Lapin lumilta ja kimmellyksestä Ouluun ja harmaaseen loskaan.
Mutta ei huolta.
Lämmintä täällä on.
Ja on jo kevät.
Blogikin on nyt keväässä. *
Vihertää ja kukkii.
Olen saanut hyviä neuvoja. 🙂
__________________
* Onko liian levotonta?
Ylä- ja alapalkin pitäisi näkyä vihreänä…
Jollei näy, niin päivitä sivusi,
vaikkapa klikkaamalla F5-nappulaa,
kieppiä selaimesi yläpalkissa,
tai miten parhaaksi tiedät…
Nyt sataa räntää! Paljon! Tuiskuaa. Paljon. Aamupäivällä olimme autonhakureissulla. Eilen illalla innostuimme lähtemään kylille syömään. Olisimme menneet taksilla, mutta kun puoli seitsemältä taksiin soittelimme, sieltä kerrottiin, että kaikki autot olivat Ivalossa: Helsingin kone kun oli tulossa. Joten oli mentävä omalla autolla, ja jätettävä se ravintolan pihalle yöpymään.
Ravintolavaihtoehtojahan Saariselällä on vaikka ja kuinka: me menimme Petronellaan. Ajattelimme että saamme siellä varman päälle hyvän illallisen: ja niin saimmekin. Ei turhaan ole ravintolalla Rotisseur-kilpiä. Eturuokana prässättyä hirveä ja pääruoaksi ruijanpallasta. Täällä melkein ”perinneruokana” on kuningasrapu, jota tuodaan Jäämeren rannalta, ja siitä tehty kastike pallakselle oli juuri sitä mitä kaipasinkin. Siinä on merkillinen riistainen maku. Rapu, jossa on riistainen maku? Hmmm. taitaa olla oma luonnehdintani, mutta sellaista se minusta vaan on. Ja sellaisena siitä pidän kovasti.
Meillä – ilman nuoria ja vieraita liikkuvilla – oli vakaa aie mennä vielä jonnekin tanssiravintolaankin, edes Panimolla käydä (minä kun en ole koskaan siellä käynyt, vaikka se on Saariselällä jotensakin must-paikka). Panimon ovella piipahdimme: paikka oli iltakymmeneltä ihan täys. Siis siirryimme uuteen hotelli Giellakseen; josko sen baarissa olisi menoa. Heh! No ei ollut, mutta tilasimme päivän nostalgia-fiiliksen täydennykseksi drinksut nimeltä ”Lumikenttien kutsu”. Vuosikymmenten jälkeenkin se maistui erinomaisen hyvälle. Kokeile jos ko. baariin joskus piipahdat.
Ja sitten? Sitten tilasimme taksin: ei ollut meistä baarikierrosta jatkamaan.
Tänään oli auto kyliltä haettava. Hyvä syy lähteä kävelylle. Muutoin käytetty päivä kaikenlaiseen pieneen huolto- ja järjestelytoimintaan. Makrokuvaushaasteen innostamana olen päivän aikana kuvaillut mökkiä ”makrosti”. Laittelen joskus kuvia, kunhan jotensakaan toimiva nettiyhteys on käytettävissä.
Ja sitten. Vaikkei meillä ole nuoria, ei ystäviä, ei ketään täällä meidän seuranamme, olen tehnyt vähän mahdottoman paljon ruokaa. Kolmen ruokalajin illallisen söimme taas kaksistaan. Täällä kun löytyi kaupasta aivan ekssellenttia pororouhetta (ei Kylmäsen, vaan Culinari Ivalosta) Ja mökin keittiönkaapista löytyi pappardellea (leveää nauhapastaa jonka kanssa Italiassa useimmiten tarjotaan kanikastiketta). Siispä LappItalia-hengessä uusi ruoka: pappardellea pororouhekastikkeella. Makeaa sipulia kuullotetaan öljyssä. Maustetaan paprikalla, chilillä, basilikalla, kuivatulla persiljalla, valkosipulilla, grillimausteella ja sitten 2 dl ruokakermaa (15 %) ja 150 g pororouhetta. Sekoittele ja anna makuuntua sen aikaa kun pasta kiehuu. Perfetto, vaikka itse sanonkin.
Sitä minä mietin, että mitenkäs jos tänne muuttaisi pidemmäksi aikaa… Kuinkahan kauan minä viihtyisin? No joka tapauksessa huomenna ei huvittaisi kotiin lähteä, mutta tämähän ei ketään yllätä.
Saariselän hiihtohissi täyttää tänä vuonna 40 vuotta. En ihan jokaisena vuonna ole mäessä täällä ollut, mutta melkein.
Ensimmäisen kerran olen tullut Kaunispään tunturin suksilla alas joskus 60-luvun jälkipuoliskoola: tätini ja äitini kanssa laskimme, mutta sukset olivat tavalliset Järviset. Hiihtämässä siis oltiin. Ekan kerran olin ”mutkamäessä” Vuokatissa; olin vasta 10-vuotias kun aloittelin. Ei paljon kukaan harrastanut slalomia, kuten jutun nimi silloin oli, minullakin vuokravälineet.
Mutta kun Saariselällä eka kertaa vuonna 1971 olin mäessä, minulla oli jo omat monot ja sukset: nahkaiset Le Trappeurin monot, joissa ei ollut vartta juuri sen enempää kuin tuon ajan tavallisissa murtsikkamonoissakaan, ja punaiset puurunkoiset Titanit. Museokamaa jo nyt: juuri samanlaiset on Kansallismuseossa vitriinissä!
Titanit vaihtuivat pian Blizzardeihin ja perheen kanssa alettiin viettää kaikki hiihto- ja pääsiäislomat näissä maisemissa. Veljen kanssa oltiin kaiket päivät mäessä. Iskä vei meidät kymmeneksi (vai jo yhdeksäksi?) asuntovaunulta (joka oli Laanihovin takapihalla) mäkeen ja haki iltaviideltä pois. Seitsemän tuntia oltiin mäessä ja laskettiin: ei missään rinneparkeissa istuskeltu!
Meillä oli viikkoliput, mikä merkitsi rajatonta määrää laskuja. Kerran hiihtolomalla, kun hissijonoja ei vielä tunnettu, päätimme yrittää ennätystä -Laskimme yhden päivän aikana (muistaakseni) 72 kertaa! Kun hissilinja ja mäki (silloin niitä oli tasan kaksi; ykkösrinne jota me pudottelimme) olivat about 800 – 900 metriä, me olimme yhden päivän aikana yli 100 km suksien päällä! Yli 100 km!
Sitten kun elämääni tuli uusi poikaystävä (nyk. tunnetaan paremmin nimellä pehtoori), joka ei ollut koskaan lasketellut, päätin ”opettaa” hänetkin laskemaan. Mentiin kavereidemme kanssa Suomulle uuden vuoden (1977) viettoon Ja poikaystäväni sai lainaksi isäni (vai veljeni) monot ja sukset. Niillähän sitä oli hyvä opetella: kolme-neljä numeroa liian isot Koflachit ja yli kaksimetriset Blizzardit vaan jalkaan: Tuu perässä! Hyvin oppi laskemaan. 🙂
Enimmät laskut on tullut laskettua täällä Saariselän mäissä (nyt rinteitä ja hissejä on jo monia: kymmenkunta kai kaikkiaan). Aktiivisimpina vuosina rinnepäiviä oli kolmisenkymmentä. Kahdesti olen päässyt laskemaan Alpeilla: ensimmäinen kerta hiihtolomalla 1977 perheen kanssa Itävallassa, St. Antonissa ja toisen kerran kesällä 1984 linja-autonkuljettajana Ranskassa, Grenoblen lähellä olleessa Le Deux Alpesissa. Siitä olisi paljon kerrottavaa, ehkä joskus… Suomessakin on tullut rinteitä koluttua: Syöte tietysti Oulua lähimpänä useimmin. Ja senkin takia Syöte, että sinnekin on tullut vietyä onnikalla (koululais)porukoita laskemaan ja sitten on voinut itsekin mennä päiväksi mäkeen.
1980-luvun lopulla harrastelimme pehtoorin kanssa hiihtämistä: kierrettiin näitä Saariselän alueen hiihtolatuja kaikki kevättalvilomat, eikä mäkeen menty. Sitten kun tuli lapsia jäivät sekä murtsikka että mäet. Kunnes 90-luvun puolivälissä taas Kaunispäällä: koko nelihenkinen perhe.
Noihin aikoihin hankin bladet (80 senttiset pätkäsukset ja sitten temppusukset (130 cm ja molemmista päistä pöyristetyt), joilla laskeskelin puolenkymmentä vuotta. Vanhaan harrastukseen tuli niiden myötä uutta intoa. Testasin telemarkiakin, mutta ei ollut mun juttu…
Ja sitten Ounasvaaralla 2000-luvun alussa nähtiin ensimmäiset hienosti laskevat lautailijat, ja minunhan piti tietty saada kokeilla. Vuokrasin laudan ja kengät. Kyllähän se oli sellaista tanner tömisee ja aitaa kaatuu -meininkiä kun meitsi opetteli lautailemaan. Pian tytärkin innostui ja pehtoori. Ja pian olivat molemmat paljon minua parempia. Minäkin opin lopulta menemään hissimatkan putoamatta kyydistä ja tulemaan mäen alas kaatumatta, mutta ei tullut lautailusta minun lajini.
Nyt lasken ns. curvereilla. En todellakaan 72 laskua päivässä, ja todellakin otin tänäänkin aurinkoa Kaunispään sivurinteellä. Paljon muitapa ei tänään iltapäivällä siellä ollut (pehtoorikin mökin katolla pudottelemassa lunta ja muita huoltohommia tekemässä). Aurinkoa oli. Ja huippukeli. Viva slalom!
Maaliskuun viimeisenä aamuna herätään mökillä. Pääsiäinen? Ei, ei ole kiirastorstai vaan on arki, jolloin olen mökillä. Pehtoori tuli tänne jo maanantaina, minä eilen juna-bussi –kyydillä.
Ennen kahta lähdin duunista, poika kävi heittämässä rautatieasemalle: ja juna on myöhässä 50 minuuttia! Ei muuten huolta, mutta miten ehdin Rovaniemellä Ivalon bussiin. Eskelinen lähtee klo 17.20 eikä juna näytä ehtivän Rolloon ennen puolta kuutta. Tässä vaiheessa – kun konduktööri kuuluttaa että juna on myöhässä Kokkola – Oulu -välisen rataosuuden routavaurioiden takia – päätän, että katson tarkkaan, ketkä vaaliehdokkaat aikovat tehdä jotain pohjoisen liikenneolojen parantamiseksi.
Tervolan jälkeen tulee tieto, että bussi odottaa junalta tulevia matkustajia. Huh! ja lopultakin bussi oli ihan ajallaan mökkiten varressa. Ehdin katsomaan TOP Chefin loppuottelun: ja sen voitti oikea mies. Minun mielestäni ainakin.
Tänään siis arki, ja koskapa olin itselleni (ja esimiehellekin) perustellut tänne tulon keskellä viikkoa, sillä että vetäydyn rauhaan lukemaan yhden ohjattavani väitöskirjan käsikirjoituksen, oli aamusella kiltisti istuuduttava 400-sivuinen kässäri sylissä nojatuoliin ja aloitettava ahkerointi.
Yhdeltätoista kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja pehtoori puuhaili pihalla, minäkin luovutin. Lähdettiin mäkeen. Iltapäivällä lämpeni lähelle nollaa. Edes minä en palellut mäessä. Rinteet erinomaisen hyvässä kunnossa, oli tosi mukava laskea. EKA kertaa tälle vuodelle. Parin tunnin jälkeen oli pakko hakea autosta kamera. Semminkin kun rinteen reunalla oli pieni poroparttio….
Illansuussa sauna, ja työsähköposteihin (yritin!!) vastailua. Nettiyhteys SURKEA. Ja mökin vanha läppäri oireilee, – antaa merkkejä pian edessä olevasta lasahtamisesta. Mutta tässä sitä vain bloggaillaan.. Jollei huomenna kuulu mitään niin tiedätte mistä johtuu…
Ai niin, ruoasta piti vielä sanomani: ostimme Kuukkelista savustetun poron maksan ja purkillisen punasipulicumberlandia, ja jo vain! Kerrassaan huippu alkuruoka oli siinä.Pääruokana kasviksia (palsternakka varsinkin erityisen hyvää) ensin keittäen ja sitten pannulle pari ruokalusikallista hienoa sokeria ja kun se sulaa niin siihen al dento kasvikset, pari-kolme minuutttia glaseerausta. Ja pieni ulkofilepihvi voissa paistaen seuraksi. Ny olemma kylläisiä.
Jutaaminen (ks. eilinen postaukseni) ja talvi jatkuu
Ylempi kuva tänään Iisakkipäältä, Saariselän laskettelurinteen vierestä, ja alempi kuva aamulla mökin puronrannasta.
Kun napapiirin pitkän valottoman talven jälkeen aurinko vihdoin pilkistää vaaran takaa, tuntuu se ihmeeltä.
Jonakin pilvettömänä päivänä, jolloin vielä on hämärää kuin illalla, näkyy auringosta vain pieni kaistale, mutta hyvin käsittää, että siellä horisontin takana on suuri, punainen, hehkuva pyörölevy, joka säteilee lämpöä. Näin aurinko tekee viikon verran, kiusaten, piiloillen, ja sitten sattuukin tulemaan sumuisia pilvisiä ilmoja eikä aurinkoa näy ollenkaan ja sen unohtaa. Kunnes pilvet haihtuvat ja eräänä päivänä hämmästyksekseen näkeekin auringon kokonaan loistamassa jo sangen korkealla taivaalla. Iltaisien se laskee ruskoon, tulee pimeä yö tähtineen ja kuutamoineen, sitten aamu ja taas päivä. Vuorokauden ajat ovat silloin pohjolassakin järjestyksessä kuin etelässä.
Mutta tätä ei kestä kauan. On kuin aurinko ollessaan pimeässä olisi kyllästynyt nukkumiseen. Yhä vähemmän ja vähemmän se nyt tarvitsee unta, ja hämmästyttävän nopeasti tuleekin aika, jolloin ei enää ole yötä. Talvi on vielä parhaimmillaan, mutta yö on niin valoisa, että ihmissilmä erottaa valkean riekon valkealla hangella. Jokin tähti syttyy hetkiseksi taivaalle, mutta se poistuu kuin joulukuusen koriste, joka kevätsiivouksen aikana sattuu kaapin laatikoita järjestettäessä putoamaan lattialle ja pannaan pahvikoteloon toisten koristeitten joukkoon.
Yrjö Kokko, Neljän tuulen tie
* Jutaaminen tarkoittaa monissa yhteyksissä asuinpaikan vaihtamista: verbiä käytetään kun kerrotaan kuinka porotaloutta harjoittaneet saamelaiset siirtyivät kevättalvella talvikylistä tunturiin.
Meidän jutajaisemme on nyt.
Tänään alkavat elokuun loppuun asti kestävät makroviikot. On kyse valokuvauksen harrastajien haasteesta, ja juuri julkaistussa ensimmäisessä haasteessa lukee näin:
Makroviikoilla on tarkoitus kuvata joka viikko jokin kohde LÄHELTÄ! Aloitetaan haastekierros rennosti ja siksi ensimmäisen viikon aiheena kuvataan jotain vapaavalintaista, sisältä kotoa löytyvää.
Minulta kotoa löytyy PALJON vanhoja kirjoja. Yksi niistä liittyy valokuvaukseen. Ja siinä opetetaan makrokuvausta. 🙂 (Otsikolla ”Äidin kaktus kukkii ja se kuvataan”) Minä makrokuvasin sitten sen kohdan… 🙂 .
Kuvat suurenevat klikkaamalla
_________________________________________________
Ja lisää harjoituksia kirjan kuvaamisesta…
Ei ole yliopistonlehtorista savusukeltajaksi. Pitäisi pystyä vetämään viisi leukaa, tekemään 29 vatsalihasliikettä, punnertamaan penkiltä 45 kiloa ja mitähän vielä se oli? Pikkuisen yliarvostettua onkin savusukeltajien homma. (Happamia sanoi… 😉 )
Mutta paloautonkuljettajakoulutukseen pääsisin. Siis tosin vasta koulutukseen, ei heti piipaa-auton kuskiksi! Mutta ei moni pääsisi edes koulutukseen. Siihen pääsemiseksi pitää olla kuorma-autoajokortti ja 6 kk: n kokemusta ammattimaisesta raskaan liikenteen kuljettajan hommasta, ja todistettavasti kyky omaksua uutta tietoa. Jos jättäisikin parit seuraavat valokuvaus-, ruoanlaitto-, italian alkeet – ja atk-kurssit väliin ja hakeutuisikin paloautonkuljettajakursseille! Olisi taas yksi harrastus lisää! Voin vain kuvitella, mitä mieltä äitini ja mieheni olisivat tästä! Muistanpa turhankin hyvin, kuinka nämä yksissä tuumin liittoutuivat minua vastaan kun opiskeluvuosina ilmoittauduin laskuvarjohyppykurssille! Ehdin ensimmäisen (teoria)tunnin käydä siellä, kunnes tiukan lähipiirin massiivisen painostuksen vuoksi oli luovuttava. Hmph! Mutta paloautonkuljettaja?
Huomannette, että olen ollut vapaapalokunta-aatteen elähdyttämänä tänään. Oulun VPK täyttää parin vuoden päästä 140 vuotta, joten haluavat toiminnastaan historian. Olen saanut pari opiskelijaa ottamaan homman ja nämä nuoret tekevät gradunsa vpk:n vaiheista. Äsken olimme sitten kutsuttuina neuvottelemaan hankkeesta ja saimme paljon uutta tietoa ko. toiminnasta.
Nämä ”tilaushistoria”-graduprojektit ovat minusta mukavia ja opiskelijoille hyvin tärkeitä. Eihän meillä historiassa kovin paljon näitä tällaisia graduja tehdä, mutta aina muutama vuodessa kuitenkin. On tehty monista oululaisista urheiluseuroista, muutamista yrityksistä, monista yhdistyksistä. Opiskelija saa muutaman satasen/tonnin rahaa, kokemusta projektityöstä, julkaisun jo maisterivaiheessa ja monelle tämä on poikinut lisähommia, työpaikankin joillekin. Motivoituminen on monella tavallista parempi tämmöisessä hankkeessa, ja näissä tuntee että osaa oikeasti auttaa ja ohjata. Substanssiosaamistakin, eikä vain muotoa ja tieteenalan normeja ja käytänteitä.
Kevätremonttia kotiin: Juniorin huoneelle on tehtävä jotain. Tänään olen jutellut sisustussuunnittelijan kanssa.
Kevätremonttia itselle: minun väsähtäneelle kropalleni on tehtävä jotain. Lähden keskiviikkona mökille.
Kevätremonttia blogille: tämäkin uudistuu. Olen tänään saanut neuvoja, miten uudistusta voin tehdä. Saattaapi siis olla, että tulevina päivinä näette remontin alla olevan Tuulestatemmatun. Yläpalkki on jo hieman muuttunut… Musta kaventunut ja vaihtunut siniseksi. Mutta ISOMPIA muutoksia on tulossa…
Olisi muistettava olla ennakkoluuloton, eikä pitäytyä vain vanhoissa varmoissa valinnoissa. Siitä olemme juuri saaneet hyvän opetuksen.
Olisi muistettava kertoa blogia lukeville, että täällä on VAIN osa totuus, ei läheskään kaikki, mitä Tuulestatemmatun elämässä tapahtuu, saatikka tuntuu. Täällä on vain pieni osa elämästä, vain murto-osa tunteista…
Tämä koskee yhtä lailla elämän varjo- ja valopuolia, elämässä on niin paljon. Ei elämä ole vain ruokaa ja reissuja, kuten blogilukija voi luulla. Elämä on paljon enemmän: sekä hyvässä että pahassa. Näin on tarkoituskin; siis kertoa vähemmän kuin on.
Olisi muistettava, että huomenna on taas maanantai, jolloin on oltava aamulla hyvissä ajoin ennen kahdeksaa duunissa…
