Niitä näitä

Aura?

– Sinulla on violetti aura.

– Mikä?

-Violettti aura.

– Yhy.

– Ihan selvästi.

– Aha? Mitä se tarkoittaa?

– Että olet luova. Oletko? Maalaatko, teetkö käsitöitä, kirjoitatko?

– No joo, niinku työkseni oikeastaan tuotan tekstiä. En niinkään luo.

– No niin. Minähän sanoin. Sinulla on violetti aura.

Niin kai sitten. Niin väitti myyjä kaupassa, joka on avattu maakunta-arkistoa vastapäätä. Olen jo monta viikkoa aikonut siellä käydä. Tänään kävin, ja ostin itselleni lahjan. Aura-höpötyksiä lukuunottamatta muuten ihana puoti.

Italia Valokuvatorstai

Sisilian matkakuvat

Eilen sain Italian – Sisilian – matkakuvat suunnilleen kohilleen. Nyt ovatten sitten matkasivullani, prego!

Muutamia oivallisiakin otoksia mahtuu joukkoon, jos vertaan niitä ensimmäisten www-matkakertomusteni kuviin niin ei harjoittelu ja kurssit ja kameran vaihto ole kuitenkaan ihan hukkaan menneet. Mutta taivas! Monissa kuvissa se on ”palanut”, ylivalottunut, ihan valkoiseksi. Miten sen voi estää? Tunnelmaakin niissä saisi olla enenmmän, ovat turhan pysähtyneitä. Mutta muutamia hyviäkin. Käy kurkkaamassa.

Minä lähden nyt OYSiin kuulemaan allergiatuomioni. Kunhan en vain millekään ruoka-aineelle olisi allerginen. 😉 Pölyallerginen historioitsija, joka rakastaa ruoanlaittoa ja ruokaa, jota ei saa syödä?

Niitä näitä

Takaumia

Sattuneesta syystä olen tällä viikolla pessyt hiukseni lavuaarissa. Edellisen kerran olen tehnyt niin Hampurin rautatieaseman vessassa kesällä -84. Olimme veljeni ja siippani kanssa linja-autonkuljettajina matkalla Etelä-Ranskaan Alpeille. Ajoimme vuorotellen Oulusta Grenoblen lähelle suunnilleen yhtä kyytiä – torstaiaamusta lauantai-iltaan. Vuorotellen nukuttiin ja ajettiin. Kun menomatkalla perjantai-iltapäivällä saavuimme Hampuriin, pidimme ruokatauon; jätin kuitenkin Imbissin bratwurstit väliin ja livahdin aseman vessaan, jonka lavuaarissa pesin pitkät, paksut, kiharat hiukseni. Eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. Miksi sitä nuoruusvuosina oli tullut tehtyä ennenkin. Miksi kotonakin joskus tein niin? Ennen kuin muutimme omakotitaloon oli lämpimästä vedestä pulaa, eikä meillä ollut edes kunnon suihkua. Oli vain sellainen kummallinen istuma-amme ja sitten puulämmitteinen sauna, jossa vesi lämmitettiin muuripadassa. Lämpimästä vedestä taisi olla pulaa myös lukio- ja ensimmäisten opiskeluvuosien kaksiossani, mutta siinä välissäkin, kotikotona omakotitalossa läträsin tukkaani lavuaarissa. Miksen siellä mennyt suihkuun?

Lavuaaripesujen lisäksi muitakin tukkaan liittyviä takaumia menneeseen: kansakoulussa ennen kouluun menoa joka-aamuinen letitys. Äiti harjasi ja letitti ”laitetaan tiukalle että pysyvät …” Silmät vinossa, tukka tiukalla sitten kouluun pyöräilin. Ne letit oli ihan ok. Kaikilla muillakin tytöillä oli sellaiset, mutta ne hitsin silkkinauhat: punaiset, siniset tai valkoiset, ruudullisiakin oli. Ne jäi aina kiinni jonnekin, eikä ne meitsin verkkarilookiin oikein sopineet. Juhlapäivinä – silloin kun jostain minulle käsittämättömästä syystä oli laitettava hame – nauhat olivat sellaiset sinipalloiset, valkopohjaiset. Niistä oikeastaan tykkäsin.

Entäs sitten murkkuvuosina kun oltiin lähdössä kesälauantaisin Kuuskaan? Tukka hyvin, kaikki hyvin -mielessä käytiin likkakaverin kanssa heillä tai meillä saunassa, kuunneltiin neljältä tuleva Lista (Iltatuulen viestiä vuodesta toiseen, huh, mutta onneksi oli Kirka ja Johnny!) ja laitettiin hiukset hyvin. Listaa kuunnellessa – jotta ne luonnonkiharat olisi saatu suoraksi (mitään suoristimia tai föönejä tietty ollut) – tukka sidottiin märkänä tiukaksi ponnariksi ja monella kuminauhalla ”niputettiin” se. Myös maalarinteipillä selkään teippaaminen kuivumisvaiheessa oli kokeilussa. Voi hyvä tavaton! Miksi ne kiharat piti suoristaa? Ei mitään käsitystä.

Mutta huomenna pääsen suihkuun läträämään, pesemään jo kovin lyhyet, hyvin vähän kiharat hiukseni.

_________________________________

(Valokuvatorstai on vielä huolto- ja lomatauolla, mutta illan päälle laittelen Sisilia-kuvat matkasivulleni. Joku kun jo kyselikin… ;))

Historiaa

Makkarakuppien historia :)

Humus-kuppilan aamukahvipöydässä keskustelimme paitsi Obaman voitosta – josta olimme jotensakin yksimielisen riemastuneita – mutta myös viime torstain Kalevassa olleesta artikkelistani. Sehän ei todellakaan käsitellyt Yhdysvaltain presidentinvaaleja vaan kotiruokaa. Ja kotiruoan historiaa, tietty. Artikkelin herättämän keskustelun jälkeen väitän vieläkin, että ”kerro-mitä-söit-lapsena-niin-minä-kerron-minkä-ikäinen-olet”.

Koskapa edelleenkin vietän aikaani suomalaisen arjen ja erityisesti ruokakulttuurin historian parissa, päätin laittaa tähän kyselyn (= aion harjoitella sellaisen laittamista blogiin). Aamulla keskustelun ydin fokusoitui makkarakuppeihin: Oletko syönyt makkarakuppeja? Oletko edes kuullut niistä? Tässä nimenomainessa kysymyksessä ratkaiseva raja on 40 vuoden ikä. Klikkaile, pliis, vastauksesi. Tilastoon ei tule merkintää,  kuka on vastannut tai miltä koneelta vastaus on lähetetty, joten ruokamenneisyytesi pysyy edelleen vain sinun tiedossasi. Kysely on esillä viikon (oikealla sivupalkissa ylhäällä) ja sen jälkeen voisin vaikka julkaista makkarakuppien reseptin.

 

Jos artikkeli meni ohi tai jos olet ehtinyt toimittaa lehdet kierrätykseen tai jos Kalevaa ei muuten ole käsiin saatavissa, mutta makkarakuppien historia jostain syystä kiinnostaa, niin lyhyt artikkeli (Lanttumunkkeja ja makkarakuppeja ) on linkin takana.

Niitä näitä

Kaamoksen kynnyksellä

Pehtoori lähetti tekstarin saavuttuaan mökille: ”Terveisiä lumisen kauniilta Hangasojalta!” Kiitos vaan. Terveisiä takaisin pimeästä, työntäyteisestä Oulusta. Totta puhuen ei niin hirveästi haittaa tämä kaamoksen alku. Minä pidän työntäyteisistä marraskuista. Silloin ei useinkaan ole juurikaan sosiaalista elämää, ulkoilukaan ei ole niitä ykkösjuttuja. En tarvitse suklaalevyjä serotoniinin puutteeseen. Siinä missä perheen isä ja tytär mieluusti kauppareissulla ostavat tummaa ja vaaleaa suklaata, suomalaista ja sveitsiläistä suklaata, belgialaisia konvehteja ja tryffeleitä, käpertyvät sohvannurkkaan ja nukkuvat pitkiä öitä, minä hankin kynttilöitä ja mandariineja ja saan usein tehtyä tutkimusta yöhön asti. Ainakin ennen sain. 🙂

Tänään en tee tutkimusta yöhön asti, yritän vihdoin saada Sisilian kuvat www-sivustolle. Tai osan niistä. Otin yli 500 !! kuvaa.  Varmaan monet syyslomat aurinkoon ovat osasyynä siihen, ettei pimeä ole minua ahdistanut. (klikkaamalla kuvat suurenevat)

Ruoka ja viini

Juhlaruokaa

Riistaruoka ei ole vahvuuksiani. Milläpä sitä juuri olisi treenannut? Seurusteluaikana siippa metsästi mutta silloin se oli minusta lähinnä raivostuttavaa: jouduin monta perjantaita olemaan vailla poikaystävää kun tämä kykki jossain rantavitikossa enonsa kanssa odottamassa ammuttavia sorsia. En todellakaan ollut erityisen riemastunut. No vuosia sen jälkeen siippa tuli joskus töistä jänis tai sorsa mukanaan: työkavereilta lahjaksi saatuna. Olin lähinnä kauhuissani: mitä minä niillä/niille teen?

Surkeahkosta riistaruokakeittotaidostani huolimattta – rohkea kun olen 🙂 – ostin mennä viikolla Stockan pakastealtaasta kilon ruotsalaista (!) jäniksenfilettä vakaana aikeena tehdä siitä tälle päivälle ruokaa. Teinhän minä. Perhe ja ruokapöytään saatu mummukin söivät. Mutta eittämättä meistä kaikista jälkiruoka oli vielä parempaa. Sen reseptin säästän joulureseptisivuilleni, joita jo suunnittelen  🙂 . Tänään eturuokana oli maa-artisokkakeittoa. Suosittelen  (vanhassa keittokirjassani on resepti. Se ON hyvää! Juuri näin syksyllä).  Ja keiton lisänä ruisleipää ja mökin metsästä poimituista sienistä tehtyä sienisalaattia.

Jos jälkiruokareseptin säästänkin joulusivuille, niin nyt voin julkistaa kuitenkin suht hyvin onnistuneen jänis-reseptin. Sovelsin sen yhdestä monista italialaisista keittokirjoistani löytämästäni ohjeesta. Vähän kuivaksi liha meni, mutta ehkä desi, pari tomaattimursketta olisi mehevöittänyt …  Entäs viini. Espanjalainen Cote de Imaz, 12 vuotta vanha Gran Reserva oli ”rodukas” ja juhlaviini! Ja se resepti: täällä!

Niitä näitä

Vanha ystävyys

Viikko sitten lauantaina aamupäivällä lenkillä tuli vastaan tämmöinen ruusu (klikkaamalla näet valon paremmin).

Ja tänään tämmöinen.

Hieno sää täälläkin tänään. Pian lähdemme tepastelemaan eksnaapureiden luo syömään. Ystävyys heidän kanssaan on hyvä esimerkki siitä, ettei iällä ole merkitystä ihmisten välisessä hyvässä kanssakäymisessä. Olemme tunteneet heidät yli 20 vuotta. Meistä tuli naapureita niihin aikoihin kun heidän kuopuksensa muutti kotoa ja meidän esikoisemme syntyi. Työkään meitä ei ole oikeastaan yhdistänyt, olemme hyvin erilaisissa töissä (he jo nyt eläkkeellä), mutta niinpä vain heidän kanssaan on oltu tekemisssä näiden vuosien aikana enemmän kuin kenenkään muun. Siis on hyvin hyvä mennä tänäänkin.

Historiaa Vanhemmuus

Römppä, reipas sanailu ja lumi

Aamu oli vailla vertaa. Paitsi että tein römppäkakun – siis ei todellakaan mikään Halloween kakku – ”koristelun” keskustelin siinä ohessa taas vaihteeksi poikani kanssa. Ja sitten kun tämä ei muuten olisi ehtinyt kouluun,  niin minä tyhmä vein. Äippä kun aina huolehtii, niin ei kai ison jätkän tarvi koskaan oppiakaan itse huolehtimaan! Argh! Olen vihainen lähinnä itselleni.  Mutta reippaanlaisen sananvaihdon jälkeen matkalla toiselle puolen kaupunkia (siis amisjakso vielä menossa) ehdimme keskustella luottamuksellisesti nuoren miehen parisuhdeongelmista ja niiden ratkaisuista, ensi hiihtolomasta, koulunkäyntistrategiasta, kännykkälaskujen maksamisesta ja ties mistä.

Ensilumen päivä tänään. Kunpa olisi pysyvä. (klikkaamalla kuvat aukeavat isommiksi)

Se römppä (runtu, kekri, jne). Lainaus suoraan viime kevään luennoltani::

Pyhäinpäivä oli talven kynnyksellä, marraskuun alussa maaseudun ihmisille paitsi uskonnollinen juhlapäivä, myös työvuoden taitekohta. Pyhäinpäivän yhteyteen liittyi pakanallinen kekri – vanhan loppu ja uuden alku. Satokausi päättyi ja karja tuotiin laitumilta sisään. Itse asiassa sato- ja työkausi loppui viimeistään jo lokakuun puolessa välissä, mutta sen päätöstä juhlittiin vasta kekrinä, jolloin oli vuosipalkollisten, piikojen ja renkien, vapaaviikko tai kaksikin. Runtuviikko eli römppä oli tanssien ja vierailujen aikaa, sillä silloin palvelusväki oli vapaa: myös vapaa vaihtamaan palveluspaikkaa ja paikkakuntaakin. Römpän aikana nuorisoseurat ja muut yhdistykset järjestivät ohjelmallisia iltamia ja silloin pidettiin markkinoita ja tavattiin tuttavia ja sukulaisia.

Olen jo kauan ajatellut, että tutkisin itse tai saisin jonkun opiskelijan tekemään opinnäytetyön römppäviikon vaikutuksesta maaseudun syntyvyyslukuihin. Tiedetäänhän, että 1900-luvun jälkipuolella 9 kk juhannuksen jälkeen syntyi keskimääräistä enemmän lapsia, mutta miten oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseudulla. Kuinka paljon – ja oliko? – syntyvyys korkeammalla 9 kk römpän jälkeen?

Niitä näitä

Sellainen vähän huonompi päivä

Kaikki päivät eivät ole hyviä. Tämä on ollut sellainen päivä. Mutta jotta huominen olisi parempi teen nyt ensin  huomiseen kokoukseen sellaisen paperin ettei siinä ole kellään vastaansanomista, eikä mitään lisättävää :). Toivottavasti ei ole. Jos on, niin en tiedä, mitä teen. En ainakaan uutta paperia. Olen edelleenkin sitä mieltä,  että kehittäminen kehittämisen vuoksi, jota yliopistolaitos meiltä vaatii, on turhaa, tyhmää ja tuhlaavaa. Sekä aikaa että rahaa palaa. Lappeenrannan yliopistossa (voiko sellaisessa paikassa olla yliopisto?) jo käyvät YT-neuvotteluja.

Ja jotta huomisesta tulisi parempi päivä teen tänään Halloween-kakkupohjat. Koko Halloween-hömpötys on Suomeen kuulumatonta: kekri ja pyhäinpäivä kuuluvat Suomeen, ei amerikkalaisten Halloween. Mutta voin minä kakun tehdä. Tai jos tekisin kekri-kakun? Römppä-kakku ehkä olisi parempi? Moniko edes enää tietää mikä on römppä?  Yksi vihje on täällä.