Gaisberg – huiputettu

Tiistai – Gaisberg
Siirrymme viereiseen Kirchbergin kylään ja nousemme hissillä ylös Gaisberg stüberlille (1258 m). Hissillä noustessa alapuolellesi jää maailman parhaiden alppihiihtäjien suosima harjoitusrinne, tosin nyt hieman vähälumisena. Vaellus jatkuu Gaisbergin (1797m) huipun kautta hienoa panorama reittiä lounaalle Kopingerhüttelle (1504 m).  Vaellusaika noin 6-7 t.

Näin tehtiin. Ja vähälumista oli. Nyt (klo 21.20) hotellin respan mittari näyttää 27,8 C. Kellään ei ollut päivällä mittaria vuorilla, mutta lämmintä oli. Sen +30 C varmaankin. Mikä antoi kyllä lisähaastetta vaeltamiselle. Mutta toisaalta takasi ruskettumisen paremmin kuin missään poolin reunalla.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla… Mikä on yllä oleva juttu? Lehtipuu jolla on joku loinen?

Aamiaisen jälkeen vain hyvin vähän kipeytynein lihaksin lähdimme kävelemään kohti Aquarenan edessä olevaa pysäkkiä. Ihan liian aikaisin lähdimme (minun ehdotuksestani tietysti, mielummin etuajassa, ja ehdin kuvata  :)) mutta ehdimme käydä apteekissakin. Hain polveen tuen ja K:lle löydettiin rakkolaastareita (urheilija ei tervettä päivää näe… ). Molemmat tuotteet olivat apoteekin ovella: näissä maisemissa niillä lienee eniten kysyntää.

Paikallisbussilla siirryimme tiistaiaamussa naapurikylään, ja siellä tuolihissillä kohti Gaisbergin ala-asemaa.  Porukkamme jaettiin kahtia, tai siis jokainen sai  valita haluaako ”lommoposkisten” vai nautiskelijoiden ryhmään. No mitäs luulette? Verenmaku suussa kohti korkeuksia, Alppeja hellivässä helteessä vai sopivaa taivaltamista kuvaus- ja vesitankkaustaukoineen? Ihan suosiolla ilmoittauduimme jälkimmäiseen ryhmään.

Totta puhuen lommoposkiryhmä olisi tuottanut suorituspaineita ja valitsemassamme porukassa todellakin ehti kuvata (228 otosta tänään!). Siis meille sopivaa liikkumista. Kolme ja puolituntia patikointia, ainakin toistakymmentä kilometriä – luulisin. Kuten yläkuvasta näkyy, täällä matkat ilmoitetaan aikoina, ei kilometreinä. Viitassa numero kertoo reitin numeron, ei kilometrimäärää.

Ryhmäjaon jälkeen alkoi nousu. Ehkä tunteroinen, vähän toista noustiin. Ja otettiin kuvia, huilattiin, höpöteltiin. Ja aurinko paistoi. Minullakin kuuma. Maitohapoilla vain kerran. Juuri ennen Gaisbergille pääsyä. Mutta muutoin oikein lussakkaa taivaltamista.

Kerronko maisemista? Ei niistä voi kertoa. Ei ainakaan niin että oikeasti välittyisi kuinka kaunista täällä onkaan!

Tänään kuvasin pääasiassa makrolla: paljon kukkakuvia, paljon kuvia matkaseurasta (mukavan rentoa porukkaa), paljon kuvia reitin erilaisista pätkistä. Metsää, niittyä, kapeaa kalkkikivireunaa, viileää metsätaivalta, huipulla leppeässä tuulessa taivaltamista, jyrkempää nousua, loivempaa laskua. Välillä näet 360 astetta huikeaa alppimaisemaa, lumihuippuja, alppiniittyjä, perhosia, polkuja, haasteellisia huippuja.

Kun lähdimme laskeutumaan takaisin 1799 metriltä laitoin polvituen paikalleen ja ihan kivutta pääsin alas asti. Tai siis 1200 metriin. Ylivertaisen hyvä sijoitus maksaa 15 euroa moisesta tuesta, eilinen viiltävä kipu on muisto vain!

Lommoposket menivät loppumatkankin alas kävellen, me muut hissillä. Alasmeno sorapoluilla ei ole ihan helppo juttu. Ja meidänkin reitillä niitä kuitenkin riitti.

Alasmenot käyvät oikeasti lihaksiiin paljon enemmän kuin nousut! Mutta hyvin me pärjäsimme.

Kobingerhüttessä lounaalla (kellä nestemäinen lounas, kellä leipää, kellä soppa…) hoksasimme – viimeistään silloin – kuinka paljon tänään on näkynyt perhosia, melkein enemmän kuin Milka-lehmiä.

Kirchbergissä juoksimmme bussiin, pehtoori samalla puhuen puhelimessa alokkaan kanssa. Hyvin on menny, kuulemma. Vankka päivän kokemus armeijasta on pojalla. 🙂

Kitzbuhelissa emme lähteneet enää After hikelle, bussi kaarsi niin sopivasti hotellimme edestä, että ponkaisimme siitä suunnilleen suoraan suihkuun!  Hurahuhhahhei, kuinka kylmä vesi tuntuikaan taivaallisille. Enkä minä ole edes kipeä, minä jaksan. Korkean paikan leiri mökin tuntureilla ja päivittäinen arkitepastelu kotilenkkipoluilla ovat tuottaneet tulosta. Patikointi on kivaa!

Ja sitten illalliselle. Sitä ennen hotellin terasssilla hurjan marjaisa, kesäinen, kauniin värinen ”villikuohuva” itäisestä Itävallasta (Neusedlersee, joka tunnetaan paremmmin jäkiruokaviinien tuotannostaan), VMP virkeänä, ruoka jälleen erinomaista, tarjoilijatteret pirteitä nuoria naisia, jotka ovat syntyneet palveluammattiin ja me olemme tyytyväisiä.

Nyt väsyneitä, täällä vielä kuuma, mutta aamulla on varhain nousu ja lähdemme taas uusiin maisemiin: kohti ääretöntä ja sen yli!