2010 – Sivu 39 – Tuulestatemmattua

Tuulensuojaan Myötätuuleen

Terve vaan työni tehköön muut
Päätin vihdoin nyt korjaan luut
Ja häivyn niin ettei kuiski suut
Mä tuulen suojaan

Suljen taaksein nyt arkiston
Avain viimeinkin teidän on
Mut huomatkaa vain mun tiedossain on
Tie tuulensuojaan
Tuulensuojaan, tuulensuojaan

Pois kiireistäin nyt vihdoin näin
Tuulensuojaan, tuulensuojaan

Mä paikan sain, kauas huolistain
Posti tuskin tietä tuntee,
Summerit ei soi ja pahat kielet
Miestä täällä haavoittaa ei voi,
Tuulensuojaan

Mökin nimihän on Myötätuuli. Mietimmä kyllä muitakin tuuli-nimiä (ks. ja vrt. Tuulestatemmattu, Tuuli, Myötätuuli). Ja yks ehdolla olleista oli Tuulensuoja. Olishan sitten ollut Dannyn biisikin kuin tunnarina. Tuli vaan mieleen… Tuli tämä vaan mieleen kun olen juuri Tuulensuojaan, Myötätuuleen tullut.

Tulin junalla ja Eskelisellä. Eka kertaa näin. Kahden jälkeen tytär vei töistä suoraan junalle, joka oli Rovaniemellä puoli viideltä ja Eskelisen Lapin Linjat starttasi Rollon Matkahuollon pihasta 17.20. Puolen tunnin lenkin ehdin tehdä pitkin Rovaniemen katuja, pakkasta oli mukavat puolenkymmentä astetta… Miehän taijan ruveta vallan käyttämään näitä menopelejä.

Joutusasti kulu aika. Minulla kun oli parisataa liuskaa opiskelijoiden oppimispäiväkirjoja lukemisena. Eikä koskaan ole ollut niin eri tasoisia suorituksia. Jahka mie saan ne loputkin huomenna luetuksi kaikki niin kerron vähän vaikutelmia.

Nyt mie ruppeen nauttimaan iltapallaa jonka pehtoori täällon valmiiksi ootellessaan laittanut. Jo vain minun kelpaa.

Liikkuminen

Juustoa ikävä

En ole paljon salille päässyt viime aikoina, mutta en kyllä sitten ole kovin paljon juustoakaan sallinut itselleni viime aikoina. Viili-piparkakku-banaani eväät ovat jo aika päiviä sitten vaihtuneet ananas-raejuusto-ruisleipä -settiin. Hmph! Tänään ensimmäistä kertaa syysloman matkalta paluun jälkeen vaa´an luvut lähellä normipainoani. Silti – tai ehkä juuri siksi – kaipaisin niin kovasti palan oikein hyvää Appenzelleria ja toisaalta kaipaisin salitreenin tuomaa ryhtiä päiviin.

Jutun kuvitus on tuolla. Klikkaa, ja sitä ennen äänet koneeseen!

http://www.youtube.com/watch?v=CiFWZ8MC2cE

Huomenna lähden liikkumaan; liikkeelle ja liikkumaan. Nyt pakkaamaan.

Historiaa

Paikallishistoria ja Väyrynen

Tämän – valitettavan paljon – henk.koht. elämäni ympärillä pysyttelevän blogini teemoihinhan ei kuulu ottaa kantaa päivän poliittisiin kysymyksiin, mutta nyt on kyllä edes sivuttava päivän uutista ”Väyrynen pyrkii pääministeriksi”. Ajattelen näet, että jos Paavo nyt pääsee vallankahvaan, olisi taas kysyntää Keminmaan paikallishistoriallekin.

Reilu kymmenen vuotta sitten pitkä projektini Keminmaan historian kirjoittajana oli ohi, ja historiatoimikunnan (jossa huomattava osa jäsenistä oli Paavon ystäviä/paikallisia kepulaisia) kokouksessa porukalla pohdimme, kuinkahan iso painos kirjoittamastani paikallishistoriasta – siis Paavon kotipitäjän historiasta – kannattaisi ottaa. Vähän kuin kokemuksesta tiesin, etteiväthän ne paikallishistoriat nyt ihan huikeisiin myyntilukuihin yllä, eivätkä kolkuttele bestsellerlistojen kärkiä edes joulumarkkinoilla. Tällä tiedolla koetin paikallisia valistaa ja viisaaseen päätöksentekoon siivittää. Ja mitä tekee historiatoimikunta? Se tilaa kunnan ja seurakunnan kellarit täyteen kirjaa, tuhansia kappaleita, ja varmemmaksi vakuudeksi otattivat kirjasta vielä muutaman kymmenen nahkakantista versiota. Päätöksen vakaana perusteena oli se, että ”Kyllä niitä viimeistään sitten kysellään kun oman pitäjän poika Paavo on kansakunnan kaapin päällä, presidentiksi kun valitaan”… No niinpä. Mehän tiedämme miten siinä kävi! Tuli tänään Väyrys-uutista lukiessa vaan mieleen, että ei sitä tiedä, vaikka nyt olisi Keminmaan paikallishistoriallekin uudet markkinat avautumassa? Hih!

On kerrottava toinenkin 1990-luvun lopun Keminmaahan ja Väyrysen kanssa tekemisissä oloon liittyvä juttu. Ja tämä(kin) tarina on tosi! Kesällä 1998 Väyrynen oli saanut Pohjantähti Opistonsa avatuksi ja järjesti siellä Peräpohjolan ja Lapin kunnallisväelle jonkinlaisen tutustumis/koulutuspäivän ja päätti kutsua oululaisen maisterisihmisen puhumaan juuri painosta tulleesta paikallishistoriasta, jota siis riitti myytäväksi asti (ja ko. tilaisuudessa sitä kyllä oikeasti myyntiinkin aika rutkasti).

No tätä tilaisuutta järjestellessään hän sitten soittaa meille kotiin ja lankapuhelimeen juoksee vastaamaan esikoinen. Puhelimessa oleva herra esittäytyy: ”Hei, täällä Paavo Väyrynen, Rysselistä soittelen. Onkos äitisi kotona?” Esikoinen pitää luuria kädessään ja huutaa niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan tytön äänellään pystyy: ”ÄITIIIIII! TÄÄLLON VÄYRYNEN. ONKO SE SE OIKEA VAI PUOTILA?” (Juuri noihin aikoihin Jukka Puotilan Väyrys-imitaatiot olivat perheemme parasta viihdettä…) Vastaan puhelimeen, jolloin Väyrynen – huumorimies kun on – totesi: ”Täytyy tuottaa pettymys, mutta täällä on se oikea …. ” No sovimme sitten, että pidän esitelmän Pohjantähti Opistolla ja että palaamme yksityiskohtiin myöhemmin.

Kuluu kuukausi ja Paavo soittaa meille uudelleen. Tällä kertaa puhelimeen ehtii ensimmäisenä pehtoori, jolta PV kysyy: ”Onkos se sinun emäntäsi se historioitsija?” ja mitä tekee pehtoori? Ilmoittaa Väyryselle, että kyllä, kyllä vaimoni on historioitsija, mutta hän ei voi sietää että häntä sanotaan ´emännäksi´. Kun sitten näiden hieman sukkelien puhelinjuttujen jälkeen syksyllä todella olin esitelmöimässä satapäiselle kunnallisväelle Pohjantähti Opistossa, PV ystävällisesti esitteli minut paikallishistoriankirjoittajaksi ja maisteriksi, ”jota ei sitten nimitellä emännäksi ja jonka perhe pitää Puotilasta”.

Niitä näitä

Mitähän tekis?

Merkillistä kun voi valita, mitä tekis? Töissäkin. Lukisiko ensin ison nipun esseitä, valmistelisiko keskiviikon luennon vai kirjoittaisiko artikkelia? Kotonakin voi valita tekemisensä: lenkillle, villavaatteiden pesuun, luennontekoon vai pakkaamaan pehtoorille evästä kun lähtee huomenna pohjoiseen?

Nyt kun voin valita, ei oikeastaan huvita tehdä yhtään mitään. Paitsi lukea. Webbailla ja surffailla voisin, mutta kun datailu on nyt kielletyllä listalla (matka- ja valokuvajuttuja eilen kyllä vähän värkkäilin (kurkkaa)) niin lähden lukemaan. Ja miettimään. Kuuntelemaan musiikkia. Olemaan hiljaa. Miettimään. Sellaiselle on joskus tarvetta. Olla tekemättä isommasti, miettiä vain. Nyt on sille aika.

Niitä näitä

Itsekritiikin syövereissä

Eilinen paistinkääntäjien vierailu on ohi. Itsearviointi on ollut tiukkaa ja tarpeellista: ruoka oli hyvää – ja välttävää! Ja tiedän että yleensä pystyn hyvään – ja muutamien onnistumisten kautta erinomaiseen! Eilen kaikki oli keskinkertaista. Paitsi ne kampasimpukat ja palsternakkapyree! Ne olivat juuri ja juuri välttäviä!

Opin paljon uutta: Festaan on hankittava valurautapannu ja palsternakkapyrettä ei koskaan – ei koskaan! – kannata tehdä hyla-maitoon! Oikeastaan mikään ei epäonnistunut totaalisesti, mutta mikään ei ollut läheskään sellaista kuin normisuoritukseni on. Hitto! Voisin analysoida – kuten olen päivän tehnytkin – missä ne ratkaisevat jutut menivät pieleen, mutta turhaanpa niitä julkisesti rupean ruotimaan.

Vieraat olivat mukavia, kohteliaita ja saivat kaikesta huolimatta nälkänsä lähtemään. Viihtyivät puoleen yöhön ja ilta meni ihan mukavasti. Minä en vain oikein tunne onnistuneeni – ja hitto että se harmittaa! Mutta katseet seuraavaan kauteen!

Positiivista on, että eilisen kokkauspäivän ja tämän siivous-, ulkoilu- ja puuhailupäivän aikana – ollessani poissa tietokoneelta – olkavarsi voi paremmin kuin aikoihin.

Historiaa Valokuvaus

Valokuvauksen merkeissä

Kävimme pehtoorin kanssa töiden jälkeen valokuvanäyttelyssä: museolla on viimeisiä päiviä menossa oululaisen Uuno Laukan (1914-1978) valokuvista koottu näyttely. Laukan kuvat on digitoituna museon sivustollakin mutta näyttelyssä ne avautuivat aivan eri tavoin. Ja näyttelyyn oli koottu parhaimmistoa nimenomaan Oulun historian kannalta. Parasta antia oli osio ”ennen-nyt”: kuva samalta kadulta, samasta maisemasta, samasta rakennuksesta 30 tai 60 vuotta sitten ja viime kesänä. Historian havinaa. Insinööriksi pehtoorikin on kovin kiinnostunut kotiseutuhistoriasta, varsinkin jos se on kuvallisesti esitettyä. Ja onhan Oulu kuitenkin meidän molempien kotikaupunki. Lapsuuden ja yhteisten muistojen kaupunki.

Ja vaikka nykyisin meitsi on enempi valokuvaukseen hurahtunut, niin kyllä se pehtoori on, joka meidän parisuhteessa valokuvauksesta alunperin jotain tiesi ja osasi.

Aloittaessamme seurustelun hänellä oli jo järjestelmäkamera – en tiennyt, mitä moinen tarkoittaa: minä kun tuolloin räpsin kuvia Kodakilla, jossa oli kuutiosalama! Muistatteko Kodak 100 ja kuutiosalamat!

Suhteemme alkuvuosina (vuosikymmeninä!) pehtoori vastasi valokuvauksesta, tekipä vielä esikoisesta paljon itse mv-vedoksiakin. Ja kun lakkiaiseni lähestyivät, vanhempani kyselivät pehtoorilta, jota silloin vielä puhuteltiin vävykandiksi, mitähän minulle kannattaisi ostaa yo-lahjaksi, mihin poikaystävä/pehtoori oli ilmoittanut, jotta järkkärinhän se R. haluaa. Enkä edes tiennyt, mitä järkkäri tarkoittaa. Noh, lahjaksi saamani Minolta toimi monilla Eurooppaan tehdyilla telttareissuilla ja vielä lasten leikki-iän oikein hyvin. Sillä otetut kuvat ovat vieläkin aarteita. Ei niin laadukkaita, mutta tärkeitä meille.

Mutta asiaa: kannattaa käydä huomenna tai ylihuomenna Pohjois-Pohjanmaan museolla. Laukan kuvat ovat katsomisen väärti.

Tänään aion vielä ryhtyä ottamaan kuvasarjaa Valokuvatorstain meneillään olevaan haasteeseen, jonka aihe on ”Kerro tarina”. Aion kuvin kertoa tarinan, miten järjestetään ruokakestit. Huomenna meille kun tulee rotissöörejä illalliselle. Ei jännitä, ei! Ammattilaiskeittiömestareita ja sen sellaista, ja minä vaan köksäilen. Riskejä en aio ottaa, tarjoilen suunnilleen vain sellaista, jota olen tehnyt ennenkin. Nämä ihmiset kun meillä eivät niitä ole syöneet, joten voin turvata tuttuihin ja turvallisiin italo-lappone -kehitelmiini. Nyt kattamaan pöytää ja kuvaamaan sitä!

Historiaa Yliopistoelämää

Mennyt minussa

Suomen teollistumisen sosiaalihistoria ja sen tutkiminen. Siitä pidin tänään kaksi tuntia luentoa. Enää 9 kertaa jäljellä. En ole neljään vuoteen luennoinut aiheesta. Luento perustuu hyvin paljon omaan väitöskirjaani, johon en ole pariin vuoteen juurikaan koskenut. Nyt luennon alettua ja sen valmistelussa palautuu mieleen kaikenlaista sen projektin vaiheilta. Elän uudelleen niitä hiljaisen riemun hetkiä kun työssä pääsi askelmalta toiselle, tai kun viikkojen työnteon jälkeen tuntui, ettei hommasta koskaan tule mitään: ”En-koskaan-jaksa-saada-hommaa-valmiiksi. En osaa, en ehdi!” Ja sitten taas oli jaksoja, jolloin ei malttanut edes nukkua, kun tutkimus vei mennessään. Kirjoittaminen ja analyysien teko vangitsi omaan maailmaansa, olisi halunnut vetäytyä perheeltä ja kaikelta ulkomaailmalta vain etsimään 1800-luvun lopun suomalaisten mielenmaisemaa.

Omia muistiinpanoja selatessa yhtäkkiä muistan, miltä Kemiyhtiön ruokalan alakerran arkistossa haisi, miltä tuntui kun museosta – josta todellakaan ei ko. asiakirjaa olisi pitänyt olla – löytyi norjalaisista sahatyöntekijöistä luettelo, jota kukaan tutkija ei tiennyt olevan olemassakaan. Luettelo, joka oli ollut toistasataa vuotta kenenkään koskematta ja joka avasi uuden ikkunan tutkimuksen eteenpäin viemiseksi.

Muistan, kuinka ahdistavaa oli kun ymmärsi, ettei sittenkään, ei millään voi käydä läpi kaikkea sitä aineistoa, jonka haluaisi. Oli vain lopetettava, oli vain rohkaistava itsensä ja päätettävä työ. Oli altistuttava kritiikille, oli oltava valmis. Olihan se välillä niin tahmaista, olihan se enimmäkseen niin hienoa. Enää en jaksaisi. Onneksi ei tarvikaan. Minä vain luennoin. 🙂

Niitä näitä

Leffa- ja luentoilta

Eilen vapaailta, tänään ei todellakaan. Oltiin eilen systerin ja pehtoorin kanssa leffassa ja sitä ennen syömässä. Hellaan mentiin. Se, että oululaisessa ruokaravintolassa on tiistai-iltana porukkaa, on mielestäni aika harvinaista, mutta Hellassa oli meidän lisäksemme muitakin. Kannatti olla. Ruoka oli jälleen hintansa väärti. Koskaan en ole siellä syönyt alkuruoaksi muuta kuin etanoita, enkä taida ensi kerrallakaan kokeilla muuta. Minusta ne siellä vaan ovat niin hyviä. Siika, rautu ja sinisimpukat niin ikään maistuivat ja ehdimme vielä ennen Finnkinoon menoa nauttia kylmää vaniljakohokasta (-vai vanukasta? 🙂 ja lämmintä hillakastiketta. Se oli makoisa yhdistelmä. Kerrassaan.

Niin oli leffakin. Suomalainen musikaalielokuva (Neil Hardwickin ohjaus) on aika harvinaista. Jos rakastat… -leffa oli minusta jotensakin aika hyvä. Satua ja saippuaa, mutta silti aika melankolinen ja surullinen. Tuoreita näyttelijäsuorituksia. ja muutamat laulut kyllä koskettivat, mutta minä sentään niiskutin kerrankin vähemmän kuin sisko. Ymmärrettävää, etten sanoisi. Toisaalta minusta on usein aika mukavakin itkeä elokuvissa, tai kotona leffoja katsellessa (mitä teen kyllä turhan harvoin nykyään). Ja minähän nyt en paljon tarvi tillittääkseni! Hyvä draama-aineksia omaava mainoskin on saanut kyynelkanavat tykyttämään: Elovena-mainos puolenkymmentä vuotta sitten pisti nieleksimään, mistä turhia hempeilemätön tyttäreni on jaksanut kaikki nämä vuodet muistuttaa… Mutta sellaista se vaan on.

Tänään onkin sitten ollut oikein kunnon duunipäivä, hyvin varhaisesta aamusta lähtien. Ja koskapa huomenna alkaa luento, on ilta mennyt, ja alkuyö tulee menemään, luentoa kasatessa.

Niitä näitä

Taidetta kilpikonnalle

Tyttären huoneesta on tehty vierashuone. Ja kilpikonnalle talvehtimispaikka… 🙂

Vanhan korkkimaton tilalle pehtoori asensi klinkkerilattian.

Aivan: se näyttää lankkuparketilta mutta on laattaa. Kilpuri Elmerimme kun on lattiakonna, eikä mikään sisäsiisti, joten tämä selittää ratkaisun. Maalatut seinät on peitetty tapetilla, samoin liukuovien kaapit.

Vuodesohva hankittu ihan uusi, toiveissa että myös tytär edelleen, kilpikonnan ja vieraiden lisäksi :), viihtyisi kotikotonaan, jottei tarvitsisi patjalla bunkata käydessään.

Konnalle hankittu terraarion paikalle hiberbnaatio (talviuni)paikka, jossa varmasti ihan muutaman päivän sisällä kaivautuu upoksiin.

Kauan sitten lahjaksi saamamme kauniin grafiikkataulun yksinäisyyttä lieventämään laiton Ikean kehyksiin muutaman kesäisen kestityskuvan. Jotta luulisi konnalle kelpaavan?

Yliopistoelämää

Lukukausi alkoi

Kandiseminaarin aloitusistunto tänään. Aina se kaksituntinen puristaa mehut pois. Innostun välillä niin, ettei henki meinaa kulkea.

Muutoinkin lukukauden alku tuntui. Ja tuntui että naapurihuoneesta on opinto-ohjaajakollega lähtenyt. Niin sitä on sitten tänään räätälöity sotakorkeakoulusta tulleelle maisterille opintosuunnitelma, yksi fuksi saatu luopumaan keskeytysaikeesta, kuunneltu kolmannen vuoden opiskelijan selkeitä säveliä opintojen suorittamiseksi ja vastailtu sähköpostiin, puhelimeen ja otettu selvää itselle ennen täysin tuntemattomista jutuista. Vessassa ehdin käydä, ja lääkärissä (nyt olkapää paranee!) mutta eväät jäi syömättä. Ja sehän ei näin lukukauden, vuoden alussa, haittaa… Tästä se lähtee! Hyvä niin.