Meidän abiturientti vietti penkkareita tänään. Pakkasta oli (ainahan penkkareissa on!), mutta ei se ilonpitoa haitannut. Eikä sekään estänyt minua hieman kyynelehtimästä ”äidin-pikku-poikakin-jo-penkkareissa… Siellä se on joukossa. ” Snif.
Valokuvatorstai: Lumi
Tällä kertaa oli ainakin vara valita kuvista. (klikkaa suuremmaksi)
Besserwisser ei paastoa
Nythän on niin, että ihmiset, jotka tietävät kaikesta kaiken ja jolleivät tiedä, niin osaavat jotenkin merkillisesti tehdä siitä tietämätttömyydestäänkin jonkinlaisen hyveen, saavat minut ärsyyntymään, masentumaan, aiheuttavat näppylöitä, saavat välttelemään, pelkäämään, ahdistumaan. Yksikin besserwisseri päivässä pilaa päivän.
Tiedättehän ihmisiä, joilla on ”varma tieto” kaikesta ja siitä, miten kaikki asiat on hoidettava. He tietävät kaiken autolla ajamisesta, korkeakoulupolitiikasta, siitä, miten Islantiin kannattaa matkustaa, miten ravut keitetään. Kun kerrot besserwisserille, kuinka hienoa olikaan käydä Ateneumin näyttelyssä katsomassa Kalevala-näyttely, hän kertoo, että hänkin näki sen, mutta että Picasso-näyttely se vasta jotain olikin. Besserwisserillä on kokemusta lasten synnyttämisestä (aivan sama mitä sukupuolta hän on) ja armeijan käymisestä (aivan saman mitä sukupuolta hän on). Besserwisserillä on kokemusta yhtä lailla mahahaavasta kuin parisuhteen oikeanlaisesta hoitamisesta. Jollei hänellä itsellään ole kokemusta, hän on joko lukenut asiasta ja siksi tietää tai hän tietää, koska tutuntuttu on melkein valmis parisuhdeterapeutti.
Hän ei jää sanomattomaksi. Eikä jätä sanomatta mitään. Tänään jouduin kahvipöytään yhden tällaisen kanssa.
BW: Ottaako kaikki kahvia?
M: Ei kiitos, ei minulle kahvia. Voisin ottaa teetä tai ihan vaan hunajaa ja kuumaa vettä, eikä silläkään nyt niin väliä.
BW: No, mikset nyt juo kahvia? Yleensähän sinä AINA juot. Kahvi virkistäisi. Näytät vähän nuutuneelta.
M: Kiitti, en mie nyt tarvi mitään.
BW: No niin, pistin toimistontytön hakemaan laskiaispullia, niitä vielä onneksi oli. Pullatyttöjen leipomosta saa parhaat. Muualta ei edes kannata hakea. Muitten tekemät ovat ihan kauheita. Mutta Pullatytöt tekevät hyviä. No niin, ottakaapas.
M: Kiitos minä taidan jättää väliin…
BW: Et syö pullaa? Mikset? Lähdet vaan illalla sitten lenkille, niin saat nämä kalorit kulumaan. Sitähän sinä kuitenkin ajattelit, eikö? Niin minäkin teen: kulutan heti saadut kalorit. Itse asiassa olen aloittanut kuntonyrkkeilyn, se kun on ehdottomasti paras kuntoilumuoto. (pitkät selostukset asiasta), No ota nyt vaan.
M: Kiitos, mutta ei kiitti nyt … On paastoviikko menossa, niin ei nyt oikein sovi syödä mitään.
BW: Paasto? Paasto onkin hyvä näin keväällä. Siinä elimistö puhdistuu, ja laihduttaakinhan se …
M: En minä oikeastaan laihtumisen vuoksi. Kun ei se paasto minusta ole laihduttamiskeino. Monesta muusta syystä… (linkki ”muihin syihini”, joita BW:lle en yrittänytkään selittää)
BW: Et halua laihtua? … hmmm… Minusta paasto laihduttaa ja virkistää hienosti ja …
M: Niin se tekeekin: se virkistää. Ja minulle se on pienoisen pysähtymisen paikkakin… Kerta kerralta se tuntuu paremmalta. Oletkos sinä paastonnut usein? Joka kevät?
BW: Ei, en minä ole koskaan paastonnut. Mutta siskon entinen kämppis paastos, paljonkin … ja sen mielestä se oli hyvä homma. Mutta minulle paasto ei sovi. Nälässä oleminen ei ole hyväksi, siinä elimistö …. jne.
M: Niin ei se varmaan kaikille sovikaan. Mutta minä pidän siitä, eikä paastotessa ole nälkä.
BW: Niinhän sinä luulet.
Ja yhtä varmoin ottein hoideltiin sitten myös kaikki kokouksessa esillä olleet asiat. Huoh!
Hiihtokelejä pitelee
Nyt kun hiihto on monin tavoin kansakunnan (tai ainakin suomalaisen keski-ikäisen ja vanhemman väen) ja maailman urheilevan (olympialaisista kiinnostuneen) nuorison ykkösjutun aihe, kun työpaikkojen kahvipöydissä pohditaan mitaleitta jäämistä ja nyt kun meidän perheessämme pehtoori on tälle talvelle hiihtänyt neljättäsataa kilometriä (saatuaan alkukaudesta hyvän voitelukoulutuksen ja säiden oltua suosiolliset on ollut ihan täpinöissään hiihtämisensä kanssa), on julkaistava täällä talvisia hiihtokelejä koskevaa sanastoa, joka on löytynyt arkistojen kätköistä.
Suomen Elinkeinoelämän keskusarkiston uusi tiedotuslehti Eemeli tupsahti tänään työpostiin ja siinä oli julkaistu seuraava luettelo:
- Vieno hanki , lauhan ilman jälkeen tullut hanki.
- Siide, jäätepisteessä oleva sateen jälkeen lumelle muodostuva liukas jääkerros.
- Jääde, talvella muutaman asteen pakkasessa pinnalle satanut lumi, joka tekee suksen pohjaan jääkerroksen tai jäänastoja. Jääde muuttuu usein muutaman tunnin kuluttua, lämpöasteiden muuttumatta, luistavaksi.
- Viti, hieno pinnalle satanut lumi.
- Takkala, kun talvella lauhalla ilmalla isorakeinenkin lumi tarttuu sukseen.
- Sipsu, on vitilumen takkala.
- Pakkaskitku, pakkaskeli talvella, kun pakkaslunta on satanut pinnalle.
- Uppokeli, kun talvella on satanut paljon keveätä lunta, joka ei vielä ole laskeutunut.
Kevätkelejä:
- Kova hanki, kun lumi kevätilman lämpimästä on päiviksi lauhtunu ja yöllä taas jäätynyt.
- Huove, kun kevätpäivän lämpö on sulattanut lumen pinnan.
- Vesilipu, kun lumi keväällä on niin vettynyt, ettei se tartu, vaan suksi luistaa suojasta huolimatta.
- Lavanne, kun kevät talven lämpö päivällä on hautonut lumen märäksi niin, että vielä laskeutumaton yöhanki ei kanna suksea, mutta sen läpi uponnut suksi luistaa lähellä maata vesilivussa.
- Hölse, kun kevät lumi lämmöstä ja sateesta sulanut hyhmäksi.
- Vititakkala, kun hangelle on satanut vitilunta, joka auringon lämpimästi lauhtuu ja tarttuu- sukseen.
- Vitihanki, kun vastaavassa tapauksessa.
Ihan ylivertainen noista on vesilipu. Sekä sanana että kelinä.
Vititakkalan muistan kokeneeni kerran pehtoorin kanssa nuoruusvuosina hiihdettyämme Saariselällä koko kauniin kevättalven päivän, ja palatessamme Kulmakurulta kohti Laanilaa. Vititakkalalla ei kovin vauhdikkaasti hiihdelty. Hämärästi muistan lievästi kiroilleeni, – pehtoori on eri mieltä sanasta ”lievästi”.
Minun aktiivihiihtourastani on tovi, kuten kuvastakin voinee voi aavistella.
Vanhoja kuvia ollaan juniorin kanssa skannailtu oikein urakalla, neljä albumillista vanhempieni kuvia, ja taas kerran haikailtu vanhojen mv-kuvien hyvää säilyvyyttä. Samaan urakkaan ollaan polteltu minun ja pojankin jo aika suureksi kasvaneita valokuva-aineistoja rompuille. Ainakin niitä tärkeimpiä kansioita on sieltä valittu.
Valokuvakansioista puheenollen … minut on haastettu. Railaterttu haastoi ja haasteen ohjeet menevät näin:
1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.
Minun kuvatiedostojeni neljäs kansio on ”kesäkuu 2009” ja sen neljäs kuva on autotallistamme! (klikkaamalla suurenee). Markiisin takana on tämä työhuoneemme, jossa edelleenkin vietän liikaa (käden kanssa ollut kyllä muutama särytönkin hetki!) aikaa.
Minulla on kovin vähän blogituttuja, mutta Yaelianin voisin haastaa. Saisimme ehkä lisää kesäisiä kuvia. … Israelin talvikin taitaa meistä näyttää kesäiseltä. (EDIT: Yaelian on jo aiemmin osallistunut! Nyt vasta hoksin!)
Ja kaikki halukkaat voivat tietty poimia haasteen. Kertokaa jos vastaatte, käyn mieluusti teidän neljännen kansionne neljännen kuvan kurkkimassa.
Tekemisen keskiössä ei tapahdu mitään?
Joskus on sellaisia päiviä että tapahtuu – tai on tekemistä – niin paljon, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Tänään on sellainen. Olen opettanut oikein urakalla (juuri kun oli mielenilmaus kokoontuminen kaupungille – aloitettujen YT neuvottelujen vastustamiseksi). Ei ollut lakko vaan mielenilmaus, joten opetusta ei keskeytetty. Ja sitten olen ollut puhelimessa, ja järjestänyt työhuoneeni kun sain uuden minulle sopivan atk-pöydän ja samalla käännettiin kalustus ja opinto-ohjannut ja opettanut ja tehnyt infolappuja ja ja … siis ei mitään erityistä, muttei mitään bloggailtavaakaan. Huomenna yritän yhyttää itseni johonkin mielenkiintoiseen 🙂
Taidon kaipuu
Ostin jonkin aika sitten valokuvauksen opetusDVD:n. Katsoin sen eilen illalla. Olen lukenut parikin valokuvauskirjaa ja ottanut satoja, jollen tuhansia kuvia viimeisen kuukauden aikana. Pääasiassa ulkona. Sisäkuvia kun en vieläkään saa edes välttäviksi. Olen ilmoittautunut Oulun seudun ammattiopistoon maaliskuun puolivälissä alkavalle digikuvauskurssille, joko se on kolmas minulle? Vierailen puoliammattilaisten valokuvajaajien www-saiteilla ja blogeissa. Enkä opi.
Tänäänkin yritin kuvata liikettä: Tuiranrannan lintuparvi, voimalaitokselle virtaavan joen pinta, porot (!!) torilla, … eikä kuvista ole paljon mihinkään. Joitakin asioita kyllä osaan, mutta miksen opi uusia asioita! Minulla pitäisi olla kirja ulkona lenkillä mukana. Tai oikeastaan tarvisin yksityisopettajan. Sellaisen, joka kulkisi mukana ja opastaisi kuvaushetkellä. Luokassa ja kotona kirjan, netin tai dvd:n äärellä saan tiedon, mutten taitoa! Mistähän saisin yksityisopen?
Tämän blogin galleriaan laittelin eilisen ja tämän päivän harjoitusten tuloksia. Paikallaan pysyviä juttuja, auringossa onnistun väillä jo jotenkin kuvaamaan, mutta ei sisäkuvia, ei liikettä.
Alla on Oulun tori vuonna 1900 ja tänään. Ei mitään uutta auringon alla?
(Tänään Poroferia-tapahtuma)
Laskiaisviikonloppu
Aamulla varhain ylös; paljon tekemistä. Tärkein niistä ulkoilu. Viikon jälkeen tunkkainen olo.
Kävely tekee hyvää. Ja kävelyn jälkeen mahdollista syödä parikin pullaa, eikä tarvinnut pelätä, että käy kuten Aadolf Fredrikille. Muistatko, miten kävi? Jollet muista, niin klikkaile tästä.
Nallikarissa otetusta kuvasta päätellen voisi luulla, että oli hyväkin ulkoiluilma. Enpä menis kehumaan. Kaunista oli, mutta kuinka minua palelikaan.
______________________________________________
Allaolevien kuvien selitys täällä:
https://www.satokangas.fi/blogi/2010/01/puutteenpera-pakkasessa/
Koti-ilta rulettaa
Millään en jaksanut, eikä pehtorikaan, lähteä kaupungille, vaikka siellä olisi ollut John Simonin esitelmätilaisuus kuudelta. Simon on kirjoittanut Pekka Herlinin, Koneen ruhtinaan, elämäkerran ja se kirja kolahti minuun aika rankasti. Monestakin syystä. Monesta henkilökohtaisestakin syystä, ei vain sen takia, että väitöskirjan teon loppuvaiheessa sain Koneen säätiöltä apurahan ”tieteelliseen työskentelyyn”, minkä jälkeen isäni – luettuaan apurahapäätöksestä lehdestä – lähetti ison kukkakimpun ja soitti ja sanoi, että ”sait vuoden tienestit vaikket vielä ole tehnyt mitään?” 🙂 No niin sain. Ja kyllä sitten vähän hommia teinkin… Vuoden jos toisenkin.
Mutta se Herlinin elämäkerta; se on vähän poikkeuksellisesti kirjoitettu, ei vain sen kaiken takia, mitä julkisuudessa asiasta on kirjoitettu, vaan biografisen teoksen ”normaalista” tavasta poiketen. Henkilöhistorioihinhan sitä työssään törmää tuon tuostakin, muutamaa sellaista olen joutunut ihan arvostelemaankin, mutta tässä oli jotain uutta. Kronologiasta oli luovuttu, selittämisestä oli luovuttu; lukija saa ihan itse ajatella. Ihan itse muodostaa käsityksensä…
Siis miksi ei esitelmätilaisuuteen tänään? Perjantai-ilta ei ole esitelmiä varten, varsinkaan kun on tullut illatkin värkättyä työhommia aika lailla. Ja eilen! Just kun oli illalla kunnon into ja draivi vääntää luentoa ja etsiä uusia materiaaleja, paternalismin syvin olemus tuli ”käännettyä” opetettavaksi asiaksi ja sen sellaista, niin nettiyhteys simahti totaalisesti: siis kirjoita kaikki alusta lähtien! Ei mitään copy-paste-lerppuilua! Ei yhteyttä työkoneelle, jossa materiaalipohjat!
Noh, nyt maanantain opetus kuitenkin jotensakin kasassa. On perjantai-ilta. Nuoriso oli syömässä. Meillä on avattuna punaviini. Oivallista. Tämä Gnarly Head Old Vine Zin tuli testattua viime lauantaina viinikerhon kanssa; tuli arvosteltua hyväksi. Etiketti ei houkuttele, eikä luonnehdintakaan, mutta me kaikki kahdeksan viiniä maistanutta pidimme siitä kovasti. Ei ole tyyristäkään. Siis suosittelemme. Perjantaita, hyvät blogivieraat!
Valokuvatorstai: kuva ystävälle
Käy pöytään, ystävä!
(klikkaa isommaksi)
Tähän sopii kauan mukanani kulkenut runo, joka ei ole omani.
Unohda aika,
uhraa kellosi,
arkesi sykkivä sydän,
vaikka se tikittää vielä.
Ruoka on kohta valmis.
Se on lahja
kuin ystävyys
käsintehty
vain sinulle.
Runo ei siis omani, vaikka juuri noin usein ruokaa ystäville laittaessani ajattelenkin. Mutta oma tuotokseni on kuitenkin keittokirja, jonka olen julkaissut netissäkin pdf-muodossa. Jollet, hyvä valokuvatorstain ystävä, huomannut sitä jo jouluna, olkoon se nyt ystävänpäivä”korttinani” sinulle. Reseptejä ja kuvia… Koko 100-sivuinen kirjanen ladattavanasi täällä, ole hyvä
Viihdynko vai en?
Sanomasta päästyäni … Juuri kun … … meillä eilen oli ns. Työllistymistiistai jonka aikana työelämän edustajat arkistosta, julkishallinnosta, koululaitoksesta, yrityspuolelta jne. kävivät kertomassa opiskelijoillemme, mitä heiltä työelämässä odotetaan, mikä heitä työelämässä odottaa… Päivän järjestäminen muutaman vuoden välein on minun hommani ja niinpä sitten jouduin myös tapahtuman ”juontajaksi”. Siinä sitten iltapäivän lopuksi pohdiskeltiin, kuinka tärkeää on, että pitää työstään ”että maanantaisinkaan töihinlähtö ei harmita eikä jumita”. Että 40 tuntia viikossa, 40 viikkoa vuodessa, 40 vuotta elämässä (huh!) elämässä maistuu arkisinkin mukavalle.
Minulle iltapäivän anti oli ollut monipuolinen ja oli hyväätekevää huomata, kuinka paljon tapahtumaan tuli opiskelijoita, tuntui, että tehty työ oli mielekästä ja palkitsevaakin ja niinpä loppukaneetissani tulin sanoneeksi – ihan vilpittömästi – että minusta on yleensä aina mukava tulla töihin, myös maanantaisin. Ja kuinka olenkaan ollut onnekas kun olen – paljolti sattuman kauttakin – saanut työpaikan jossa on mieltä, jossa saa tehdä ihmisten kanssa töitä, jossa saa itsenäisesti järjestellä tekemisensä, opetuksensa ja tutkimuksensa.
Juuri kun olin oikein julkisesti mennyt retostelemaan työssäviihtymisestäni niin tänä aamuna olisin ollut valmis maksamaan aika lailla ettei olisi tarvinnut vetää siistiä-sisä-lookia päälle, ei olisi tarvinnut lähteä kampukselle, olis voinut skipata sähköpostit ja www-päivitykset ja huomisen opetuksen taulukoiden räätälöinnin… Aamulla olisin halunnut vetää goretexit päälle, pipon päähän, kameralaukun olalle ja häipyä kävelemään; hanget kimmelsivät katulamppujen valossa, oli tyven pimeä talven pakkasaamu. Mutta ei auttanut.
Keskiviikko on vastaanottopäiväni. En laskenut kuinka paljon opiskelijoita kävi, mutta paljon. Eilinen oli herättänyt halun keskustella sivuainevalinnoista, urahaaveista, syventävien opintojen erikoistumismahdollisuuksista, ties mistä. Joku sanoi kiitoksenkin eilisen happeningin järjestämisestä, ja yhtäkkiä huomaan, että on lähdettävä töistä. On sen aika, vaikka enää en sitä odottanutkaan. Hyvä minun on töissä. Sittenkin