2009

Eilen sumuista ja lämmintä. Tänään aurinkoista ja raikasta.

Eipä noissa maisemissa paljon joulukorttikuvia oteltu. Merkillinen marraskuu. Eilen merkillisen lämmin, tänään merkillisen aurinkoinen. Olihan varsinkin tänään hienoa kävellä. Kauan olin. Silti on ikävä mökille: joulukorttikuvien takia, ja muutenkin. Mutta eipä taida olla rääpyä ennen joululomaa. Työ mokoma häiritsee haaveiden toteuttamista…

Eilen lenkin lisäksi juhla. Viinikerhon (käyhän www-sivulla, pitäisi kyllä päivittää…) 18-vuotisjuhla meni illastaessa. Yhteensä 9 ruokalajia. Purkkiruokaa? No sitäkin. Afrikan tuliaisia (impala-patee oli parasta!, kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla) ja paljon muuta. Osan toivat vieraat, hyvä systeemi, eikö? Hanhi oli hyvää, erinomaista itse asiassa. Mutta se rasvan käry, vieläkin tuntuu nenässä…

ja lopuksi kakkua. Eka kertaa tuollaisen tein: ei ollut minun mielestäni kovinkaan erikoista. Italialainen suklaakakkuni on parempaa…

Muisteltiin menneitä,  puhuttiin ruokakirjallisuudesta, syötiin, maisteltiin viinejä: Juno sai varauksettoman hyväksynnän ja illan paras viini oli Boekenhoutskloof. Olemme kerhon kanssa maistelleet pitkästi toistatuhatta (!!) viiniä  ja kyllä tämä siellä top 100-listalla on. Jollei jopa top 50 tai 30-listalla.

Puolen yön jälkeen hyvästelimme vieraat, pehtoorin kanssa siivoilimme.

Ja nythän olen päättänyt etten pariin päivään syö yhtään mitään!

Puhua pulputtanut – työkseni – pari päivää niin, että tuntuu, ettei edes tekstiä enää irtoa.

Mutta ei ole teksti aivan irronnut niiltäkään, jotka ovat laatineet Perinneleikit ry:n mainoskirjeen tai ohjelmajulistuksen tai mikä tuo tekstinpätkä lieneekään on. Teksti menee näin: ”Tavoitteena on saada lapsia vähentämään sähköisten viestimien käyttöä, puhumattakaan sosiaalisesta mukavasta hyötyliikunnasta.” Ja minä kun olen mennyt tukemaankin yhdistystä, jonka tavoitteena ”on vähentää sosiaalista mukavaa hyötyliikuntaa”? Hitsin hitsi.

– Mitä tämä on?
– Kastanjatahnaa.

– Yhy, mitä sinä sillä?
– Hanhen täytteeksi.

– Yhy, teet hanhea.
– Joo sellainen ois tarkotus.

– Vau miten iso kurpitsa, mitä tällä? Näin isosta teet varmaan lyhdyn… tai hilloa?
– Eiku lisäkkeeksi. Sille hanhelle.

– Tuo erikoistee onkin tosi ihanaa… Huh, juustokimpale kyllä haisee aika hirveelle, pistänkö muovipussiin?
– Pistä vaan.

– Mistä sinä tämmösen löysit? onko meillä tämmöistäkin hyllyissä? Mitä tällä tehdään?
– On teillä. Se on Balsamico glazea. Tuon juuston kanssa maistuu hyvälle.
– Balsamicoa ja juustoa. Just!
– Kokeile vaikka.

– Tuota — sulla on näitä ostoksia aika lailla. Kärryllinen.
– Niin no, onhan noita. Meillon juhlat.
– No niin vähän aattelinki.
– Meillä on sellainen viinikerho, on kokoonnuttu 18 vuotta ja maisteltu viinejä… Juhlitaan viikonloppuna sen täysi-ikäisyyttä.
–  Just! Sä oot juonu viiniä koko mun iän… Aika lailla …
– No ei me koko aikaa …

Tuttu opiskelija Stockan Herkusssa kassalla. Onneksi ei ollut Alkossa. Siitä se vasta juttu huomenna lipastolla kulkisi….

Tänään on tarvittu niitä varastoja joita kerätään kesällä: aurinkoisia aamuja, leppeää kesätuulta iholla, luonnon ääniä, Hangasojan solinaa, ystävien naurua, meren tuoksua aamulenkillä, rullaluistelusta raukeiden lihasten rentoutta, grillistä lähtevien tuoksujen herättämiä ennakkoaavistuksia tulevista makunautinnoista.

Tänään olen viipyillyt niissä muistoissa, joita kesällä tarkoituksella haettiin talvea varten: tuokio Visavuoren illansuussa, auringonlasku Rosesissa, heinäkuun leppeä aamu tunturissa. Kotipiazzalla alkukesän ensimmäinen lounas, nuoret kulkemassa edestakaisin.

Tällaisina päivinä on tilausta hyville muistoille.  On hyvä kun on niitä. Muistoja. Hyviä.

Tästäkin päivästä jää niitä: tytär on tullut illaksi kotiin. Kotikotiin. Onhan se vaan niin hyvä juttu. Siitä jää hyvä muisto.

Hölmöhän minä olen, mutta entäs sitten.  Olenpahan vaan.

Harmaata, pimeää, kylmää, liikaa tekemistä. Mutta paljon unta, hyvää lukemista, ulkoilua ankeasta maisemasta huolimatta, hyvää syömistä. Paljon kynttilöitä. Lisää lyhtyjä pihalle. Päivällä rotissöörien puurotapahtuma Hannalassa ja pehtoori voitti arpajaisten pääpalkinnon. Katseltiin lapsiperheiden elämänmenoa ja muisteltiin menneitä. Ja tultiin kotiin tekstailemaan omien kanssa. Lisää kynttilöitä. Huomisen työhommia. Telkkariakin katselin. Tahtoisin vielä yhden vapaapäivän. Aurinkoisen päivän. Mutta unesta, riittävästä, ilman painajaisia, ilman heräilyjä, ilman huolia vailla olleesta pitkästä unesta olen iloinen. Nyt sammuttamaan kaikki kynttilät … ja  taas nukkumaan 🙂

Aamiainen, Kaleva, itse asiassa yhtäaikaa ne. Lenkille. Kylmä. Siksi aikas ripeästi tuli tehtyä. Suihku. Tukka hyvin, kaikki hyvin ja kaupungille. Siinä poikkeama tavallisesta: olin tavallista kauemmin, melkein kolme tuntia. Puistolan Delissä systerin kanssa kahvillakin välillä. Sitten uudet treenikamppeet hankin. Kaupungilla humputellessani pehtoori oli laitellut pihavaloja.

Ja sitten tietysti ruokaa: nuoripari oli tilannut ”kermaista porokeittoa ja lohimedaljonkeja”. Pehtoorille ja itselle laitoinkin kuhaa: mausteeksi vain suolaa, valkopippuria. Sitten voissa paistettava pannulla, ja loppuvaiheessa kypsennystä viipaleet vuohenjuustoa päälle. Eivät nuoret uskoneet, että oli parempaa kuin lohimedaljongit. Ihan sama. Meille se maistui.

Sitten testailimme jälkkäriksi Etelä-Afrikasta tuotua Balsamico glazeta ja brietä ja Alkon uutuushyllystä – edelleen reissutunnelmissa –  eteläafrikkalaista Juno-viiniä. Testivastuu on suuri, sillä ensi viikon lauantaina viinikerhomme on täysi-ikäinen ja 18-vuotissynttäreitä vietetään meillä, – on siis testattava, mitä tarjotaan. Nyt on tämä viini valittu: Juno.  (SHIRAZ (82 %), MOURVÈDRE (14 %), VIOGNIER (4 %).) Pitkästä aikaa oikein löytö, edullinen sellainen.

Tuoksuu mokalle, marjoille, suklaalle. On pehmeää, lämmittävää, lohdullista syksyn  ja talven viiniä. Sopii ainakin juuston kanssa. Sopii nautittavaksi sellaisenaan. Maksaa alle kympin pullo. Ehdottomasti suositeltava viini.

Kaadan sitä toisen ison lasillisen ja lähden siivoamaan vaatehuonetta … tai ehkä sittenkin takkatulen ääreen, jossa pehtoori jo uuden kirjansa kanssa taitaa ollakin…

Pehtoorilla on kautta maailman sivu ollut hieno tapa tai huomaavaisuus ostaa perjantaisin kukkakimppu, puntti kevään tulppaaneja, krysanteemeja talvisin, kieloja torilta kesäisin. Jollei kukkia niin sitten piccolopullo shampanjaa. Kuluneiden vuosien (vuosikymmenten!)  aikana olen jo melkein tottunut tällaiseen hulppeaan juttuun.

Noh, tänään kun pehtoori – poikkeuksellisesti, sillä poika oli aamulla vienyt minut töihin ja sitten minulta auton – haki minut töistä ja kun istahdin kyytiin, pehtoori pukkasi syliini paketin: viikonloppulahja, oleppas hyvä! No kukkabuketteihin olen tottunut, mutta että lahja? Ajelimme kotiin. Istahdin: koko päivän, jo aamusta asti, ollut huono olo, joten oli tarve istua; ryhdyin aukomaan pakettia. Verenpainemittari! Just!

No peruste hankinnalle ehkä on:  on nimittäin taas huippaillut aika lailla. Aamulla tuntui että matka sängystä suihkuun sujui kovin kaltevalla pinnalla, kuin myrskyisän laivan kannella olisi kulkenut. Eteisessä kengännauhoja sitoessa oli hetki hengiteltävä hitaasti, jottei ihan pimentynyt… Päädyttiin sitten siihen, että menen pojan kyydillä duuniin.

Uudella mittarilla sitten pehtoorin kanssa on ilta paineita mittailtu: miehellä kun on aina vaan turhan korkeat paineet ja minulla on kautta aikojen olleet alle normiarvojen. Insinööri olisi mielellään tehnyt tuloksistamme Excel-käyränkin, mutta siihen ei sentään menty.

Kysymys kuuluukin: mikä avuksi kun yläpaine kohoaa juuri ja juuri yli sadan (112), alapaine on 68 ja pulssi 54? (ja tässä iässä kuitenkin pitäisi olla pikkuisen jäsymmät arvot) Olisiko kellään kotikonsteja alhaisen verenpaineen ja huippailujen hoitoon? Salmiakkia en jaksa syödä, suolaa käytän ruoassa niin paljon että perheen valveutuneet nuoret nalkuttavat asiasta ja stressiäkin on ihan työpaikan puolesta tarjolla varsinkin lukukausien alussa ja lopussa ihan riittämiin, mutta silti arvot jää aika surkeiksi. Joten, mikä auttaisi, jottei maailma keinuisi?