Pahantuulisuus johtuu siitä, että olen huolissani lapsistani. Se johtuu siitä, että minun olisi vain uskottava, etteivät tarvi minua enää jatkuvasti. Kuinka monet Saaran päivät vietettiinkään vohvelikekkereitä pitäen tai Potna-Pekalla ajellen tai Ainolan puistossa piknikillä nautiskellen tai Iissä uiden tai … . Omat ja vaihteleva määrä muiden lapsia mukana. Kakun kuitenkin tein nytkin… Olisi vain opittava, ettei tarvisi enää. Noh, onneksi sentään piipahtivat alokkaan kanssa ja ottivat kakun mukaansa… Onneksi kuopus piipahti, peseytyi, söi hyvällä ruokahalullla, kertoi konsertista ja lupasi tulla ajoissa (?) kotiin.
Pahantuulisuus johtuu toisaalta myös siitä, että minun olisi saatava olla yksin. Olla yksin päivän tai pari. Tarvin aina välillä sellaista. Ja nyt pitkän loman aikana en ole ollut yksin kuin hetkittäin. En edes työhöni ole voinut uppoutua yksin. Arkistoreissut teen yleensä yksin, nyt ei ole ollut niitäkään. En muista milloin olisin ollut mökillä tai kotona yksin. En ole ollut muista riippumaton moneen kuukauteen ja se alkaa tuntua.
On tänään ollut jotain hyvääkin. Iltapäivään asti paistoi: rullislenkki, haudalla nurmenleikkuu, kotipiazzalla orvokkien vaihto marketoihin ja auringonkukkiin. Minä en pidä keltaisista kukista mutta auringonkukat on poikkeus. Ne ovat aurinkoisia ja niistä tulee mieleen Toscana. Ja Toscanasta puheenollen, kalaaseja varten jo erinäisiä valmisteluja: yksi antipasti testattu ja tilasin auringonkukkia lisää! Jospa se olokin niiden myötä muuttuisi aurinkoisemmaksi!
