2009

Minun on aina ollut vaikeaa elää tässä ja nyt. Koetan aina välillä hokea itselleni Carpe diem – elä nyt, nauti hetkestä.

Mutta ei. Joko mietin mennyttä mukavaa muistoa tai haaveilen hyvästä huomenesta: muistatko kun lapset oli vielä pieniä ja illat kotona, voi, kuinka ihanaa olikaan siellä tai täällä, ajatella on vasta vuosi kun olimme heidän luonaan, silloin ennen oli niin mukava kun – -, voi kunpa voisin palata sinne mistä jo lähdettiin – – . Tai haaveilen tulevasta vapaasta, tulevasta työstä, tulevasta kesästä, haaveilen ensi joulusta ja ajasta sitteku. Olen haaveillut ajasta sitteku meilläki on lapsia, sitteku on vakinainen työpaikka, sitteku on kesä, sitteku olen laihempi, sitteku opin tämän asian , sitteku asuntolaina on maksettu, sitteku väitöskirja on valmis – – .

Näitä ”voi-kuinka-hienoa-olikaan” ja ”sitteku – – niin-sitte – – ” minulla on riittänyt. Ja tänään on paha menneen muistelu/sitteku-päivä. Onkohan tämmöinen tässä päivässä elämättömyys erityisesti historioitsijoiden helmasynti, vai onko se  seurausta jostain muusta sisäänrakennetusta?

Nyt. Nyt on hyvin. Tästä pidetään kiinni. Nyt.

Pehtoori lähti aamulla pohjoiseen. Yksikseni sunnuntai: rauhassa reissukuvia retusoidessa ja webbbisivustoa värkätessä. Nuorempi nuoripari kävi sentään seuranani syömässä: tagliatelle ja tonnikalakastike valmistuivat nopeasti ja maistuivat. Silti en millään saa New York -sivustoa valmiiksi tänään; ryhdyin – taas kerran – tolkuttoman suureelliseen toteutukseen… Etusivu ja sivu tai pari  sentään jo tänään myöhemmin julkaistavissa.

Reissutuliaisia on myös kimpale valkosuklaata, jonka ostin Whole Foodsista. Ammattilaisten Callebaut-suklaa oli NYCissä edullista ja se on aika ainutlaatuista. Siitä (osasta) tein muffinseja. Ei mitään dieettiruokaa, mutta ah, kuinka suklaarouhesattumat mehevässä muffinsissa maistuvatkaan taivaalliselta. Toki tämän voi tehdä Fazerin leivontavalkosuklaastakin, hyvää tulee varmasti siitäkin.  (Resepti suurenee klikkaamalla.)

Miksi usein on taisteltava itsensä kanssa. Lähtisikö lenkille vai ei? Miksi ei? Tänäänkin kymmenenmiljoonaa (noin!) syytä, joilla koetin vältellä lenkille lähtöä, mutta kannattiko? Ei. Lenkki oli sittenkin, kuten yleensäkin, huippujuttu. Mikä siinä on niin vaikeaa? Siis lähtemisessä.

Nuoskalumi natisi kenkien alla, melkein eteläinen, melkein lämmin tuuli merenrannassa. Paljon kuvattavaa. Vaikka pilvinen, tylsältä näyttävä sää olikin. Ilmassa väreili kevät, jossain tuulen ”sisällä”.  1½ tuntia humahti. Koko päivä humahti. Jännä juttu (Pasila).

Tein Amerikan (valkosuklaa)muffineja – ja sisilialaista miekkakalaa. Reseptiikkaa ja NYCin reissun kuvia työstän julkaistavaksi. Josko huomenissa?

Valokuvauskurssin kahvitauon aikana hoksasin Oulu-opistolla nuoria, jotka tekivät jotain haastattelututkimusta. Heillä oli opiston käytävillä haastattelupisteitä, ja niiden edessä lappuja ”Yli 50-vuotias, käytä muutama minuutti ja osallistu haastatteluun. Ilmainen kahvilippu kaikille osallistujille.”  Haastateltaviksi halukkaita ei selvästikään ollut tarpeeksi, koska nuoret pyydystivät ohikulkijoita ”Hei, voisitteko auttaa… osallistuisitteko? … vastaisitteko muutamaan kysymykseen.”  He eivät pysäyttäneet minua. Eivät houkutelleet vaikka menin yhteensä neljä kertaa heidän ohitseen! Mitä tämä merkitsee? Ainoa mahdollinen tulkinta on, että eivät uskoneet minun olevan tarpeeksi vanha! Muita tulkintoja en halua kuulla. Tämän päivän anti oli nyt tässä 🙂 .