2010 – Sivu 2 – Tuulestatemmattua

Jouluruno vailla vertaa

Joskus minäkin menen sanattomaksi. Joten laitanpa tähän vain lainauksen; joulurunon vailla vertaa.

______________________________

Heli Laaksosen jouluruno menee näin.

JOULUPATJA
eli ohje kummottos viätetä hiano joulu
1. Raahata parisänkyn patja huusholli suurimma huane lattial.
2. Kasata patjan pääl paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka.
3. Laiteta ovi hualellisest lukku ja puhelimet piironki alalaatikko.
4. Ruveta lojuma patjal lempi-ihmiste ja eläinten kans.
5. Maata, syärä ja hihitetä 3 – 7 vuarokaut. Nousemine ja murhettumine on kiället.
6. Nousta virkusenas ylös kohre uut vuat.

________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 21

Jääkakku nimpparisankarille

Bloggailu

Mietin, että voisin kirjoittaa siitä, kuinka työpäivä menee nopeasti kun periaatteessa koko päivän istuu seminaarissa ja siinä niiden tauoilla lukee tenttivastauksia. Ja kuinka voi olla tyrmistyttävää, kun fuksi kirjoittaa, että uusliberalismiin on tullut paljon vaikutteita Marxin ajattelusta tai että uskonpuhdistuksen ja Lutherin vaikutuksen keskusalueena oli Wittgenstein!

Sitten mietin, että voisin kirjoittaa siitä, kuinka täysikuu valvottaa ja saa näkemään unia arkistoreissulta, jossa kaikki kaivattu materiaali onkin varastettu ja viety ravintolamuseoon, joka sijaitsee Suomenlinnassa tai Mustion linnassa, kukaan ei tiedä kummassa! Voi herra varjele, ei mitään määrää näillä artikkeliaihioiden yhdistämisillä unissa!

Sitten kun haluaisinkin kirjoittaa jostakin, mikä saa lukijoita piipahtelemaan sivuillani, päätän vilkaista blogini ja www-sivuni tilastoja: katsoa, mitkä asiat ovat viime aikoina saaneet eniten klikkauksia – josko siis kirjoittasin niistä asioista.

Ensimmäiseksi katson, mistä päin Suomea syksyn lukijakunta on: syyskuun alusta lähtien Tuulestatemmattuun (siis pelkkään blogiin) on tultu yhteensä 13 618 kertaa ja noiden käyntien aikana on liki 50000 (49 336) sivun katselua. Eniten kävijöitä on ollut – luonnollisesti – Suomesta, mutta yhteensä kävijöitä on 40 eri maasta. Ruotsi, Yhdysvallat, Belgia eniten ulkomaista.

Suomen 20 vilkkainta paikkakuntaa vasemmalla. Edelleenkin kaikki mokkula yms. sellainen liikenne menee käsittääkseni Helsingin alle. Ja pienet paikkakunnat (tuli nyt mieleen vaikka esimerkiksi Ii tai Ivalo/Hangasoja, joista tiedän blogissani käytävän, mutta ne eivät näy ollenkaan koko tilastossa) menevät ilmeisesti lähimmän ison paikkakunnan alle.

Sekä www-sivujeni että blogin sivut ovat saaneet suosiota seuraavasti. Tämä tilasto (jossa luvut jostain käsittämättömästä syystä osin epäjärjestyksessä) on joulukuun tulos:

Sitten jos katson, mitkä ovat ne hakusanat, joilla nimenomaan Tuulestatemmattuun on joulukuussa tultu, hoksaan, että viisi ensimmäistä ovat joko blogini tai oma nimeni eri muodoissaan ja niiden jälkeen hakusanat ovat seuraavia

Kovin on ruokapainotteista tämä kiinnostus. Mutta tosiaankin enin tulee suoraan nimellä, – arvelisin että nimenomaan ”tutut”, vakkarikävijät ovat tähän ehdottomasti suurimpaan ryhmään kuuluvia. Mistä siis voisin vetää johtopäätöksen – – niin minkähän? Kuulumiset kiinnostaa?

Nyt kuuluu sellaista, että lähden laittamaan jääkellarin lohen ässehtimään, jotta aattona on parhaimmillaan…

Ja ehkä tämä blogini on jollekin joulukalenteri. Siispä luukku 20 (kannattaa klikata isommaksi. Tämä on yksi eniten tykkäämäni jouluotokseni.)

________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 20

Liiteritontut

Niitä näitä

Joulunalus sunnuntai

Pureva pakkastuuli, ihan julmettu. Puista lähtenyt lumi. Talven ihmemaa ei nyt ole houkutteleva, mutta olihan se ulos rohjettava.

Esikoinen kotosalla pari päivää, ja poikakin enemmän kuin tavallisina viikonloppuina, – hauskaa.

Viimeisen päälle pirttipäivä sitten ollut. Paketoitu joululahjoja, olen tehnytkin muutamia vielä. Ikean valokuvakehyksiin on yks jos toinenkin kuvani päätynyt. Muistoja matkoilta. Ikean edulliset kehykset on vaihtokehyksiä, joten lahjansaaja voi sitten vaihdella otokseni omiinsa, jollei photografiiraukseni miellytä …

Tein ruokaakin niin että riittää pariksi tulevaksi, vähän hopummaksi arkipäiväksi lämmiteltävää ja olisi muutama hyvä reseptikin (mm. ihanainen parmesan-kastike kasvikselle ja paistetulle tonnikalalle, persillade-porkkanat, jouluruukku) jaettavaksi, mutta yksinkertaisesti en nyt viitsi ryhtyä kirjoittelemaan. Palaan noihin varmasti jossain välissä.

Pahoittelen tylsyyttäni… joskopa huomenna olisi jotain avartavampaa kerrottavaa 🙂

Nyt on aika Il Divon The Christmas Collectionille.

_________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 19

Vuodelta 1995

Valokuvaus

Toscanan maisema oviverhona

Parahiksi jouluksi saatiin Festan oveen ”rullaverho”. Viime kesän Italian matkalla pienessä Toscanan kylässä otin valokuvan, jonka muokkailin sopivaksi Festan ”pikkuoveen”.

Oven isosta ikkunasta on näkymä meidän mattotelineelle ja muutenkin takapihan tylsään nurkkaan, joten olemme miettineet, miten ikkunan ”verhoilisi”. Kesällä siinä olikin sellainen oviverho, mutta ei ollut kätevä.

Nyt ovessa on kuvasta rullaverhokankaalle painettu kuva, joka on tarranauhalla kiinni. Maksoi 70 euroa ja värit ja kuvan tulostuslaatu on hyvä.

Klikkaa kuva isommaksi, näet paremmin millainen juttu se oikein on. Tällaistakin iloa valokuvauksesta voi olla. 🙂

___________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 17

Tonttulan ikkuna – vähän edellistä talvisempi ikkuna

Niitä näitä

Joulu on tulossa …

Luulen että joulu on lähellä. Sen huomaa – monestakin asiasta …

Meillä on PALJON ihania kortteja keittiön pöydällä. Ja olemme saaneet jo muutaman lahjankin, hieman yllättävästikin. Mukavaa, hämmentävää — Mökille viemisiä on 🙂 Pehtoorin edellisessä elämässä tähän aikaan vuodesta virtasi kukkia, suklaata, viiniä, poroa, kyniä ja kirjoja — ne kaikki olivat tervetulleita: kyllähän meillä juuri noista asioista pidetään ja tarvitaankin, mutta nyt saadut lahjat tuntuvat kuitenkin paremmilta. Omemmilta. [kummallinen sana: onkohan tuo ihan oikeinkaan? Omemmilta?]

Ja meillä on siistiä. Ei, emme ole itse kuuranneet koko taloa – vähän sieltä sun täältä on putsailta mutta meillä on käynyt siivooja-S. joka on tuulettanut ja luutunnut huushollin puhtaantuoksuiseksi ja siistiksi. Sellainen on ihanaa ylellisyyttä, josta nautin kovasti.

Joulun tulon huomaa siitäkin, että olen käynyt ostoksilla. Olen ostanut monta joululahjaa. Tuosta vaan shoppaillut. Enkä Akateemisesssa ostanut itselleni YHTÄÄN kirjaa. En yhtään. Siellä olisi kyllä ollut yksi mielenkiintoinen kartasto mutta minähän olin tiukkis ja ohi menin. Ja sitten: kuinka hullun hauskaa onkaan kun keksii muutamille ihmisille – joille ei välttämättä edes ”kuuluisi” hankkia mitään – keksii aivan huippujutun annettavaksi. Antamisen ilo on huippujuttu!

Joulun tulon huomaa siitäkin että on mahdollisuus miettiä, miten aikansa käyttää… Nyt käytän paketteja tehden ja musiikkia kuunnellen …

__________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n;o 17

Se Pihan Pienempi Joulupuu

Yliopistoelämää

Henkilökemiaa, pärstäkertoimia ja oikeudenmukaisuutta

Muistatteko kun ainakin kerran tälläkin foorumilla (katso naispoliisi joka kävi työhuoneessani-juttu) olen pohtinut sitä kummastuttavaa seikkaa, että toisten kanssa yksinkertaisesti vain synkkaa ja toisten sitten ei. Hämmästelen tätä asiaa toistuvasti. Tänäänkin.

Miksi jossakin työryhmässä on vaikea toimia jos joukossa on sellainen ihminen, jossa joku piirre tai olemus tai mikä lieneekään ei kerta kaikkiaan miellytä. Tai jonka kanssa ei vain osaa jakaa yhdessä tekemisen riemua, onnistumista, haastetta tai mitään. Usein tällaisessa tilanteessa on vielä niin, ettei osaa edes takitelleen sanoa, mikä siinä toisessa ihmisessä niin pistää vastaan, mikä lopulta ärsyttää. Tai jos juhlaillallisilla pöytäseurueeseen sattuu kuulumaan ihminen, jonka kanssa henkilökemia ei natsaa, ei vaikka päälläsi seisoisit, niin onhan se enemmän kuin riepovaa, ei niin juhlallisista, saatikka suurenmoista. Ihan sama mitä sanot, toisen vastaus on sellainen, että tunnet tulleesi nujerretuksi tai huijatuksi tai muuten vaan petetyksi.

Tai sitten toisin päin: tapaat uuden ihmisen ja 10 minuutissa pidät hänestä, ja sen jälkeen suhtautumisesi kaikkeen mitä hän tekee on myönteinen. Ihan sama vaikka joku asia ei niin sujuisikaan, …

Minulla tämä aaltopituus-ongelma (tai siis ”aaltopituuttomuus”) on joskus omantunnonkysymyskin. Opinnäytetöitä ohjatessa ja arvostellassa on pidettävä pää kylmänä ja fiilikset sivussa, ettei kukaan saa parempia tai huonompia arvosanoja sen mukaan, miten henkilökemiat pelittää. Pärstäkertoimella kun ei arvosanoja jaella.

Tänään oli oltava tavallistakin tarkempana kun oli taas aineenopettajiksi haluavien opiskelijoiden haastattelurumba käynnissä. Pyrkijöitä on paljon enemmän kuin tulee valituksi. Monella on ”elämänura” valinnasta kiinni: ”olen AINA halunnut historianopettajaksi” sanoo vuorollaan 20 hurjasti jännittävää haastateltavaa ja vain noin puolelle ”opeputkeen” pääsy on mahdollista.

Puolessa tunnissa on strukturoidun haastettelurungon perusteella arvioitava opiskelijan soveltuvuus hommaan, ja toisaalta samalla suljettava monelta nuorelta tie unelma-ammattiinsa. No ei se eihän noin raa´asti mene, mutta on kuitenkin kyse isoista asioista. Minulla ainakin vastuu painaa noissa haastatteluissa ihan hurjasti. Ja minun asemaani vielä vaikeuttaa (tai ainakin minun mielestäni se vaikeuttaa) että tunnen nämä haastateltavat. Suurin osa on kakkosvuosikurssin opiskelijoita, joten olen jokaisen kanssa ollut tekemisessä aika paljon, niin paljon ainakin että tiedän toisten kanssa kemioiden pelaavan hyvin ja sitten taas kaikkien kanssa työ- tai asioihin suhtautumistavoista en ole yhtä mieltä. Minulla on siis ennakkotietoa, mikä ei helpota pisteiden jakamista. Onneksi haastatteluprosessiin oli koulutus, jossa soveltuvuuskokeen pisteenantoa opetettiin ”kalibroimaan”.

Oikeudenmukaisia ratkaisuja soisin osanneeni tehdä.

______________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o !6

Handmade jouluhyviä

Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: mielenrauha

Valokuvatorstain haasteena joulun alla mielenrauha.

Pohjoisessa, mökillä päivän ulkoilun jälkeen, takkatulen ääressä – siinä on mielenrauha

(klikkaamalla takkatuli suurenee)

Muiden mielenrauha-kuvia on täällä.

Tämä onkin minun sadas osallistumiseni valokuvatorstaihin.

Kiitokset kaikille tähänastisesta ja

mielenrauhaa ja levollista joulua

Valokuvatorstain poppoolle toivottelen

ks. joulukorttisivuni

Vanhemmuus

Nuorison kanssa

Meillä oli nuorison kanssa pikkujoulut, tai ainakin yhdessäolo. Ennen kuin löytyi ilta, jolloin meille, molemmille nuorille ja molempien seurustelukumppaneille löytyi ilta, jolloin me kaikki voitiin porukalla istahtaa yhtäaikaa ruokapöytään, oli totisesti soviteltava menoja, töitä, tenttejä, koulua jne. Ja sittenkin Juniorin oli ”uhrauduttava” ja jätettävä koulu tältä illalta väliin; ”mutta mitäpä en perheen eteen tekisi” totesi poika, jolle ei mikään olisi voinut olla mieluisampaa kuin lintsata ruotsin tunnilta.

Ja olihan meillä kuudella ihan hyvä tovi, hetki. Tyttären ja myös poikaystävänsä vaihtarikevättä ja sen aikatauluja vähän pohdittiin, Juniorin yo-kevättä (jotta josko ne kirjoitukset, ja jotta josko juhlat (edelleen olen äärimmäisen skeptinen, ihan ylimainostettua ja -arvostettua koko ylioppilastutkinto)). Me saamme kuulemma mennä Strassbourgiin (jonne siis tytär menee, poikaystävänsä toiseen Ranskan yo-kaupunkiin), – ei , en ole vielä varannut sarjalippua… Ja saan järjestää yo-kestit jos sellaisiin on aihetta 🙂

Hieman olen huolissani tyttären opiskelu- ja työtahdista, siihen päälle treenaaminen. Eikö nuo pennut olis voineet jotenkin tasata tuota tekemistä ja suorittamista? Eikö tytär voisi vähän vähempään tyytyä… Poika tehdä vähän enemmän. Toisaalta ihan sama: hyviä pentuja molemmat – ehkä vain minun mielestäni ovat 🙂 mutta se riittääkin minulle…

_________________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 15

Joulutähtitiffany

Niitä näitä

On jouluihmisiä – ja sitten ei

Minä olen. Jouluihminen. Mikä ei jääne epäselväksi tämän blogin ulkoasuakin katsellessa. Tonttuja ja jouluruokia ruutu tulvillaan. Tuossa ylhäällä on meidän Tomafoi. Tomafoi ja Iisakki, ne on olleet ne meidän tontut siitä lähtien kun lapset oli ihan pieniä. Lapsilla, nuorilla siis, niitä ei ehkä enää ole, mutta minulla on.

Vuosi vuodelta teen vähemmän, elän enemmän joulua. Laittelen valoja ja kuuntelen musiikkia. Ja jouluisesta maisemasta nautin. Tänä vuonna kun siihen taas on mahdollisuus. Huomasitteko, kuinka tänäänkin on ollut kaunista! Kävelin Norssille (siis kampuksella muutaman sata metriä) keskellä päivää (aineenopettajahaastattelut) ja oli vaikea palatessa tulla takaisin sisälle – oli kovin kaunista kun puut pehmeästi huurassa, siniharmaa päivä kovin viehättävä, tunnelmallinen, pakkasesta huolimatta lämmin :). Ja radiossa on uusi (?) kanava pelkkää joulumusiikkia (joulu.fi), sitähän sitten duuni- ja muut matkat kuuntelen.

Kaikille vain Joulu ei ole oikein mikään juttu. Osaa selvästikin häiritsee sekin, että minulla on työhuoneessani kynttelikkö: sellaisestakin päässyt joku huomauttelemaan ”kai edes itse maksoit tuon?” ja kaiken muun pahan lisäksi oven pielessäni on pieni enkeli (”onkos tämä joku talismaani?”, työpöydän nurkalla jouluämpärissä konvehteja kaikille piipahtelijoille ja pitempäänkin viivahtäville. Esimies viivähti tänään pitempään kun läheteltiin oppiaineen perinteiset joulukortit. Esimieskin on jouluihminen. Ja niinpä korttien äärellä vierähti pitkä tovi kaikesta joulunvieton historiaan liittyvästä höpöttäessä. Siinä tuli kummasti mieleen, kuinka isänikin oli jouluihminen: hänen kanssaan meillä oli joulun aikaan paljon yhteistä. Tein hänelle monena vuonna jouluruokia, yhdessä valittiin jouluviinejä, käytiin kauppahallissa kaloja ostamassa, järjesteltiin joskus kestejäkin. Hän kävi helpottamassa lasten joulunodotusta tuomalla aatonaatonaatoniltana videoita tai legopaketin, ”ettei ihan niin hirveesti jänskätä”.

Joulun tienoilla on mukava pukeutua punaiseen, edes huiviin. Tähän aikaan vuodesta puhun itsekseni enemmän kuin tavallisesti, kaikkinensahan olen muuten kovin hiljainen. Heh! Joulukuun päivinä soisin voivani jäädä aamuisin kotiin, lämmittelemään pehtoorin kanssa leivinuunia, leipomaan limppuja, sytyttelemään pihalyhtyjä, tekemään valokuvista joulutauluja, lähtemään päivänvalon aikaan ulos.

Lukukauden lopputohinat vain sattuvat juuri samoihin aikoihin kun olisi kiva olla kotosalla. Tosin tänään töissä oli kumman kevyt päivä, pitkästä aikaa kevyt olo ja naurua. Iloista, ymmärtäväistä naurua, se tekee hyvää ja sen luulisin, soisin kantavan kauemmaskin kuin jouluun…

____________________________________________________________________________________________

Joulukalenteri n:o 14

Jouluntunnelmaa