Herään aamuyöllä mielettömään ikävään: yritän saada takaisin sen tunteen, joka oli eilen illalla tyttären kanssa puhelimessa. Levollinen olo. Ja tieto siitä, että enää kuukausi… Jossain vaiheessa nukahdan uudelleen. Herään taas. Työt. Tekemättömät työt, joita en ehdi, en millään. Nukahdan taas. Herään paljon ennen kellon soittoa, viiden jälkeen on jo aika valoisaa. Ei, en lähde salille. En halua. Keitän kahvin. Paahdan leivän. Lemon curd maistuu keksin päällä hyvältä ja postilaatikolla tinttien konserttia kuunnellessa huomaan, että tänä aamuna ei ole sellaista tiheää sumua kuin muina aamuina tällä viikolla. Hymyilen, on sittenkin kevät.
Töissä hiljaista. Hyvin hiljaista. Kirjoitin ensi viikon luentoa, flow. Asia vei. Unohdin ajan. Unohdin väsymyksen. Yhtäkkiä: on lähdettävä kotiin. Ja yhtäkkiä muistan: tänään syömään. Tänään on se päivä.
Ehdin kotiin ajoissa. Nuoripari on tullut töistä, pehtoori odottaa, minä äkkiä siistiydyn ja lähdemme Iihin. Systeri on kutsunut syömään, on kutsunut jo ajat sitten, nyt meille kaikille sopi. Me tiesimme pääsevämme nauttimaan. Nauttimaan kauniista kattauksesta, huolella mietitystä musiikista, maaseudun rauhasta (kuinka kaunista Iijokisuistossa onkaan! Kuvasin kauan aikaa. Kaupunkilainen kun pääsee maalle niin se on hienoa :))., ja ennen kaikkea pääsimme nauttimaan hyvästä seurasta ja ruuasta. Mukava kun nuoretkin olivat mukana. Sisaren kärsivällisyys kokkailussa(kin) oli meille nautinto.
Minä en ole koskaan itse tehnyt pastaa. Enkä taida ihan heti yrittääkään. Mutta tänään saimme nauttia sellaisesta. Nautimme sisaren tekemän italialaisen illallisen (antipasti: parsaa prosciutto! ja lampaanlihapullia… Perfetto!) jonka primona oli tortellini salvia-sitruuna-voikastikkeella. Sitruunaa oli juuri sopivasti, hienostuneesti. Ja se pasta! Kuva ei tee oikeutta.
Secondona oli lohta ja marinoituja kesäkurpitsoja. Se, että ei pehtoori, ei poika eikä minikokelas ole mitään kesäkurpitsafaneja, mutta kaikki kolme ottivat lisää, kertonee aika paljon. Entäs sitten minä, joka pidän kesäkurpitsasta arkisempanakin versiona?
Ja sitten jälkiruokana: tietysti! Gelato! Itsetehtyä jäätelöä, kahdenlaista, naturalmente!
Eikä ruoka suinkaan ollut illan ainoa hyvä juttu. Olen levollinen. Nyt luulen, että ensi yönä ei tarvitse heräillä. Buona notte!
Kyllä maalla on mukavaa!
vahvistaa nimim. ”Country boy”
Ja herkullista!
Maalla on mukavaa, kun on valoisaa … Syksyllä, kun on myrsky ja pimeää, olen mielelläni kaupungissa ja siellä, missä on ihmisiä ja valoa.
Herkulliselta näyttää ja varmaan myös maistui 🙂
Mannu, on tosiaan mukava kun voi vaihdella: maalla ja kaupungissa silloin kun haluaa ja hyvälle tuntuu. Joki on kyllä kiehtova, kaunis, vaihtuva joka vuodenaikana. Ehkä minustakaan ei olisi maalla-asujaksi, mutta sisar viihtyy.
Tiesitkin varmasti että maistui. 😉 Ja kyllä ruoan kaunis esillepano vielä kruunasi maun.