Huomenna 12 henkeä illallispöydässä. Kokkailun olen jo aloittanut. Kerron sunnuntaina mitä tarjosin… 🙂 Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa….
Hyvää tästä tulee. Jälkiruoka vailla vertaa…
Urakka tyrkyllä
”Taivalkosken historia -hanke olisi vireillä. Otatkos homman? Aikaa olisi nelisen vuotta, sivuja kolmisen sataa ja maksavatkin siitä, ehtisit ihan hyvin töiden ohessa ja lukukausien välissä tehdä. Alkasitko?”
”- Joo, ei. Kiitos, mutta ei kiitos.”
Onhan noita tilaushistoriahankkeita ollut. Vuosikymmen, toistakin koko ajan virkatyön ohessa, lomilla, lasten päiväunien aikaan silloin ”kotihoidonvapaalla” [järkyttävä sana] ollessa ja iltaisin niitä tuli tehtyä. Lauantaisin arkistoissa ja iltalukemisena kaikenmaailman kotiseutulukemistoja. Ainainen kilpajuoksu dead-linejen kanssa. Kirjoittamisen tuskaa. Oli niissä monia hienojakin hetkiä, toivat taitoa ja tietoa, flowkin vei monesti mennessään, mutta kiitos ei enää.
Alan oppia sanomaan ei.
Tänäänkin lähdin jo kolmelta töistä, ja valmistelen lauantaisia rapukestejä. Mietin viinejä [pientä painetta niiltä osin sillä saamme joukkoomme myös alan asiantuntijan] ja tarjottavia. Liinoja silittelen ja pihalyhtyjä putsailen. Kakkupohjat jo tein: saakohan vielä mansikoita? Taivalkosken historiassa olisi varmasti haastetta ja huvia, mutta nyt elämä on parempi ilman sitä urakkaa.
Valokuvatorstai: Iho
Valokuvatorstain kesätauon jälkeen haasteena iho. Tästä kesästä jäi kaipuu ruskettuneeseen ihoon.
Kvarttaali
– Roomaan pidennetyksi viikonlopuksi [”ei nyt oikein pysty kun teinillä ja minullakin lukukausi pahoimmallaan alullaan”]
– Helsinkiin johonkin galleriaan hankkimaan taulu tai pienoisveistos ja sen jälkeen syömään Postresiin [”töiden takia pitää kuitenkin kohta mennä muutenkin Helsinkiin ja ks. edellinen”]
– Tunturiin päiväreput selässä ja tunturin laella pieni pullo shampanjaa: taivas kattona ja sellaista [”vastahan me oltiin patikoimassa”]
– Kynttiläillallisille valkopöytäliinaiseen ravintolaan suunnittelemaan tulevaa ja nauttimaan elämästä [”viitsiikö sitä nyt arki-iltana ja kun lauantaina on ne rapujuhlatkin”]
Ei, ei me tänään sitten tehty mitään noista.
Olimme aamukuudelta kuntosalilla vain kaksistaan, polkien rintarinnan kuntopyörällä. Aika hiljaa oltiin, niinkuin sitten aamiaispöydässäkin; mitäpä sitä höpöttelemään. (Tuli mieleen Mika Waltarin runonpätkä: ”Tuntea läheiseksi, ystäväksi, toinen ihminen, sanoitta.” Jaettiin Kaleva ruisleipien ja kahvin äärellä. Olin sitten päivän töissä, ja sain tulla valmiille ruoalle. Ja lahjankin puolisko oli hankkinut – vaikka oli sovittu, ettei nyt sitten kuitenkaan mitään laiteta.
Hieno hopeahääpäivä [miten tavattoman vanhalta se kuulostaakaan! kvarttaali tai varttivuosisata ovat parempia, ehdottomasti!] ja 29-vuotiskihlajaispäivä me on vietettykään. Ja hyvin hyvä varttivuosisata on vietetty, – aviossa. Niin se aika rientää.
Blogikriisi
Jokainen itseään kunnioittava bloggaaja näyttää aika ajoin käyvän läpi jonkinlaista kriisiä tekstintuottamisensa kanssa. Jotta olisin katu-uskottava näissä blogilandian kortteleissa, on minunkin pohdittava tämän homman mielekkyyttä.
Jo alussa ilmoitin, ettei minusta ole bloginpitäjäksi, tämän piti olla päiväkirjan korvike ja keino opetella kirjoittamaan napakasti, lyhyesti. Alku oli aika lupaava, mutta viimeistään kesälomalla homma karkasi lapasesta ja matkoilta postailen jo sivutolkulla tekstiä. Lyhyet pienet tuntojen, tekemisten ja tunnelmien kirjaamiset ovat venähtäneet päivittäiseksi höpöttämiseksi ja minimalistinen sanonta on tuhannen hukassa. Tekstini alkavat olla – ei lyhyesti kirjattuja tuokiokuvia – vaan nimimerkkini mukaisesti ”tuulestatemmattua” tarinaa ilta toisensa jälkeen.
Mutta: pitkistä henkilökohtaisista päiväkirjavuodatuksista olen kyllä tämän myötä päässyt eroon. Yksi tavoite on siis tullut saavutettua. Ja muutama ystävä ja sukulainen on kertonut näitä kirjaamisiani lukevansa [- tavattoman fiksuja, minusta ainakin] ja blogin tilastoinneista näen, että sivullani käy muitakin kuin sisareni ja muutama ystävä. Kävijöitä on päivittäin jopa kymmeniä. Eilenkin 62. En näe ketkä käyvät; sen vain voin tilastoista lukea, että minulle aivan tuntemattomistakin Suomen syrjistä joku tänne klikkailee, kiitoksia vaan mielenkiinnosta. Blogitilasto (ja www-sivustoni tilasto) kertoo, että mansikka-mascarpone- ja muut reseptit, lukemiset ja reissuraportit kiinnostavat. Olympialaisten aikana Kiinan matkaraporttini toivat monia lukijoita blogiin.
Niinpä: ehkä en nyt ensimmäisen blogivuoteni jälkeen sittenkään sulje tätä ikkunaa arkeeni, vaan kehittelen vähän uutta. Ehkä luovun tuosta surkeasti onnistuneesta tavoitteesta kirjoittaa lyhyesti, ehkä siirryn vielä tuulestatemmatumpaan tekstiin… Blogin ulkoasuakin ajattelin vaihtaa. On vain opittava vähän css-koodausta [siksikö sitä sanotaan], parempaa kuvajulkaisua toivon ja kaikenlaista virittelyä. Monenlaiseen oppimiseenhan tämä – tämäkin – foorumi on hyvä.
Historiastahan jo tiedämme että kriisi synnyttää yleensä jotain uutta. Ei aina parempaa, mutta uutta. Katsotaan nyt, mitä tästä kriisistä syntyy…
Äiti-poika -harmoniaa?
Ollaan pojan kanssa kaksistaan kotosalla, ja mitäs me tehdään: syödään puoliksi pussillinen bageleita ja ollaan ihan sovussa. Nautitaan bageleita cheddarin kanssa ilman mitään rajaa ja keskustellaan koulunkäynnistä ja erinäisistä muistakin iäisyyskysymyksistä (onko sänky petattava, onko likaiset vaatteet vietävä pyykkiin ja puhtaat pantava kaappiin, miksi ja ketkä käyttävät nuuskaa, kuka maksaa mopon bensat, moneltako mennään nukkumaan ja moneltako herätään [ei todelLAakaan herätä klo 9.27 silloin kun koulussa 3 km:n päässä on oltava klo 9.55!]) rakentavasti, pohtien asioita eri näkökulmista ja kunnioittaen toistemme mielipiteitä.
Siis onko niiin, että meidän joskus ehkä kiivaaltakin vaikuttava sanailumme johtuukin vain yleisöstä? Perheen isän ja esikoisen läsnäoloko meitä stimuloikin reippaaseen kielenkäyttöön? Se ei johdukaan meidän tempperamenttiemme samankaltaisuudesta? Sitäpä tässä puutarhanhoitoon lähtiessä nyt mietin.
Purot ja porot jääkööt…
Pohkeet pinkeänä, paidan selkä märkänä tunturin rinnettä ylös ja toista alas. Siinä ei paljon valokuvausta harrastettu eikä luonnonrauhasta riemastuttu kun pehtoorin tahtiin käytiin seitsemän kilometriä patikoimassa.
Pohjoinen ilmavirtaus on laskenut lämpötilan (+ 8 C), ei sada kuitenkaan. Nuorenparin kanssa lähdemme ajelemaan kohti Oulua. Sittenkin jo tänään; hyvä, että halusivat lähteä jo nyt, olisin joutunut muuten Eskelispiiliin ja junaan.
Työtkin jo kutsuvat, spostissa opiskelijat ilmoittelevat tulevansa tapaamaan ja onhan siellä kaikkea muutakin syksyn merkkiä odotettavissa. Ja kuopuksesta on jo lähdettävä huolehtimaan. Oliko puhelimessa jo vähän ikävissään, vai kuvittelenko vain?
Haittaako sade?
Sadetta. Melkein koko päivän. Niinpä aamupäivä töitä tehden. Kauppareissulla piipahdettiin Metsähallituksen info-pisteessä Kiehisessä. Mentiin hakemaan sienikirjaa: tultiin ulos viiden kirjan kanssa! Ja sitten sellainen vihkonen ”Kääpien tunnistuskortit”. Ja eikun se taskuun ja kamera mukaan ja metsään: nyt tunnistan jo Taulakäävän (yllä) ja Pökkelökäävän (metka, ihan kuin purkkapallo).
Sateen yltyessä siirryttiin sisälle, erinäisiä valmisteluja kun kuukauden päästä saadaan tänne vieraita vähän tavallista enemmän. Ja lukemista. Saunan jälkeen ruoka: poron sisäfile lisukkeineen maistui nuorillekin. Tein eka kertaa ever siten kuin ravintoloissakin tehdään: paistoin ruskean pinnan ja sitten uuniin (100 C) kunnes paistimittari näyttää 55 C, sitten folioon 10 minuutiksi. Lisäksi vain auramuru-kastike ja perunat. Jälkiruokana oli turkkilaista paksua jukurttia ja hilloja, ja hillahunajaa. Sitä on täällä lähikaupassa. Tavallinenkin sopii, mutta hillahunaja on vielä parempi, joten jos kohdalle sattuu niin suosittelen.
Nyt tytär ja sotilas jo huutelevat sökölle: aikovat meiltä pikkurahat putsata…
Tunturipurojen raikkautta
Aamulla ikkunasta purolle päin katsellessa huoli: syövätkö porot pyhän pihlajan, lahjapihlajani? Pitäisiköhän ne suojata talveksi? Mökin pihapiirissä on usein, erityisesti näin syksyisin ja talvisin poroja. Kotiporotokka :), jäkäläkangas kun ei mökkiasutukseen lopu.
Täällä on vielä valoisaa, valoisampaa kuin etelässä, – vielä ennen kuin auringon kierto kohti kaamosaikaa alkaa. Tänään päivänpituus täällä 16,31 tuntia, Oulussa 15,47 ja Helsingissä 15,02. Lämmintäkin tänään. Niin lämmintä, että uskaltauduin kastautumaan purossa. Huikea uintipaikkamme ei mahdollista pitkään pulikoimista, mutta eipä siellä olisi kyllä huvittanut mitään uintiretkiä ryhtyä tekemäänkään.
Villi arvaus, mikä on tunturipuron veden lämpötila tänään? Jokainen blogivieras, joka arvaa oikein, saa ison annoksen hillalättyjä ja shampanjaa! Hillalättyjä innostuin paistamaan kun siskon mies piipahti matkalla Inarinjärvelle kalaan. Kävi houkuttelemassa pehtooria mukaan, joka lupautuikin maanantaina menemään kunhan meitsi on palannut etelään.
Hillalättyjä meillä on vielä tarjolla ihan piakkoinkin kun tänään valantehnyt autosotamies ja tyttäremme tänne tulevat. Ensin on kyllä porolasagena. Tein reseptikansioni ohjetta soveltaen tuorepastasta. Onhan se aika talvista ruokaa mutta maistuu se elokuussa purouinnin ja tunturipatikoinnin jälkeen. Tänään helppo reitti Prospektorin kaivoksen ja Piispanojan suunnassa. Helppous mahdollisti myös polulta poikkeamisen. Tuloksena korillinen tatteja! Soppa-ainekset moneen kertaan. Josko jo huomenna keittäisi yhden annoksen: maistuu ainakin tyttärelle. Johan on minulle merkillisen mieluista kun tulevat tänne valalomaa viettämään.
Ei valittamista
Olen nähnyt niin hienon suon etten ikinä. Ahopään rinteitä laskeutuessa se näytti viheriäiseltä niityltä, Kiilopään tummaa silhuettia vasten oli merkillisen kaunis. En vain osannut kuvata sen kauneutta. Kuvissa se näyttää tavalliselta pieneltä Lapin suolta. Luontopolku oli muutoin aika vaativa: paljon rakkaa ja kapeita muhkuraisia, kurujen pohjilta nousevia polkuja. Tälle kesälle on huiputettu Kaunispää, Iisakkipää, Kiilopää ja nyt Ahopää. Ei mitään Veikka Gustafsson suorituksia, mutta onpahan liikuttu. Voimannuttaako se? En tiedä. Hyvältä se joka tapauksessa tuntuu. Se rauhoittaa – pitkäksi aikaa. Ruskaa on jo vähän, sieniäkin vähän, mustikoita hyvin vähän, hilloja muutama eikä puolukoita yhtään. Eihän niitä (puolukoita siis) vielä kuulu ollakkaan. Nyt kun olemme syöneet (savurautua ja sienimuhennosta, ruisleipää ja Trimbachin Pinot Gris niiden seurana – ei voi valittaa) ja tästä läppärin yli kuvatessa ulkona näyttää tuolta
(klikkaa kuva isommaksi) ja siellä on lämmin (+ 18 C) en taida sittenkään ottaa arvosteltavana olevaa väitöskirjan käsikirjoitusta pöydälle, vaan otan puukon ja korin ja lähden metsään: onhan ne vähätkin suolasienet haettava sieltä pois.