Työhuoneessani kävi tänään poliisi. En ole koskaan ennen tavannut häntä. Keskustelimme yritysmaailmasta, sen taustalla vaikuttavista psykologisista ja henkilökemioihin liittyvistä asioista, keskustelimme historiantutkijan ja poliisityön yhtäläisyyksistä. Keskustelimme siitä, kuinka arjen historia onkaan kiinnostavaa, ja kuinka rikokset kertovat ihmisten arjesta. Yhtäkkiä keskustelimmekin urheilusta ja liikunnan vaikutuksesta ihmisen olemiseen ja tekemiseen, ja tulimme todistaneeksi yhtäpitävästi ja yhteen ääneen, että liikunta on ihmiselle välttämätöntä.
Merkillistä, miten joidenkin ihmisten kanssa tuntee jotain hengenheimolaisuutta, sielujensympatiaa tai että yksinkertaisesti vain synkkaa heti ensi metreillä. Mistä sellainen tunne ensi tapaamisella tulee? Sekö että molemmat olemme toimineet naisina miehisessä työmaailmassa (poliisi ja onnikkakuski), sekö että arjen historia kiinnostaa meitä molempia vai sekö että molemmilla on insinöörimies vai lopultakin vain se, että meille molemmille liikunta on osa arkea – mikä oli se ratkaiseva tekijä, joka sai tuntemaan, että tämän ihmisen kanssa voisin keskustella tunnin joskus toistekin?
Aivan tyven. Aurinkoinen. Ja vielä sunnuntai. Aamu siis. Jo varhain puutarhaan: kasvimaa siistittävä. Keväällä tehtiin töitä, että viime vuotisen kaltaiselta surkealta sadolta välttyisin, mutta tulos ei juuri kummempi. Salaatit, sipulit, lipstikka ja raparperit rehottavat, mutta kaikki muu kitukasvuista. Pehtoori elikkäs perheen pääpuutarhuri epäilee, että kasvimaan reunalla kasvavat kymmenen koivua vievät voiman porkkanoilta ja tilleiltä. Tiedä häntä. Joka tapauksessa kasvimaalla ja talon reunakiveysten välissä kasvaa enemmän villiorvokkeja kuin penkeissä kasviksia ja yrttejä. Puolenkymmentä vuotta sitten meillä oli naapurinrouvan kanssa molemmilla orvokki-innostus, ja sen seurauksena koko lähitienoo on edelleen enemmän tai vähemmän ”orvokkinen”.
