Kitzbühelhorn – huiputettu!

Maanantai – Kitzbühelhorn
Nousemme hissillä ylös Kitzbühelhornille (1996 m). Täältä avautuvat upeat maisemat yli koko Kitzbüheler Alppien aina Hohe Tauernin jäätiköille. Alppikasvitarhalta vaellamme läpi murmeliniittyjen lounaalle Sonnbergstubelle (1670 m). Paluu Kitzbüheliin helpohkoja polkuja pitkin. Vaellusaika noin 6 t.

Niinhän se viikko-ohjelmassa luki. Mutta, mutta lähdimme hotellista yhdeksältä ja palasimme puolikuudelta (8½ t. joo, myönnettäköön, että olimme melkein pari tuntisen lounaalla tai siis ainakin vuoristomajan aurinkoisella seinustalla nauttimassa juotavaa ja salaattia tai sitten toiset vähän enemmän ruokaa). Murmeleita emme nähneet, mutta niittyjä, havumetsätaipalaita, kapeita polkuja, kivikkoa, sorateitä, asfalttitietäkin, helpohkoja laskuja ja vähemmän helpohkoja nousuja. Jyrkät nousut helpompia kuin hiipuvat, hiivuttavat pitkät niittytaipaleet.

Palatkaamme aamuun: runsaan, makoisan, monipuolisen aamiaisen jälkeen kävelimme ensin cabiini-asemalle. Tarvittiin kaksi eri cabin-pätkää., jotta pääsimme Kitzebühler Hornille (melkein 2000 mpy). Siellä parinkymmenen hengen ryhmämme asettui jonoon ja lähti patikoimaan.

Maasto ja maisemat vaihtelivat: ainoa yhdistävä tekijä oli että kaikkinensa taivaltaminen oli aika suurenmoista. Maisemat, näkymät, tuoksut, sää, liikkumisen ilo, auringon paiste vastoin kaikkia säätiedotuksia (koko päivän – ylhäälläkin – lämpö parinkymmenen asteeen kieppeillä), Alppien kauneus, Hohe Tauernin edessä näkyvä silhuetti. 

Pehtoori Alpeilla

Tarkkaan ottaen mehän huiputimme Kitzbühel Hornin cabineilla, mutta Hornköpflille me todellakin kapusimme ihan omin jaloin. Enkä edes pelännyt lehmiä! Täällä on Milka-lehmiä. Tiedättehän että Ruotsissa on Marabou-lehmiä ja Tertin kartanossa valkosuklaa-lehmä, mutta täällä on – tietysti – Milka-lehmiä. Ja kyllä lehmänkellojen kilkatus on idyllistä, lehmät ihan mukavia, mutta kyllä Lapin tuntureilla on sikäli kivempi patikoida, etttä porojen jätökset ovat jotensakin hajuttomia ja olennnaisesti pienempiä ja vähemmän liukkaita kuin näiden alppilehmien niityille ja patikointipoluille jättämät – etten sanoisi laajat – jätökset. 

Huiputuksen jälkeen kohti lounaspaikkaa: Rosi Schipflingerin alppimaja on iso ”hytte”. Ei ihan rotissööri-paikka, mutta Rosilla itsellään on käädyt. Siispä pysytään normissa, ja kuin tähän liittyen alokas S. Kajaanin ensimmäisen erillisen autokomppanian tuvasta soitti. Nyt on Juniori astunut harmaisiin.

Me siis lounastimme monen tunnin patikoinnin jälkeen.

Laskeutuminen (melkein työläämpää kuin nousu, vanha lasketteluvamma polvessa vihoitteli tietyssä kulmassa tosi pahasti) kohti kylää jatkui.

Matkalla näimme alppiruusuja, ahomansikoita, mustikoita, villiviinimarjoja, vattuja, kaikenmaailman niittykukkia, joista ei tietoakaan… Kaunista. Ja sää mitä parhain, vilvoittava tuuli tuntui kovin hyvälle.

Ja sitten vielä kylässä ”after hike” – meille ihan tuntematon käsite, mutta kyllähän se lasillinen prosessoa maistui vilvoittavalle. Arvoimme porukalla käveltyjä kilometrejä: askelmittarini näytti että melkein viisi tuntia oli tullut oltua liikkeessä, ja kilomertejä taivallettuna lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä. Mutta niistä viis, hienon hieno vaelluspäivä takana.

Eikä puhettakaan että olisimme jaksaneet enää lähteä kylälle (hotellista vajaa kilometrin päässä) illalliselle. Oli ”tyydyttävä” hotellin tarjontaan. Matkaa varatessa luulin, että puolihoito tarkoittaa, että patikointireissuilla lounaat/eväät ovat ne ”puolihoito”, mutta lounaat maksetaankin itse, ja viiden (kevyen onneksi) ruokalajin illallinen onkin se, joka kuuluu hintaan. Tänään jälkkäri näytti tältä

Vahvasti ennakkoluuloiset käsitykseni itävaltalaisesta keittiöstä ja keittotaidosta ovat vuorokaudessa muuttuneet aika lailla!