2011

Viikonlopun kevät ollut kuin lahja. Ollut ihana olla ulkona. Silläkin uhalla, että huomisen koulutustilaisuuden puolentunnin esitelmä/puheenvuoroni on EDELLEEN paljolti valmistelematta.

Ulkoilun lisäksi ruoka hyvin keskeistä tässä viikonlopussa. Eilen olimme ulkona syömässä: nuori pari ja murmeli seurana menimme Zakuskaan. Slaavilaisen keittiön herkut meillä päivällisenä. Edellisestä Zakuskan vierailustani oli pitkä aika, vuosikausien tovi, eikä mikään tässä välissä ollut muuttunut. Mitä voinee pitää vain hyvänä asiana. Blini oli edelleen muhkea, rapea ja kaikin puolin maukas. Muutoin annokset vähän turhankin tuhteja, mutta mukava iltapäivä meillä oli.

Illalla katselimme pehtoorin kanssa – paitsi muodostelmaluistelun MM-skaboja  myös vanhan, jo aiemmin nähdyn – leffan Toscanan auringon alla. Toi muistoja ja toiveita. Paljon molempia. Paljon.

Tänään tuo edellä oleva ”Canonin kanssa lenkillä vol. 2” ja sitten pojan kanssa huonekalukauppoihin. Pitäisi Juniorille löytää ruokapöytä. Kyllä minä taas tuolla shoppauskierroksella mietin, kuinkas ovattekaan erilaisia nuo meidän lapset. Mutta toisaalta… Kuinka konservatiivinen poika onkaan: ”Eikö se oo sama ostaa kerralla kunnon pöytä, puuta, semmonen tukeva.” Minustakin juuri noin 🙂

Sitten taas ruokaa… Tein ensimmäisen harjoitussafkan kuukauden ruokahaasteeseen. Haasteessa edellytetään oluen käyttämistä ruoanvalmistuksessa. Nyt ollaan kyllä pois meitsin mukavuusalueelta, ollaan ihan minun hiekkalaatikkoni ulkopuolella. Mutta, mutta … haasteethan on tehty vastattaviksi. Niinpä eilen hain Alkosta Stout-olutta, en koskaan ole sellaiseen aiemmin tutustunut. Ja siitä minä sitten kuitenkin kastikkeen tänään keittelin. Ei huono. Ei ollenkaan. Palaan asiaan…

Levosta, hyvästä ruoasta (Kuhaa meunier, palaan vielä asiaan), puhelusta tyttärelle, buranasta (hammasleikkaus/implantin asennuksen kakkosvaihe), uuden puhelimen kanssa värkkäilystä, surullisista uutisista, oivallisesta ja oivaltavasta kirjasta (kollegan Kuinka luonto ja nainen valloitetaan? Esseitä elämän erehdyksistä), monista pohdinnoista.

Ja ajatuksesta ”Kunpa viitsisin lähteä Makuuniin vuokraamaan elokuvan… ”

Lempikirjani (yhden niistä vanhoista, joissa kaikki lauseet on ajateltu loppuun asti ja joissa kaikissa on kaunis rytmi) etsin nyt, menen isoon nojatuoliin, enkä murehdi mitään. En toivo mitään. Teen perjantai-illan  helpoksi.

Eilisen postaukseni kommentissa sisareni totesi, jotta hänestä järjesteleminen on lohdullista. Tänään kampaajani kertoi, kuinka hänestä on ihana viettää vapaapäivää kotona järjestellen ja puuhastellen koska ”se on vähän kuin meditaatiota”, ja että siinä ”on jotain lohdullista”. Toisen kerran vuorokauden sisään joku sanoo, että järjesteleminen on lohdullista.  Kyllä minä ymmärrän senkin – vaikken ihan noin sitä itse koekkaan tai näekkään.

Mutta sitten ryhdyimmekin kampaajan kanssa (kuinka onkaan levollista kun pitkällinen hiusteni väriremontti on päätöksessä ja nyt olen omanväriseni)  keskustelemaan siitä, kuinka jotkut ruoat ovat lohdullisia. Jotkut ovat kyllä inspiroivia, seesteyttäviä ja niin edelleen. Mutta minulla on montakin ruokaa, joita voisin sanoa lohturuoaksi. Lohdullisinta minusta on leipä. Varsinkin maalaishiivaleivässä on jotain maanläheistä, kotoista, turvallista – ja lohdullista. Pidän leivästä, monenlaisesta leivästä, syön liikaa leipää. Kaikkialla Euroopassa, maailmassa on ihania, erilaisia leipiä, ja niitä ilolla ja loputtoman hyvällä ruokahalulla aina maistelen, etsin, kokeilen, ihastun.

Myös monet pataruoat ovat lohturuokaa, ja tietysti kaakao on lohdullista; lohduttavaakin, mikä ei tietenkään ole ihan sama asia. Yksi työkaverini syö jäätelöä kun kaipaa lohtua. Kun hänestä tuntuu, että maailma murjoo, hän käy ostamassa litran paketin Mövenpickiä ja olo seesteytyy. Ja mikä yllättävää, ei ole kyse naispuolisesta työkaverista. Nimenomaan naisilla taitaa näitä tunnetilasyömisiä olla enemmän kuin miehillä. Tiedä häntä, luulen niin.

Ei, ei nyt ole mikään erityinen lohturuoan tarve. Tuli vaan mieleen…

Mitä muita lohturuokia on?

Pidän järjestelystä. Pidän tavaroiden, kirjojen, laatikoiden, kaappien, jääkaapin, kenkien, vaatteiden, papereiden, työkalujen, tiedostojen, kuvakansioiden, mausteiden järjestelemisestä. Pidän kaiken kotona ja töissä olevan irtotavaran paikoilleenlaittamisesta. Huonekalujen paikkoja meillä ei vaihdeta suunnilleen ”koskaan”: kun taloon on hankittu uusi huonekalu, se on ja pysyy siinä, mihin se on ostettu. Mutta kirjoja järjestelen hyllyissä, vaihtelen cd-levyjen luokittelua, kengät kulkevat vuosirytmissä eteisen vaatehuoneesta ulkovarastaoon tai tuulikaappiin tai mikä on tarkoituksenmukaisinta. Tämä ei silti merkitse sitä, että meillä olisi tavarat päntiönnään mitenkään tip-top. Päinvastoin. Olen nimittäin aika hyvä myös saamaan kaiken järjestelemäni suht nopealla aikataululla jälleen uudelleen järjesteltävään kuntoon.

Mutta nyt minulla on menossa Iso Järjestely Urakka. Pojan kotoa muuton jälkeen on vapautunut paljon uutta säilytystilaa, joten tavaroita on asemoitava aivan uudella tavalla. Tiesin tämän olevan edessä, ja pari viikkoa sitten ollessamme Ikeassa ostin sieltä kaikenlaisia järjestelemiseen sopivia koottavia pahvilaatikoita ja -rasioita ja sen sellaista.  Säilytysjutuissa Ikea on ihan ylivertainen. Ja edullisissa valokuva-taulu-julistekehyksissä Ikean voittanutta ei ole. Mutta ne eivät nyt kuulu tähän. Tai oikeastaan kuuluvat: tykkään minä järjestellä kuviakin, laitella niitä kehyksiin ja ripotella sitten pitkin taloa, työpaikkaa ja mökkiä.

Nyt olen järjestellyt kaikki langat ja puikot yhteen laatikkoon, kaikki pikkuliinat yhteen laatikkoon, kaiken rapukestireksvisiitan yhteen laatikkoon, kaikki lasten kouluvihkot ja kokeet yms. yhteen laatikkoon, ja homma jatkuu. Joo, minä tiedän, että joku siellä (tytär ainakin,  jos lukisi näitä höpötyksiäni) huokailee, että hoh-hoijaa, että joku voi olla niuho. Mutta tämä on kuulkaa varsin vaatimatonta siihen, mihin äitini pystyy! Hänellä oli mökilläkin ”vuosikertalakanat”. Kun mökkimme oli ensi sijaisesti äitini ”hallinnon alla”, oli siellä pieni, tusinan lakanan ”liinavaatekaappi”, johon sitten tuotiin Oulussa, kotona pyykillä käytetyt lakanat. Jos aina pani kaapin hyllylle päällimmäiseksi ne puhtaat lakanat, ja sitten aina vaihtaessa otti päällimmäiset pinosta, niin alimmaiset saattoivat olla vuosiakin mökin komerossa ja kyllähän sitä sitten kyseltiin, että olivatko ne enää kunnolla puhtaita? Ei, eiväthän ne enää olleet hohtavan valkoisia, kellastuivatkin siellä alimmaisina!

Ja mitä keksii äitini? Laittaa jokaiseen lakanarullaan keltaisen tarralapun ja siihen manklauspäivämäärän. Näin tiesi aina ottaa puhtaat lakanat vanhimmasta vuosikerrasta. Kierto oli taattu. Jotta minulla on vielä pientä. Äidin keltaisten lappujen järjestelmällinen, kirjanpitäjän huippuunsa hiotuttu taktiikka on koko suvun tiedossa ja –  lievästi sanottua – pysyvä jutun aihe, joten ei ihme, että kun perheen kanssa olimme Strasbourgin paperikaupassa hakemassa muistikorttia ja jotain muuta tähdellistä, me kaikki neljä pysähdyimme kuvassa olevan hyllyn eteen ja jotensakin yhtäaikaa totesimme: Mummulle tuliaiset!

Meidän kilpuri söi tänään chorizoa. Tiedättehän sitä tulista espanjalaista makkaraa. Kävi nimittäin niin, että meillä jäi niitä mökiltä pari ja päätin tehdä sipulin, paprikan, kesäkurpitsan, purjon kanssa niistä meille kahden hengen pyttipannun, espanjalaisin virityksin. Silputessani aineksia oli yksi  makkaraviipale tipahtanut lattialle, ja eipä aikaakaan kun jaloissa pyörinyt ja omaa ruokaansa odottanut Elmeri Konrad oli iskenyt terävät leukansa chorizoon. Ei se saisi syödä makkaraa. Enkä olisi uskonutkaan, että se sitä edes maistaisi, yleensä se ei syö itselleen sopimatonta (paitsi puutarhassa jotain vähän arveluttavia kokeiluja on ollut). Joskus se on lattialta löytänyt leivänmuruja ja syönyt pois,  ja kerran yksi lapsivieras syötti konnulille juustoa, jota se maistoi, mutta ei sitten syönyt. Mutta tänään! Chorizo on herkkua!

Noh, ei onneksi ehtinyt kuin pari haukkua popsia makkaraherkkua. Tässä nyt sitten odotellaan, josko maha menee sekaisin. Konnan ruokavalion pitäisi koostua 80 % salaateista ja lehdistä (voikukanlehdet on konnulin gourmetia!) ja 20 % hedelmistä.  Ei maustetuista makkaroista!

Herättelin Elmerin kolmisen viikkoa sitten talvihorroksesta. Tänä talvena se oli pitkään unilla, melkein neljä kuukautta. Ei ihan totaalista hibernaatiota, mutta talven selkä taittui konnalla syömättä ja terraarioon kaivautuneena kuitenkin. Parin viikon välein vain herättelin kylpyyn ja punnitukselle.

Elmeri on virallisesti esikoisen konna, mutta minun lemmikikseni se on jäänyt jo vuosia sitten. Eihän sen kanssa nyt kovin hellitellä ja seurustella, mutta on siitä ilonsa.

Huomaatteko, nyt kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, minä alan kirjoittaa teille blogiin kilpikonnasta! Voi hyvä tavaton! Pitäisikö tämä postaus pistää kategoriaan vanhemmuus!   ”Hanki itsellesi elämä”, vai miten se oli! 🙂

Itse asiassa varokaa vain: vielä minä kerron teille Elmerin koko elämäntarinan joskus. Ja se tarina on tosi, ja täynnä dramaattisia käänteitä!