen, jossa oli todettu että kaksi viikkoa menee ennen kuin saa takaisin. Ja mitä tekee mieheni? Koskapa tietää, etteihän meitsi pikkuläppärillä kahta viikkoa kestä, oli yksinkertaisesti uhkaillut nörttikauppiaita, ja sanonut, että ette tiedä eikä kannata kokeilla!, mitä tapahtuu jos vaimo ei saa varakonetta/osaa siksi aikaa, että sorviin tulee alkuperäisosa. Ja oli niin ansiokkaasti saanut liikkeen huoltomiehen pelkotilaan, joten koneessa on nyt väliaikaistuuletin ja homma pelittää. Hih!

Ja sitten minä ostin meille tulppaaneja. Epätavallista. Tavallisesti ne ostaa pehtoori.

Kaikenlaista epätavallista.

Historiaa

Erikoisten etunimien bongausharrastus vol. IV

Yhden blogitilaston mukaan sivuilla käyntien top 12 on tämmöinen 

Etusivu   73987
Erikoisten etunimien bongausharrastus 1764
Galleria 1616
Syyskuun ruokahaaste: lapsuuden paras kotiruoka  1578
Tämä blogi 1266
Runot 1225
Artikkelit 1098
Hella, keittiö ja elämä – uusi ravintola 928
Vieraskirja 922
Arkisto 862
Tuulestatemmattua 651
Toukokuun ruokahaaste: paras piknikeväs 629

 Etusivu on ollut yli 73 000 tulijalle se ensimmäinen sivu, mutta heti toisena on postaus marraskuulta 2008, otsikolla ”Erikoisten etunimien bongausharrastus”, ja helmikuussa 2009 julkaisemani toinen ja marraskuussa 2009 etunimet vol. iii ovat nekin saaneet satoja lukijoita.

Koskapa etunimet ja nimenomaan erikoiset ja vanhat nimet selvästi kiinnostavat muitakin kuin minua, niin nyt on puolusteltua kirjoittaa ”Erikoisten etunimien bongausharrastus vol. IV”.  Tähän tuli tarvetta kun käsiini sattui  hillittömän hauska kirja ”Retrovauvat”. Siinä kerrotaan mm. siitä, kuinka 1800-luvun lopulla suomalaisuusaatteen noustessa sivistyneistö halusi kastaa pienokaisiaan suomalaisilla (omakeksimillä) nimillä: kielimies K. A. Gottlundin tyttäret saivat nimikseen Sigrid Pikku Sinisirkku ja Maria Neitokulta. Ja Wolmar Schildt katsoi hyväksi kastaa lapsensa Jalo Aatos Viiniksi ja Silmä Hilja Elisabetiksi. Tuli vaan mieleen, mitenhän noista nimistä väännettiin lempi/haukkumanimiä? Olisi mukava tietää, mitä mieltä sisarukset Jalo ja Silmä olivat vanhempien nimenantoideoista. 

Toinenkin suomalaiskansallinen nimenantolinja on ollut. Toisen maailmansodan aikana Itä-Karjalan asukkaista haluttiin tehdä suomalaisia  – nimiä myöten: venäläis- tai karjalaisperäiset nimet haluttiin vaihtaa (vaihdattaa) suomalaisiksi ja jatkosodan aikana ilmestyi nimioppaita joissa muinaissuomalaista sointia oli ehdolla nimenomaan itäkarjalaisille: Aumo, Urmo, Sorjikki, Telkkä, Ehvo ja Mieho eivät kylläkään nousseet nimipäivälistojen kärkeen. 

Sota-aikana ilmestyi myös tuntemattoman Rauha Hammarin omakustanteina almanakkoja, joiden taustalla oli vaatimus vierasperäisten nimien ”suomentamisesta”. Hammarin nimiehdotukset olivat kovin maanläheisiä, etten sanoisi arkipäiväisiä. Kuka haluaisi olla Aherto, Ongelma, Purjo, Vierti tai Öntyri? 

Almanakka-toimiston www-sivua opiskelijoille esitellessäni törmäsin 1800-luvun puolivälissä tehtyyn kauno-annakkaan. Siinä on jokaiselle päivälle suomalaiskansallinen nimi. 

Käyhän kurkkaamassa oma nimipäiväsi nimi Kauno-annakasta. KLIK!! > Aukeavan sivun vasemmasta reunasta Nimiuudistusarkisto ja sieltä alimmaisena Siweä Kauno-annakka. 

 

Aiemmat nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana: 

https://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/erikoisten-etunimien-bongausharrastus/ 

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/ 

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

Valokuvaus

Urasuunnitelmia?

Julkaisivat Kalevassa tuon bannerikuvan, jonka otin sunnuntaina Tolvan kylässä matkalla Kuusamosta Posiolle. Se oli nyt toinen kerta kun julkaisivat ottamani kuvan. En ole kovin monta Kalevan lukijakuviin lähettänytkään, ja kaikki lähettämäni taitavat olla pohjoisessa otettuja. Ja siitäpä sitten taas tulikin mieleeni, kuinka Lapissa valo on kuvaajalle, ainakin minulle, suuremmoisen hyvä. Siellä hämäräkuvauskin onnistuu paremmin kuin täällä kaupungin valojen katveessa. Valo ei maalikylissä ole ”puhdasta”. Tuo on meitsin täysin oma merkillinen mielipide. Mutta ihan sama, minulla vain kuvaaminen onnistuu paremmin pohjoisessa. Usein kirjoittaminenkin onnistuu siellä paremmin kuin kampuksella. Ehkä siinä on sekin, että otan siellä rauhallisemmin. Siellä on aikaa sommitella ja säädellä. Ja siellä tulee kaiken kaikkiaan kuvattua niin paljon, että joskus joku otos onnistuukin.

Edelläoleva johdannoksi: ikävä mökille on iso. Eikä nyt ole edes tiedossa, milloin sinne pääsen. Pehtoori menee ehkä ennen kymppiviikkoa, joka on siis (hiihto)lomaviikko täällä ja minullakin. Ja silloinhan me lähdemme Ranskaan. Toinen ikävän kohde on siellä. Ja tyttärellä ei kyllä juuri ikävä Ouluun ole. Nyt siellä on ollut lämmintäkin +10C, ja ”sunnuntaina oltiin kävelyllä ilman takkia”.

Mutta palatakseni vielä pohjoiseen. Luin juuri uutisen, jossa Kari Väänänen kertoi huomenna päättyvien Taivaantulien jatkuvan kolmannelle tuotantokaudellekin ja kertoi, että ” Jos tekee kaikella sydämellä ja kaikella osaamisella niiin totta kai tuntuu hyvältä”. Sitä minä vaan, että jos lähtisi sinne Saamelaiskoulutuskeskukseen opiskelemaan ”kaikella sydämellä”. Voisin opiskella mediaa, kokkaamista ja kuvaamista. Ja sitten hyödyntäisin jo oppimaani historiantutkimusta ja ryhtyisin kirjantekijäksi… Kuvia, ruokaa ja historiaa – niin veisin tämän blogihöpöttämisen ja -tuottamisen ihan uusiin svääreihin!

Ajatella, että yksi kuva julkaistu paikallisessa sanomalehdessä ja sitä luulee olevansa valmis uuteen uraan?

No voi hyvä tavaton!

Niitä näitä

Torkuttaminen

Tänä aamuna olisin voinut maksaa päivän palkkani jos olisin saanut jäädä nukkumaan ja kotiin. Kolmen päivän lomasen (no joo, meni muutama tunti tarkastaessa Arjen historian harjoituksia sekä perjantaina menomatkalla että eilen ehtoolla kotona) jälkeen olisin voinut tänään jatkaa poissaoloa Linnanmaalta. Olisin voinut nukkua.

On tavallisempaa, että herään ennen kellonsoittoa kuin että kello ehtisi soida (saliaamuina klo 5.40, muulloin 6.20). En suinkaan ole joka aamu virkeä, en todellakaan, mutta heräänpähän aika helposti. Tai en kyseenalaista sitä. Minä vain nousen. Väsytti tai ei.

Mutta en torkuta. Tytär torkuttaa. Laittaa usein puhelimen herätyskellon tuntia aiemmaksi soimaan kuin olisi tarpeen, ja sitten viimeisen tunnin unen  torkuttaa 15 minuuttia kerrallaan. Myös yhdellä työkaverilla on tapana torkutella, varsinkin alkuviikosta. Vielä 10 minuuttia, vielä, – ja vielä. Ei ole meitsin juttu. Mutta tänään torkutin, yritin hämätä: kuvittelin että ei tarvi lähteä duuniin.

On vasta reilu kuukausi  joululomasta ja minä jo haluaisin vähän lomailla. Olla vain vailla velvollisuuksia.

Mutta kyllä sitten tänään tapahtui jotain hurjan mukavaakin. Yliopiston kirjastosta poistetaan dupletteja ja/tai muuten tarpeettomia kirjoja ”divarissa”. Kirjaston edessä on iso vitriinikaappi, johon kirjastoihmiset kantavat poistettavia kirjoja – niitä saa sitten ostella euron kappale.

En yleensä suo itselleni lupaa mennä katselemaankaan niitä, mutta tänään tuttu kirjastoihminen vinkkasi, että poistossa on vanhoja keittokirjoja ja 1920- ja 30-luvun kodinhoidon yms. oppaita. Miehän tarvin niitä töitäkin varten. Ja niinhän sitten 21 euroa maksoin ja nyt minulla on 21 äärimmäisen tarpeellista uutta vanhaa opusta. Jee!

Niitä näitä

Kuusamon kapituli

Kuusamon kapituli on ohi. Nyt matkalla kotiin Tolvan Korpihillan ja Posion Pentikin kautta. Koillismaan luonto on tavattoman kaunis ja kimmeltävän valkoinen, kynttiläkuuset tykkylumessa. Vaaramaisemat auringossa, pakkassunnuntain kirkkaassa keskipäivässä ihaltavana. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kaksi päivää ruokajuhlaa on koettu ja nautittu. Me ja kaksisataa muuta paistinkääntäjää olemme viettäneet hienon viikonvaihteen.

Mutta palataanpa perjantai-iltaan.

Meidät haettiin Rukan Rantasipin edestä ja neljä bussilastillista rotissöörejä (ympäri Suomea tulleita, ja parikymmentä turkkilaista, muutama amerikkalainen) vietiin Iisakin kylään, josta matka jatkui metsäpolkua pitkin kohtuu napakassa pakkasessa kohti Kontioluolaa. Matkalla oli maistelupisteitä: saimmme ensin päreen ja sen päälle ensimmäisessä pisteessä marinoituja muikkuja ja sitten toisessa karhunlihapullia karpalohyytelön kanssa. Eikä kuuma kaarnikkadrinksu ollut ollenkaan huono idea.

Luolassa (keskellä ei mitään?) oli tilaa kahdellesadalle hengelle. Diner Amical on epämuodollinen ilta, jolloin ei ole plaseerauksia ja tarkoituskin on tavata tuttuja ja kulkea pöydistä toisiin. Meitä oululaisia oli pari pitkää pöytää: juttua, ruokaa ja viiniä (Artadi Orobio 2007, tempranillo) riitti.

Poromiehen höystö oli poron palapaistia, ei siis perinteistä käristystä, ja pohdimme, jotta maustepippuri oli ”se juttu” – antoi omanlaisensa mukavan maun pataruoalle. Kaiken kaikkiaan ruoka oli rustiikkia ja tunnelma mukavan familiaari. Ei pönötystä …

Pukukoodi ”after ski -asu” oli keskusteluttanut porukkaa, mutta toinen toistaan kauniimpia villapuseroita ja turkisjakkuja oli paistinkääntäjillä yllä.

Musiikki oli mainiota, sopivan lyhyitä puheita ja mukavaa seuraa. Yhdentoista kieppeissä kuljetus takaisin hotellille, jossa vielä tarjolla iltapalaa: karhumakkaraa. Nälkä ei ollut, mutta maistettava oli. Ja minä pidin kovasti. Lihaista, sopivan riistaisen makuista makkaraa. Vastoin tapojamme mekin jaksoimme jatkoilla reilusti yli puolen yön…

Lauantaiaamun sää hieman tuhnuinen ja tuulinen, pakkastakin lähemmäs parikymmentä, mutta lähdimme pienelle lenkille. Pitkään ei ehdittty, koskapa puoliyhdeltätoista oli oltava taas valmiina syömään. Bussilla Rukalta Kuusamoon: brunssi Kuusamo-hotellissa oli mahdottoman hyvä. Kylmäsavustettu hauki sai varauksettoman suosion pöydässämme. Samoin savustettu särki ja lämminsavustettu villisika. Eikä poropyöryköissä, hirvi- ja karhumakkarassakaan ollut moittimista. Oltiin jo fine dinig -tasossa. Ja uusia ruokatuttavuuksia löytyi: tosin aika hiljaista seuraa, mutta sehän johtuu vain vaimoista? 🙂

Lounaan jälkeen muutama tunti aikaa: minä päikkäreille, pehtoori lenkille. Ja sitten kuitenkin sainkin kampaajalle ajan. Oulun Salon Virhon 10-hengen kampaaja-meikkaaja porukka oli pistänyt hotellin kokoustilaan pystyyn salongin. Muutamassa tunnissa kolmisenkymmentä naista saivat kampaukset ja meikin (minullekin irtoripset!! heh!). Ja kiirehän se sitten jo tuli. Puoli viideltä alkoi Installointi! Olimme kahta vaille paikalla.

Yhteensä 49 käädyt jaettiin. Installoijana oli Chef Jaakko Nuuttila, joka hoiti hommansa mallikkaasti, juhlavasti, mutta mukavan rennosti. Tämä oli kolmas installointitilaisuus, jossa olimmme läsnä, ja paras tämä oli. Käätyjen saajien lisäksi meitä oli yhdeksän, jotka vihittiin OMGD-jäseneksi. Installoinnissa saimme käätyihin pienen viininmaistelu”kipon” eli tastevinin.

Ordre Mondial des Gourmets Dégustateurs -järjestö

OMGD on Paistinkääntäjien Veljeskunnan alajärjestö viinien ja muiden jalojen juomien harrastajille. Se on perustettu Pariisissa 2. syyskuuta 1963. Sen päämääränä on edistää laadukkaiden viinien ja muiden jalojen juomien käyttöä ja tunnettuutta jäsenmaissa ympäri maailman. Asian edistämiseksi järjestetään viinin- ja muiden juomien tasting-tilaisuuksia, kilpailuja, messuja, koulutustapahtumia sekä julkaistaan laatujuomista kertovia artikkeleita.

OMGD:n jäsenet ovat juomien parissa työskenteleviä ammattilaisia kuten tuottajia, kauppiaita tai asiaan vihkiytyneitä aktiivisia harrastajia.

OMGD:n jäseneksi voidaan hyväksyä vain Chaîne de Rôtisseurs-järjestön jäsen. Virallinen jäseneksi vihkiminen tapahtuu järjestön kapitulissa installoinnin yhteydessä. Uusi jäsen saa käätyihinsä OMGD:n tunnuksena kullanvärisen tastevinin.

Hyvin meni, en kompastunut helmoihin … 🙂

Installoinnista kaupungin samppanjavastaanoton kautta suoraan Grand Dinnerille. Seitsemän ruokalajia huippuviineineen olivat pohjoista gourmeeta, puhdasta, huolella valmistettua, kauniisti esillepantua ja mallikkaasti tarjoiltua juhlaruokaa: kaloja ja riistaa. Pääruokana prässättyä karhunpaistia. Jälkiruoassa kaurakeksi, jolla hillakompottia, suklaalieriö ja hillasmoothie. Kaunis makujen harmonia päätöksenä.

Pöytäseuran kanssa todettiin – jälleen – kuinka Suomi on pieni maa. Ikkunoista näkyi tummuvassa illassa Rukan silhuetti ja niin taas nautimme ja juhla tuntui hyvälle. Nyt emme jääneet notkumaan tai tanssimaan, hyvästelimme ja kiitimme muutaman tutun ja puolilta öin nukkumaan. Tyytyväisenä, kylläisinä – luonnollisesti.

Seuraava kapituli Turussa. Ehkä sinne, ehkä ei. Nyt kohti kotia ja arkea.

Niitä näitä

Rukalla ollaan

Kymmenen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti kohti Kuusamoa. Hieno keli. Pudasjärven jälkeen aurinko paistoi hulppeasti: maailma ihan valkoinen. Kimmeltävän valkoinen. Taivalkoskella kahvittelimme Jalavan kaupassa. Se on kyllä ehdottomasti piipahtamisen väärti: pehtoori löysi itselleen pussihousut, flanelliapaidan, jatsarit ja henkselit. Ei, ei se ole kapituliin vaate, vaan mökille.

Majoituttuamme lähdimme kierrokselle Rukan ”keskustaan”. Olen käynyt täällä viimeksi joskus linja-autonkuljettajan urani aktiivivuosina, ja siitähän on tovi. Sen jälkeen on valtavasti laajentunut: ja komeaa on. Rotissöörituttuja nähtiin raitilla ja hotellin aulassa… Meitä paistinkääntäjiä puoliskoineen on täällä yhteensä pari sataa; paljon tietysti Oulun voutikunnan jäseniä. Tuttuja siis.

Kohta puoliin on aika lähteä Diner Amicaliin. Pohjoisen meninkiin kuuluu että ollaan vähän ulkonakin. Joten lämmintä ja siistiä pitäisi pukea ylle.

Menu alkaa näin: Poromiehenhöystöä, ohra-männynsiemnerisottoa, porkkana- ja oalsternakkaseipäitä… jne. Minulla on ”sisäpiirin tietoa”, että saamme alkupaloja jo metsätaipaleella kohti Karhunluolaa… Mitä ne alkupalat ovat,  ei ole tiedossa. Siis jännitystäkin on ilmassa …

Niitä näitä Ruoka ja viini

Juusto-viini-illan antia

Juuston ja viinin – ja hillojen – oivaltavasta ja onnistuneesta yhdistämisestä pidetty juusto-viini-ilta eilen oli aikas onnistunut. Meitä oli paikalla viisitoista maistelijaa: Oulun Slow Food -konviumin jäseniä ja meidän ”oman” viinikerhon puolikas. Illan asiantuntijana oli Oulun Stockan juustomestari, jolla on sana ja tietämys hallinnassa.

Juustot olivat (vas. ylh.) Juustoportin vuohenmaito Gruyere (6 kk), ranskalainen  Saint Agur, edelleen ranskalainen Brebirousseu d´Argental (oranssi kitti), sveitsiläinen luolakypsytetty lehmänmaidosta tehty Gruyere (10 kk) ja suomalainen uutuus Kolatun Valma valkohomejuusto. Kaikista pidettiin, mutta tuo Valma sai ehdottomasti eniten myhäileviä kommentteja, Valma loppui, – kaikkia muita juustoja jäi kotipaketteihin asti. Valman  pehmeä kitti oli ainutlaatuista ja juuston rakenne pehmeä, muttei lötky. Pähkinäisiä sävyjä. Sopi yhtä lailla puolikuivalle kuin puolimakealle valkoviinille ja punaviinille. Suuremmoista sanoisin.

Juustomestari oli valinnut meille viinitkin: Pfaffenheimin Pinot Gris 2008 (Alsace, jota meillä on nautittu vuosikausia ja muillekin suositeltu, joten se ei aiheuttanut mitään riemunkiljahduksia. Monelle maistelijalle olil yllätys kuinka hyvin puolimakea (Baron Heyl Estate Riesling sopi näiden juustojen kanssa. Semminkin jos pieni nokare hilloa (viikuna tai kirsikka-lakritsi, hmmm) oli vielä sitomassa makuja.  Minä pidin eniten argentiinalaisesta Kaiken-viinistä. Malbec-rypäleestä tehdyssä on kirsikkainen, jopa vähän lakritsainen maku. Se on hyvää. Viikunahillo ja Gruyre muodostivat viinin kanssa kolmiyhteyden, jota voi suositella kokeiltavaksi.

Vallan makoisaa ja mukavaa ja opettavaista oli.

Ja ruokajuhla jatkuu… Tänään sentään duunissa (pieni luopuminen?), mutta huomenna lähdemme Kuusamoon. Ruokakirjeenvaihtajanne yrittää ehtiä kaiken välissä raportoida, miltä karhu maistuu, miltä Koillismaan luonto helmikuussa näyttää, onko kuusamolaisia Runebergin torttuja olemassa ja mikä lauantain brunssipöydässä oli parasta. Ja miten OMGD-jäsenyyteni vahvistaminen installointitilaisuudessa sujuu…

Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: Muisti on läsnä olevaa mennyttä …

Tämän viikon haasteena on sitaatti: ”Muisti on läsnä olevaa mennyttä, ajattelu läsnä olevaa nykyisyyttä ja odotus ja tulevan ennakointi läsnä olevaa tulevaisuutta. Augustinus siis yksityistää aikakäsityksen sijoittamalla sen jättämän jäljen henkilökohtaisesti koettuun aikaan.” (Fredrik Långin esseestä ’Aika historiana ja aika kohtalona’ teoksessa Minä, sinä ja rakkaus ja muita aatehistoriallisia esseitä (Teos 2010, s. 30.))

Långin artikkelin sitaatti on aika kiehtova… Ajan monta kerrosta ja niiden kokemus. Väistämättä keskikesän hellepäivä keskiaikaisessa Sienassa tulvahti mieleen.

Klikkaa isommaksi

Niitä näitä

Ajatuksissani

Unohdin eilen töistä lähtiessäni muistitikun työpaikan koneeseen; mietin illalla, viitsinkö enää lähteä ajelemaan kampukselle ja hakemaan sen, mutta ajattelin, että teen luentoon täydennykset kotikoneella olleeseen varmennustallennustiedostoon ja että menen tänään hyvissä ajoin töihin  ja yhdistelen sitten uuden ja vanhan tikun matskut sujuvaksi luennoksi.

No näin siis päätän tehdä.  Ja laittelin sitten kotosalla onnikankuvia ja sähkönkulutuskäyriä powerpointeille ja kirjoittelin pitkät pätkät uutta tutkittua tietoa suomalaisten kulutustottumusten muuttumisesta, tai oikeammin kulutuksen mentaalisesta muutoksesta. Ja aikeeni mukaisesti todellakin olin tänään aamulla seitsemän jälkeen kustannuspaikalla valmiina yhdistelemään kahden tikun materiaalit. Ja? Ja ensi töikseni hoksaan, että eilen tekemäni matskut on kotikoneessa tikussa!

Ratkaisu? Pehtoori. Pehtoorihan on juuri sopiva tuomaan vaimolle duuniin muistitikun; lumityöt eivät ole niin kiireelliset. Ja kiitos pehtoorin pääsin jatkamaan luennon tekoa jo aika varhain.

Aamupäivä meni sitten hieman hurahtaen, mutta häthätää ehdin luennon pakata kasaan! Siis hyvä ja klo 12.10 olen luentomappi kainalossa portaissa matkalla hoouuusatakutoseen (HU106- luentosali) ja, … ja missä muistitikku? Kädessäni on huulipuna! Auts!!!! Eiku takaisin työhuoneesta hakemaan …

Vaikka luento lopulta meni – no jotenkin ainakin – niin olen toivoton.

Viikon aikana näitä unohduksia on ollut tavallistakin enemmän: perjantaina unohdin lompakon kaupan kassalle. Viikonloppuna unohdin yhden aiotun lisukkeen ruokapöydästä. Mutta tokihan panzettaa ja sipulia voi  käyttää toistekin. Kampaajalla unohdin ostaa shamppoon ja hoitoaineen. Eilen unohdin kuntosalille mennessä ottaa mukaan kuulokkeet: IPod mukana, mutta eipä siitä paljon yksikseen iloa ole … Tänään unohdin töissä syödä eväät. No siihen oli syynsä.  Enkä edes viitsi luetella kaikkia unohduksiani. Olen ollut hieman tavallistakin enemmän ajatuksissani … Huoh!

Nyt lähden Juusto-iltaan. Muuten hyvä, mutta uusi huulipunani on töissä…! Kerron viimeistään huomenna, mitä maisteltiin, miltä maistui… Jos muistan, siis kertoa. Tai mitä maisteltiin tai miltä maistui. Lupaan tehdä muistiinpanoja. Ja  ottaa kuvia.  Jos muistan.