2011

Pääsiäisretriittini jää tänä vuonna väliin. Monena edellisenä vuonna olen lähtenyt palmusunnuntaina yksin mökille, viettänyt siellä omaa hiljaisuuden retriittiäni kunnes perhe on sitten tullut perässäni Hangasojalle. Tänä vuonna ei onnistu. Huomiseksi on kertynyt töihin kaikkea tähdellistä ja sitten keskiviikoksi onkin mentävä Tampereelle. Joskus talvella lupauduin luennoimaan siellä, eikä tullut pieneen mieleenkään tarkastaa, onko ko. keskiviikko juuri pääsiäisviikolla.

Sitten hoksattuani tämän asiantilan päätin, etten lähdekään Tampereelta luennon jälkeen keskiviikkoiltana yötä vasten Ouluun, vaan jään Tampereelle yöksi ja lähden aamujunalla Helsinkiin (Tikkurilaan) ja lennän suoraan Helsingistä Ivaloon. Tähän suunnitelmaan sopi hyvin, että Tampereen kollega, luentosarjan koordinaattori, tuttu ilmoitti varanneensa pöydän uudesta ravintola Berthasta, jonne voisimme mennä keskiviikkona illastamaan. Ei huono ajatus.

Pääsiäisen viettomme uudelleenjärjestelyyn kuului sitten, että pehtoori lähteekin tänä vuonna jo nyt sunnutaina mökille, ja on sitten minua torstaina Ivalossa vastassa. Mutta eihän se sekään mennyt sitten niinkuin oli aiottu: Juniorin polvessa kun on nivelsiteiden repeytymän lisäksi luunsiru, joka otetaan tiistaina tähystyksessä pois, niin pehtoori jää hoitelemaan pojan sairaalaan ja pois sieltä ja lähteekin vasta keskiviikkona mökkiä kohti. Mutta nuoripari ei sitten pääsiäisen viettoon lähde.

Tämä retriittini skippautuminen mahdollisti sitten sen, että pääsin opiskelijoiden järjestämiin bakkanaaleihin eilen ehtoolla. Kun ei ollut tiedossa tänä aamuna autonrattiin lähtemistä niin kävin piipahtamassa Tetralla. Järjestyksessään 29. bakkanaalien (minä olen ollut järjestämässä ensimmäisiä!) parasta antia oli ainejärjestö Tiiman mieskuoron ”Njet Molotov”. Tietokilpailussa meidän muutamalla henkilökunnan edustajalla täydennetty joukkue ei pärjännyt opiskelijoille, mitä koettelimme selittää antiikin harrastuneisuuden jäämisellä kovin vähäiseksi viime aikoina. Muutamien omieni kanssa viivähdin vielä jutskailemassa, kunnes kymmenen jälkeen totesin, että on aika liueta vähän äänin.

Koska pääsiäistä ei sitten perheen kanssa vietetä niin oli hyvä syy järjestää tänään pääsiäispäivällinen. Juniori ja tyttöystävä uhrautuivat syömään. Kokkauksista jo edellä, ja jatkoa seuraa tässä joku päivä. Aika hyvää oli …

Herään aamuyöllä mielettömään ikävään: yritän saada takaisin sen tunteen, joka oli eilen illalla tyttären kanssa puhelimessa. Levollinen olo. Ja tieto siitä, että enää kuukausi… Jossain vaiheessa nukahdan uudelleen. Herään taas. Työt. Tekemättömät työt, joita en ehdi, en millään. Nukahdan taas. Herään paljon ennen kellon soittoa, viiden jälkeen on jo aika valoisaa. Ei, en lähde salille. En halua. Keitän kahvin. Paahdan leivän. Lemon curd maistuu keksin päällä hyvältä ja postilaatikolla tinttien konserttia kuunnellessa huomaan, että tänä aamuna ei ole sellaista tiheää sumua kuin muina aamuina tällä viikolla. Hymyilen, on sittenkin kevät.

Töissä hiljaista. Hyvin hiljaista. Kirjoitin ensi viikon luentoa, flow. Asia vei. Unohdin ajan. Unohdin väsymyksen. Yhtäkkiä: on lähdettävä kotiin. Ja yhtäkkiä muistan: tänään syömään. Tänään on se päivä.

Ehdin kotiin ajoissa. Nuoripari on tullut töistä, pehtoori odottaa, minä äkkiä siistiydyn ja lähdemme Iihin. Systeri on kutsunut syömään, on kutsunut jo ajat sitten, nyt meille kaikille sopi. Me tiesimme pääsevämme nauttimaan. Nauttimaan kauniista kattauksesta, huolella mietitystä musiikista, maaseudun rauhasta (kuinka kaunista Iijokisuistossa onkaan! Kuvasin kauan aikaa. Kaupunkilainen kun pääsee maalle niin se on hienoa :))., ja ennen kaikkea pääsimme nauttimaan hyvästä seurasta ja ruuasta. Mukava kun nuoretkin olivat mukana. Sisaren kärsivällisyys kokkailussa(kin) oli meille nautinto.

Minä en ole koskaan itse tehnyt pastaa. Enkä taida ihan heti yrittääkään. Mutta tänään saimme nauttia sellaisesta. Nautimme sisaren tekemän italialaisen illallisen (antipasti: parsaa prosciutto! ja lampaanlihapullia… Perfetto!) jonka primona oli tortellini salvia-sitruuna-voikastikkeella. Sitruunaa oli juuri sopivasti, hienostuneesti. Ja se pasta! Kuva ei tee oikeutta.

Secondona oli lohta ja marinoituja kesäkurpitsoja. Se, että ei pehtoori, ei poika eikä minikokelas ole mitään kesäkurpitsafaneja, mutta kaikki kolme ottivat lisää, kertonee aika paljon. Entäs sitten minä, joka pidän kesäkurpitsasta arkisempanakin versiona?

Ja sitten jälkiruokana: tietysti! Gelato! Itsetehtyä jäätelöä, kahdenlaista, naturalmente!

Eikä ruoka suinkaan ollut illan ainoa hyvä juttu. Olen levollinen. Nyt luulen, että ensi yönä ei tarvitse heräillä. Buona notte!

Töissä, opiskelija huoneessani.

– Miks sulla on töissä rairuohoa?

– Laittelin kotiin ja mökille vietäväksi, ajattelin yhden purkin tuoda tännekin…

– En ikinä oo täälä nähäny kellään mitään rairuohoja… moon kyllä kattonu noita sun kukkapurkkejaki, jo aikasemmi …

– Onkos se nyt niin harvinaista? On kai täällä muillakin kukkia?

– No emmä ainaskaan muista että ois. Ja sullon noita taulujaki.

– Niin, kun kuitenkin puolet hereilläoloajasta tulee täällä arkisin vietettyä, niin olen vähän sisustanut. On niinkuin viihtysämpää. Minusta.

– Joo, ihan miten vaan.

————————

Kaupan kassalla

– Nämä on varmasti menneet jo pilalle, voin käydä vaihtamassa.

– Ei, ei tarvitse. Niiden kuuluukin olla mustia.

– Mutta nämähän on valkosipuleita.

– Aivan niin, mutta ne ovat mustia valkosipuleita.

Tässä vaiheessa tyttö kassalla katsoo minua oikeasti vähän säälien.

– Tuota, nämähän ovat mustia. Harmaiksi menneitä.

– Ei kun ne ovat sellaisia harvinaisia, teillä on niitä täällä myynnissä.

– Ihan miten vaan...

Ihan miten vaan 🙂

Mepä on ilta oltu sushi-kurssilla. Onhan niitä toki ennenkin susheja tehty, mutta sehän ei vielä tarkoita, että niitä kauhean hyvin olisi osattu tehdä. Nyt osataan jo paremmin, ja pehtoori osoittautui kerrassaan käteväksi. Maki- ja nigiri-sushi kuuluu nyt repertuaariin. Paljon paremman näköisiä olivat kuin monen muun (mm. minun) tekeleeni. Oliskohan tässä mahdollisuus tämän ruoan tekovastuu siirtää paremmin osaavalle. 🙂

Kurssipaikassa ei oikein ollut asetteluun passeleita lautasia, joten japanilainen estetiikka kärsi tällaisesta asettelusta.

Ja hitto! Taas minulle käy näin! Pitää kirjoittaa huomiseksi yksi sivu tekstiä. YKSI! Y-K-S-I.  Homma tuli tietoon vasta iltapäivällä, joten aikaa uuteen asiaan perehtymiseen ja kirjoittamiseen on äärimmäisen rajallisesti. Päätin töistä tullessa, että istun tähän koneen ääreen ja käytän TASAN kaksi tuntia ja sitten pistän jutun menemään ja sillä hyvä.

Ja just! No onnistuuko? Olen nyt kolme tuntia etsinyt faktoja, juttu on tällä hetkellä liki neljä liuskaa pitkä, enkä ole vielä edes päässyt asiaan. Novellinko tästä aion tehdä? Pienoisromaanin? Siispä päätän karsia kaikki adjektiivit pois. Otan kaikki sivulauseet pois. Otan joka toisen lauseen pois. Ja tätä tehdessäni täydennän toisesta päästä: hölmöläisten hommaa!

Yksi liuska! Ei voi olla niin vaikeaa? Ai ei vai? Kyllä kuulkaa minulle voi.

Muistatteko/oletteko koskaan käyneet ensimmäisen blogini ensimmäisellä sivulla (se on täällä)?  Liki neljä vuotta sitten aloitin bloggaamisen yhtänä tärkeänä tavoitteena opetella kirjoittamaan lyhyesti! Ja olenko oppinut mitään! En! En mitään. Good grief! Voih surkeutta!