2010

Tänäänkin Suuri Ruoanlaitto Päivä. Olen tehnyt kaikenlaista. Kokkailin kaikkea sellaista, mistä nuoret pitää. Juuri söimme pitemmän kaavan mukaan neljästään.  Hassu olen, mutta hurjan hyvälle se tämmöinen tuntuu.

Muutenkin sellainen perheviikonloppu. Eilen aamupäivä oltiin nuoremman nuorenparin kanssa kaupungilla monta tuntia shoppaamassa. Pojalla ei kertakaikkiaan ollut enää sopivia housuja, ei ehjiä kenkiä, ei syys/talvitakkia joten ei muuta kuin kauppaan. Meitsikin kelpuutettiin pitkästä aikaa mukaan vaateostoksille. Poika on jo pari vuotta käynyt itselleen vaatteet ostamassa, mutta nyt oli kyse niin massiivisesta hankintaerästä (ja rahanmenosta!) että äippä sopi völjyyn.

Kun lapset olivat ala/yläasteiässä lähdettiin yleensä syksyin keväin kolmestaan ostamaan koulu/talvi/kevätkampetta. Tytär oli jotensakin kohtuullisen kiinnostumaton mistään, ei olis voinut vähempää kiinnostaa mitkään uudet vaatteet, ja poika kulki hyllyltä toiselle, rekiltä kolmannelle: ”katoppa äippä, tämä huppari sopis hyvin niiden mun ruskeiden skeittifarkkujen kans” tai ” farkkutakki ois aika siisti jos laittais valkosen  t-paidan sinne alle ja sitte mustat Levikset” …

Ja ehkä paras juttu pojan pukeutumisinnosta oli kun teetätettiin seitsemänvuotialle puku: oli tulossa häät, muutamat muut isommat juhlat ja oli tuttu ihminen ompelemassa. Hieno puku tuli, poika tykkäsi siitä niin, että kysyi, eikö saisi ekaluokalle mennessään ensimmäisenä koulupäivänä pistää sitä päälleen. Varjelin lasta, ja kielsin.

Mutta onpa tuo aina osannut vaatia vaatteensa ja hurjan hyvä värisilmä pojalla on. Ja mikä parasta, pitää huolta, että vermeet on siistit. Yläastevuosina koulun ja oman bändin keikoille mennessä oli oltava coool. Ja tietää milloin on kauluspaidan aika.

Eilen olin kovasti mielissäni kun poika halusi ostaa vakosammarit. Ehdottamaani kirjoneuletta ei sitten kyllä enää hyväksynyt… 🙂

Jos minä jostakin kamppeesta miehillä pidän niin vakosammareista. Leveävakoisista ruskeista vakosammareista. Jos niiden kanssa on vielä kaunis villapaita ja ruudullinen paita niin minä olen jo aivan vakuuttunut, että kyseessä täytyy olla hyvä tyyppi. Ja kengät on tärkeät! Usein katson ensimmäisenä kädet ja kengät. Ne kertovat miehestä jo tavattoman paljon … 🙂

Jos miehellä on valkoiset kengät (lenkkareita, tennareita tms. ei lasketa) ja jos niissä on vielä viisto korko, niin on vaikea vakuuttaa minua enää yhtään mistään. Autokauppias tai lääkäri, jolla on valkoiset nahkakengät, on auttamattomasti skipattu minun luottamukseni ulkopuolelle, saatikka, että ystävystyisin sellaisen kanssa… 🙂 no joo, eihän ne kengät miestä tee, mutta kyllä vakosammarit ja jumpperi yleensä ovat tae hyvästä seurasta. Heh!

Mitenkäs pehtoori pukeutuu? Hyvin.  Eikä minun tarvitse vaateostoksille kanssaan lähteä. Itse vaatteensa hommaa, ja vetimensä reissuun pakkaa. Ei ole ollut valittamista, kovasti olen kamppeistaan tykännyt. Oliko vakosammareissa ja tummansinisessä neuleessa kun lukioaikana seurustelun aloitimme? Ei, ei ollut. Oli Hai-saappaissa, farkuissa ja nahkatakissa. Hyvin kelpasivat nekin. 🙂 En kerro, kuinka kauan siitä jo on.

_______________________________________________

Klo 21.08: lakko alkaa huomenna!!Voi prkl! Miten me Lissaboniin mennään? Ei mitenkään! Voi itku!

Tiedättekös, mistä tietää, että meidän perheellä on syysloma lähellä?  Tästä:

Ilmailualan Unioni IAU ry uhkaa aloittaa lakon ilmailualan teknisiä palveluja tarjoavissa yrityksissä maanantaina 25.10.2010 klo 5.00, ellei ennen sitä päästä sopimukseen uudesta lentoliikenteen palveluja koskevasta työehtosopimuksesta. Alkaessaan IAU:n lakko vaikeuttaisi Suomen lentoliikennettä, myös Finnairin lentojen liikennöintiä.

Aina joku lakonuhka. Aina. Ja tässä voi vedota vain blogi-aikakauteen (esimerkiksi ja tämä), mutta ”aina” on paljon pitempi ajanjakso.

Noh, lomakin alkaa tosiasiassa vasta keskiviikkona, aikaisintaan.

Roudasin tänään töistä kassillisen luettavaa ja tiistaina on tutkijaseminaari, johon mennessä kassillinen olisi jotensakaan selattava. Se, että syyslomaviikko jää torsoksi, antoi omalletunnolleni luvan mennä tänään duuniin vasta aika myöhään, – joten ehdin käydä haudalla (jo kuusi vuottako siitä on?), ja lähteä aika aikaisin kampukselta kotiin. Ehdin käydä lenkillä ennen kuin juniori nälkäisenä istahti ruokapöytään.

Viikonloppuna aion ehtiä ulkoilla enemmänkin. On ulkoiltava – jos sää suinkin sallii. Mutta nyt on juuri oivallinen sää sytyttää takka, hakea Lissabonin matkaopas, Don Quijote, Sirpa Kähkösen Rakkauden ja tulen liekit, viltti, punaviinilasillinen  ja istahtaa takkatulen ääreen, jossa pehtoori on jo toisen tuolin vallannut.

Sittenkin loma jo nyt 🙂

L: No päivää! Mikäs se ongelma on? Mikä vaivaa?

M: Silmät! Ne kutisevat, ovat kipeät, turvonneet, ei tahdo nähdäkään mitään kun luomet ovat niin turpeat ja arat.

L: Jaahas, katsotaanpas. Ovatko ne nyt erilaiset kuin tavallisesti?

M: No ovat. Enhän minä nyt tämän näköinen ole normaalisti [herra varjelkoon!], ja niiden takiahan juuri tulinkin.

L: Oliskohan se allergiaa vai mitähän se mahtaisi olla?

M: Sitähän vähän niin kuin tulin selvittämään.

L: Onkos sitä taipumusta allergiaan?

M: On. Monenkinlaista. Ja viime kesä oli poikkeuksellisen vaikea, ja vielä koko syksyn olen syönyt antihistamiinia ja käyttänyt kortisonisuihketta. Silti nenä on koko ajan tukossa, ja korvat usein lukossa. Ja muutenkin matala ääni tahtoo häipyä ja sortua, varsinkin kun luennolla joudun puhumaan, opettaessa se häiritsee aika lailla.

L: Onkos sitä opetusta paljonkin?

M: On sitä välillä ja kun en muutenkaan ole niin kovin hiljainen … ääntä tarvitsen.

L: Voisitkos opettaa sillä lailla näyttämällä kuvia?

M: Voi hyvä tavaton! Opettaa yliopistossa näyttämällä kuvia? Sillä laillako teillä lääkiksessä tehdään?

– ei en sanonut mitään tuollaista, tyydyin vain katsomaan työterveyslääkäriä  hyvin, hyvin ihmeissäni.  Totesin ainoastaan, että en voi. Siis en voi opettaa vain näyttämällä kuvia. Mietin hiljaa mielessäni, että mitenhän kanditutkielmien tekoa voisi opettaa näyttämällä kuvia tai miten opettaa arjen historian tutkimustraditioita tai mikrohistorian klassikoita näyttämällä kuvia?! Hallelujaa!

L: Niin mutta varmaan pitäisi nyt sitten jotain allergialääkitystä ryhtyä harkitsemaan…

M: Minulla on jo kortisonisuihke ja antihistamiini ja säilöntäaineettomat silmätipat ja -geeli. Ja silti silmät turpoavat ulos päästä. Voisiko tämä olla aineenvaihdunnallinen juttu? Tai johtua kilpirauhasen vajaatoiminnasta?

L: Sehän se voisikin olla. Kilpirauhaskokeet pitäisikin ehkä tehdä. Kirjoittaisinko jonkun reseptin myös?

Bingo!

Johan oli tervehdyttävä työterveyslääkärissä käynti!

Katsoin kuitenkin luvalliseksi lähteä jo kolmelta duunista, ja soitimme eksnaapureille ja mentiin porukalla Hai Longiin syömään. Ruoka oli hyvää, mutta vielä parempaa oli nähdä näitä ihmisiä. Olenhan sanonut sata kertaa, että ystävyys ei katso ikää.

PS.

Helena haastoi minut omassa blogissaan vastailemaan kysymyksiin… Vaikeita kysymyksiä . . Jättänen vastaamisen viikolopulle. Ja nyt lähden läträämään silmätippojen kanssa.

Heti aamusta jälleen pilvistyvää, joskin vielä tyventä. Puuskittain yltyvä syystuuli teki ilmapiiristä sähköisen, ja lämpötila nousi, tosin vain myrskykeskuksessa. Muualla kampuksella lämpötila pysyi ajankohdan normaalin keskiarvon alapuolella.

Heikkoa näkyvyyttä, mikä iltapäivää kohti vain heikkeni. Siitepöly- tai ehkä sittenkin joku muu allergiavaroitus lienee myös tarpeen.  Ajoittaisiakaan helpottavia, ilmaa puhdistavia sadekuuroja tai muita isompia puuskia ei ole ilmennyt, eikä kai ole odotettavissakaan. Pieni tornado juniorin huoneeseen on kuitenkin mahdollinen.

Ohutta yläpilveä ja hetkittäistä sään selkenemistä oli havaittavissa puolen päivän tienoilla, mutta iltaa kohti matalapaine jälleen voimistui.  Rajuilmaksi tilanne tuskin kääntyykään, sillä iso mukillinen lohduttavaa kaakaota ja kirja auttanevat, ja Tuulestatemmattu  tyyntyy  leppeän lounatuulen kaltaiseksi  🙂

Että minä olen ollut pahalla tuulella tänään!

________________________________________________________________________________________________

Aihepiiriin liittyvää kuvitusta

1) Blogin oikeassa palkissa on Lissabonin säätagi.
Reaaliaikainen (Portugalissa kello 2 tuntia meistä jäljessä)
tieto Atlantin rannikon lämpötilasta.  ->>

2) Viime Helsingin reissulla Akateemiseen livahdettuani ostin tämmöisen.

Sisällysluettelo (klikkaa suuremmaksi, näet paremmin) kertoo,
mistä kirjassa on kysymys. (Yöpakkasista? :-))

Mukava pikku kirjanen,
jota voisi käyttää mikro/paikallishistoriallisissa kuvauksissa apuna.

3) Ja pari klassikkosääennustetta. Ensin vähän pidempi.

Sitten taattua Kummeli-kamaa, lyhyesti.

On sellaisia päiviä että aamulla herää hyvissä ajoin ennen kuutta, hyvin nukkuneena, ilman että kello herättäisi. Lähtee kyselemättä salille, jossa treeni kulkee, eikä malttaisi lähteä kotiin ja suihkuun, vaan haluaisi tehdä vielä muutaman sarjan taljalla ja stepperissa kuunnella muutaman Rasmuksen biisin. Mutta ei auta. Noh, aamiaispöydässä on ihana nauttia myslileivästä ja isosta mukillisesta kahvia. Tukka föönäytyy suosiolla ja helposti löytyy kamppeet, joissa olo tuntuu sopivalta ja mukavalta; ryhtikin on parempi kuin yleensä.

Sellaisina päivinä töissä havahtuu yhdentoista aikoihin: Hyvänen aika! joko se on noin paljon. Eväänä on tonnikalasalaattia, jossa erityisen makoisia ja makeita tomaatteja ja jälkiruoaksi vielä pieni viipale omenapiirakkaa. Sovitut opiskelijameetingit ovat mielekkäitä, tuntuu että kandiseminaarityö etenee ja toiselle saa luotua motivaatiota, jotta Kelan ahdistelulta vastaisuudessa vältyttäisiin.

Päivään kuuluu pari antoisaa puhelinkeskustelua: on mukava vanhojen tuttujen, toispaikkakuntalaisten historia-alan ihmisten kanssa vaihtaa mielipiteitä.  Sellainen tuo hyvän mielen ja työ maistuu.

Pieni kiire merkitsee, että työ sujuu, asia toisensa perään järjestyy ja siinä ohessa artikkeli muotoutuu kristallisoiduksi tieteelliseksi tekstiksi. Turhanaikaista käytävillä kuljeskelua tai nettisurffailua ei tule mieleenkään harrastaa. Työ vie. Flow´sta nauttii.

Iltapäivän jo pimetessä, kotiin ajellessa tuntee, että on saanut jotain aikaiseksi. Miettii, josko lähtisi lenkillekin kun on niin mukava ilma:  seesteinen ja syksystä huolimatta melkein lämmin.

Voihan sellaisia päiviä tietysti olla. Tänään ei ollut sellainen päivä. Ei todellakaan.

Tässä kuukausi sitten ollessamme ostamassa tyttärelle synttärilahjaa, hoksasin urheilukaupan kassan viereisellä pienellä pöydällä, ”poistohintaan” pienet, sievät käsipainot. Ja vielä siniset! Mieheni vielä yllyttäessä ostin  puntit pois kuleksimasta. Toinen paino jäi tähän kotikoneen pöydälle ja toisen vein töihin. Ne on olleet hyvin kätevät. Muistan aina välillä painon kanssa lepuuttaa kättä, venytellä juilivaa olkavarttani. Paino kun on käden ulottuvilla, saatan huomaamatta ottaa sen käteeni ja vähän aikaa sen kanssa jumpata.

Tänään sitten taas  – suunnitellessani töissä paria kirjettä – leikin painolla, venyttelin ja jännitin – –  pikku punttini on vähän kuin kynä kädessäni, pyörittelen, teen ranneliikkeitä, – –  Kaikki meni hyvin siihen asti kun hoksasin, että opinto-ohjausasioissa tullut rovaniemeläinen sivuaineopiskelija, jonka kanssa olimme jo tovin keskustelleet, katseli minua tosi outo ilme kasvoillaan. Vähän kuin epäröiden, että olenkohan ihan täysillä työssäni… 🙂 Hih!

En edes ruvennut isommasti selittelemään. Sehän yleensä ainoastaan pahentaa asiaa, laskin puntin kylmän rauhallisesti syrjään, puolihuolimattomasti tokaisin: ”Tämä on kuule hyvä”, ja ryhdin kirjoittamaan todistusta, jota tyttö oli tullut hakemaan.

Onko se nyt muka niin outoa nostella puntteja töiden ohessa?

Mitä yhteistä on Noitavainojen uhrien muistomerkin paljastustilaisuudella, eilisen aamun mahdottoman hienolla, kuulaalla syyssäällä, väitöstilaisuudella, karonkalla, pojalle varatun asunnon rakennustyömaan esittelytilaisuudella, isolla täytekakulla, jonka olen värkännyt ja  tyttären tupareilla?

Kaikissa niissä tarvitsin kameraa. Olisin tarvinnut, olisin halunnut kuvata, mutta, mutta.  Keskiviikkona hoksasin, että kameran akussa ei ole kuin hippunen latausta jäljellä, ja kun ryhdyn lataamaan sitä tajuan, että olen unohtanut laturin mökille. No just! argh! Niinpä sitten soittelu, ajelu, surffailu ympäri Oulua: aikeena että ostan uuden laturin. Hyvähän se on olla kotona laturi ja mökillä toinen. Ja löytyykö sitä laturia? Ei, ei löydy. Ei ole maahantuojan varastossakaan. Siis toimitukseen voi mennä pari, kolme viikkoa! Ja meidän syyslomamatkakin on kohta, eikä minulla ole kamerassa virtaa??

Torstaina olleeseen laatan paljastustilaisuuteen otin pikkukameran, pokkarin. Puolihuolimattomasti räpsin sillä kuvia ja iltasella blogitekstiä kirjoittaessani keksin, että laitanpa kuitenkin yhden kuvan Kalevan lukijakuva -sivullekin, koskapa eivät toimituksesta olleet paikanpäälle vaivautuneet. Ja miten kävi? Tuo räpsähdyskuva on muutamassa päivässä noussut kymmenen katsotuimman kuvan joukkoon. Yli 2000 katselua! Joskus olen Kalevan lukijakuviin lähettänyt omasta mielestäni hienojakin otoksia, mutta ovatko  ne saaneet tuhansia katselejoita? No eivät ole, ei. Muutama sata on saattanut parhaimmillaan olla.

No sitten  väitöksessä ja karonkassa kuvailin hyvin säästeliäästi, ja tänään kun katson, onko latausta enää yhtään jäljellä, niin vieläkin on monelle kymmenelle kuvalle virtaa…

Siispä eikun kamera taas toimeen. Pojan tulevan asunnon naapuritontilla oli raksahommat vielä aikalailla kesken…

Lenkillekin otin Canonin reppuun.

Ja kakusta ja  ”mummutupareistakin” saatoin siis ottaa kuvia. Tytär on asunut jo vuoden Tuirassa (Hartaanselän rannalla,  jossa on juuri alkanut lippoaminen), mutta isovanhemmat eivät ole päässeet neidin kämppää toiveistaan huolimatta näkemään. No nyt oli sitten sovittu, että mie leivon vähäsen ja tytär kutsui Jäälin mummun ja papan ja murmelin kylään. Samalla vävykokelaan esittely… 🙂 Mutta niinhän siinä sitten kävi, että jääliläiset on kuumeessa. Me kahvittelimme sitten pienemmällä porukalla.  Ja minä otin kuvia. 🙂

Lissabonin reissua varten pitää vielä keksiä laturiongelmaan ratkaisu. Ei oikein viitsi 480 km (yhteen suuntaan) ajella vain laturia hakemaankaan…