2011

Odotettu perjantai, joka tulikin kovin äkkiä.

Odotukset täyttyivät/täyttyvät:

• rauha tehdä töitä. Rauhassa monelta asialta. Vain pari ”omaa” opiskelijaa kävivät opinnäytetöidensä kanssa, – olen luottavaisin mielin.  Aiheet kiinnostavat ohjaajaakin – vähintäänkin paljon.
• tapaamme ystävät. Viimeksi tällä porukalla kuudestaan oltu Roomassa; tänään menemme ravintola Puistolaan, jossa on vierailevana tähtikokkina chez Jouni. Michelin-tähdet Nizzan ravintolaansa hankkineen Jouni Törmäsen kuuden ruokalajin illallinen odottaa meitä. Ystäviä ja hyvää ruokaa, – se on paljon se. Yhdelle illalle.
• viikonloppu tarkoittaa ulospääsyä. Olkoonkin, että pakkasta on edelleen reilummasti. Aamulla mittari näytti – 30,1 C.

Mikä ihme se saa ihmisen suostumaan ylimääräiseen…

http://www.oulunseurakunnat.fi/nyt/4/0/luentoillassa_heratellaan_keskustelua_lapsiperheiden_arjesta

Aiemmin tällaisiin esitelmätilaisuuksiin tuli suostuttua monestakin perustellusta syystä:

a) Rahasta. Kun kävi pitämässä saman esitelmän Kuusamossa, Kajaanissa, Ylivieskassa ja Oulussa (ikäihmisten yliopisto) alkoi jo päästä tuntipalkoille. Kilometrikorvaukset ja päivärahat ja luentopalkkiot tekivät yhdessä jo sen verran, että saatettiin lasten kanssa mennä viikonloppuna Edeniin (kylpylään) polskimaan ja syödä vielä pizzat päälle.

b) Kontaktien tarpeesta. Väitöskirjan teon aikana kaikki aihepiiriin liittyvät seminaarit ja luentotilaisuudet olivat tärkeitä, jotta sai kontakteja muihin saman aihepiirin kanssa pakertaviin tutkijoihin.

c) Markkinoinnin takia. Paikallishistoria-projekteissa oli sisäänrakennettuna, että historiankirjoittaja käy työn tekeillä ollessa kerran, pari, kolme kertaa vuodessa kunnassa tai seurakunnassa puhumassa. Mieluusti vielä itsenäisyyspäivänä, jotta tieto tulevasta kirjasta olisi kaikilla. Näillä paikallishistoria-esitelmäreissuilla kyllä sai usein myös informantteja, joku kertoi mistä löytyisi vanhaa kirjeenvaihtoa, ja kaikkea muuta tähdellistä paikallista tietoa. Elikkäs olivat myös tiedonkeruureissuja.  Ja sitten tietysti olivat kirjan julkistuskekkerit vielä erikseen.

d)  Yliopistovirkaan kuului myös ”yhteiskunnallinen palvelutehtävä”. Tarkoittaa ”jalkautumista”, tieteen popularisointia, tiedon viemistä yhteiskuntaan; yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisvelvoite oli olemassa. Ja sillä myös mitattiin yliopiston työntekijän ja hänen yksikkönsä tuloksellisuutta. Nyt suunnilleen vain ulkomaiset referee-julkaisut tuovat pointseja.

e) Museoyhdistyksen puheenjohtajana oli esitelmöitävä itse, jollei mistään saanut sopivaa vierailijaa. 🙂

f) Sitä uskoi oppivansa joka kerta jotain kirjoittamisesta ja puhumisesta. Ja totuuden nimessä on sanottava, että sen verran esiintyjän vikaa on olemassa, että kun esitelmän saan alkuun, homma on minusta melkoisen mukavaa.

g) Kun kävi pitämässä esitelmän, siitä tuli usein myös tehtyä julkaisu, artikkeli, edes Kalevaan, joten oma julkaisuluettelo, jonka ”pitkättäminen” oli joskus vielä urakehityksen kannalta tärkeääkin, vähän venyi.

Nyt kaikki nämä syyt ovat enemmän tai vähemmän ohi. Ja silti minä täällä värkkäilen esitelmää, … pöhkö!

Eurooppalainen siirtomaapolitiikka 1700-luvulla, Englannin uuden ajan historia, Historiankirjoituksen historia, 1800-luvun historiantutkimuksen erityispiirteet ja vielä yksi mapillinen, jossa noin 20 esitelmää. Vieläkö noistakin vapautuisin? Kaikista noista aihieista olen joskus muinoin pitänyt 24-tunnin luentosarjat, joista en suinkaan ole mitenkään erityisen ylpeä: pedagogisesti, retorisesti ja luentotekniikaltaan eivät mitään yliopistourani  riemuvoittoja. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa noita viittä mapillista luentomatskuja enää koskaan tarvitsisin. Niitä ei tietenkään ole missään ”tallennettuna” eli lerpuilla, korpuilla, tikuilla, kovalevyillä. Ei tietenkään. Ne on vanhalla historian laitoksen punaisella ”pallo-IBM:llä” kirjoitettu, paikoin teksti on käsin kirjoitettua, – ja minulla oli tuohon maailmanaikaan vielä kovin pieni ja tuhruinen käsiala, jotta niistä ei tieto edes helposti  avaudu. Mutta siis mihin minä niitä enää tarvin?

Tuon kysymyksen olen tässä pidennetyn viikonlopun aikana esittänyt yhdelle jos toisellekin asialle. Paljon on lähtenyt suoraan Lassila & Tikanojan kyydille, ison kassillisen kirjoja olen pakannut vietäväksi muutamalle lemppariopiskelijalle, kassillisen erilaisia matkaesitteitä ja -lehtiä olen  yöpöytäkaapista vienyt paperinkeräykseen, en kuitenkaan ehdi matkustaa kaikkiin niihin paikkoihin, mihin haluaisin. Kylppärinkaapeista on lähtenyt samppoot ja kosteusvoiteet, joista on ollut enemmän haittaa (allergiaa) kuin iloa, mutta joita olen härskiintymiseen asti säilytellyt ”kun ei raski heittää poiskaan”, sama koskee muutamia ruokatarpeita jääkaapista. Ostettu tartar-kastike tai sokeroidut inkiväärit, Dubaista raahattu ”outo” hillo ja arveluttavasti vihertävä juusto? (kai se oli juusto?) ovat saaneet lähtöpassit meiltä.

Kaikki tuo on merkillisen vapauttavaa. Mutta vielä on avoinna: luovunko noista luennoista? Varmaankin. Omista opinnäytetöistä en luovu. Niitä on hauska lueskella, ja ihmetellä, mistä kaikesta onkaan tiennyt joskus… ei tiedä enää.. 🙂 Mutta on vapauttavaa huomata, että jotain on oppinut ainakin kirjoittamisesta ja argumentoinnista.

Pehtoori on tässä ”vapautumisprosessia” harrastaessani tupissut, että jos tuolla touhuamisella saa hyvän omantunnon töistä poissaoloon, niin anna mennä vaan… Kummallinen mies! Sitä paitsi kävin tänään töissä. Ja kävin joululahjaksi saamani punaiset vinkkelit jalassa. Teputtelin vinkkeleillä kirjastoonkin tekemään tenttikysymyksiä ja vastaan tuli pari eka vuoden opiskelijaa;  hymyssä suin virnuilivat punaisia huopikkaita kohden nyökkäillen: ”Vähänkö siistit.”

Lämpimät olivat, – hymyt ja vinkkelit. Flunssa on nujerrettu.  Vapauttavaa.

– Voi hyvänen aika, kuinka olet laihtunut kun olet sairastellut!

Näinhän sitä kuulee monelle sairasvuoteelta nousseelle sanottavan. Ei tarvitse sanoa minulle jos ja kun tämä hitonmoinen flunssa joskus on ohi. Nyt kurkku on karhea, kuin pienillä haavoilla, nenä tukossa, pää tokkurassa, joka paikkaa särkee, silmät ovat vetiset ja kipeät, olen kärsimätön kun en juuri voi tehdä mitään (vähän jatkotutkijoiden aikeita lueskellut – edes),  mutta edelleenkään ei kuumetta – eikä ruokahalu todellakaan ole kadonnut yhtään mihinkään!

Enpä ole eläissäni vielä niin sairas ollut,  etteikö ruoka maistuisi! Ei edes silloin kun minulle tehtiin iso, monta tuntia kestänyt leikkaus, oikeasta lapaluusta vasempaan lonkkaan ulottunut 46 cm pitkä leikkaushaava, kylkiluun poisto, samalla munuaiskiviä veks ja kaikkea muuta hienosäätöä, jouduin olemaan viikon erossa vauvasta (esikoisesta), kipulääkitys oli kova ─  mutta ei, ei pienintäkään häivähdystä ruokahalun menettämisestä. Suunnilleen suoraan heräämöstä osastolle palattua sairaalaruokakin maistui ihan hyvin! Eikä edes samalla reissulla saatu sairaalabakteeri pilannut ehtymätöntä iloani ruoasta nauttimiseen.

Ainoa kerta, jonka muistan jolloin en ole voinut syödä, oli väitöstä edeltävänä perjantai-iltana. Menin silloin töiden jälkeen kampaajalle ja hankkimaan vielä jotain tarpeellista seuraavaa suurta päivää varten, ja kun tulin kotiin, oli mieheni tehnyt ruoan: savustanut nieriää ja tehnyt salaatin, avannut pienen samppanjapullon. Parasta mitä voin tietää, mutta ei. Mitään en pystynyt syömään. Enkä juuri väitöspäivän aamunakaan. Että vähän jännitti. Karonkassa kaikki kyllä sitten maistui kaksinverroin!

Mutta tänään: kaikki muu on toisin kuin normaalisunnuntaina, mutta ruokahalu ei ole kadonnut! Olisi edes jotain iloa tästä taudista, mutta noup:  ruokaa on saatava tehdä, ja siitä nauttia!

Mun kurkku tuntuu tältä:

Jäätävä, pistävä, säröinen, sinisenä kivusta, höyryää kuumista juomista…  Ei ole kiva, ei.

Ja eniten riepoo kun en pääse ulos – pikkuisen vain poikkesin Tuiranrannassa kun kauppaan kuitenkin livahdin puolelta päivin. Hieno, hieno pakkaspäivä ollut.

Olen sitten kuvaillut sisällä (tämän kuun ruokahaaste on ”jotain japanilaistyylistä” ja innostuin värkkäilemään kaikenlaista, huomenissa ehkä postailen), nukkunut, valmistellut ensi viikon opetusta, nukkunut, yrittänyt olla valittamatta ulos pääsemättömyyttä – paino sanalla yrittänyt.

Olen sitä surkeaa sarjaa ihmisistä, joille ei nouse kuume, vaikka kuinka olis kipee. Ja kun ei ole kuumetta, ei voi olla pois töistä. Ei vaikka töissäolovelvoitetta ei varsinaisesti ole.

Pestiinihän kuuluu vain (? :)) hoitaa hommat, periaatteessa ihan sama, teenkö ne kampuksella vai kotona. Kukaan ei kysele, vaikka tekisin luennon tai tarkastaisin harjoitukset kotona tai kylillä, kampuksella tai kirjastossa. Ei ole kellokorttia, eikä paikallaolopakkoa. Tietty jos on opetusta tai kokouksia tai muuta tapaamista, on oltava läsnä, mutta muuten ei väliä missä hommat teen. Meitsi on vaan tottunut siihen, jotta kustannuspaikalle mennään. Kotona duunaaminen sopii minulle ja sitä tulee tehtyä  silloin kun se on ”ylimääräistä”, mutta noin suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa olen Linnanmaalla ja sitten ”loput” ja lukuhommat teen kotosalla. Luterilainen työmoraali on turhankin syvällä selkäytimessä.

Eikä tämmöisellä ajattelutavalla varustettu tietenkään juuri sairauspoissaoloja harrasta. Ei vaikka olis lääkärintodistus ja -kehotus jotka kannustaisivat pysymään petissä ja/tai pois palkkatyön äärestä. Semmoinen surkeus se on ristinä.

Mutta tänään olen ollut pois töistä. Aamupäiväksi menin – kun oli rästitentin valvonta, eikä ollut ihan hurjan huono olo. Mutta puolenpäivän jälkeen luovutin ja könysin kotiin. Olen nukkunut kahdet – kahdet!! -päiväunet, ja vieläkin on uupumus. Ja huoli tekemättömistä töistä… Melko surkea tapaus.

Nyt yritän relata, menen muurin viereen, otan kirjan – en työkirjaa – ja kuuman rommikaakaon ja toivon että huomenna jo pääsen ulos. Ja tekemään tämän iltapäivän tekemättömät työt.

_________________________________________________

Viime sunnuntaiaamuna Rukalta lähtiessä pilvet tekivät kaaria, jotka näyttivät tuntureilta. Klikkaa ihmeessä kuva isommaksi.  Siinä on jotain sadunomaista. Minusta.