Tuulestatemmattua

Hella, keittiö ja elämä – uusi ravintola Hella

Ouluun on avattu uusi pieni ravintola nimeltä Hella. Siellä kävimme pehtoorin kanssa äsken päivällisellä. Ja kyllä: voimme suositella. Alkuruoaksi söimme etanoita. Hyvä annos, ei pelkkää sulatettua valkosipulivoita kuten joskus… nyt oli voita, persiljaa ja tavallista sipulia. Ja etanoita. Oli hyvää, leivän laatu olisi voinut olla vähän kummoisempi.

Pääruoaksi minulle maksaa ja pehtoorille naudan ulkofilettä. Annokset kohtuullisen, melkein turhankin, kokoisia. Maksa juuri sellaista kun olla pitääkin, paistetut sipulit vallan mainioita ja pottuvoi (oululaisittain luki listassakin) oli hyvää, ei mitään mummonpussimuussia. Ja jaksoimme vielä jälkkäriksi creme bruleet, joiden suhteen olen yleensä aika kriittinen, mutta olihan ne hyviä.

Uusiseelantilainen suht edullinen Pinot Noir oli odotuksenmukaista, mehumaista, miltei puolukkaista, hapot kohdallaan. Raikas ja sopivan kevyt etanoille ja maksalle, pehtoorin pihville olisi ehkä joku tuhdimpikin vinho ollut paikallaan. Mutta olemme kylläisiä ja tyytyväisiä.

Muna vai kana -haaste

Osallistunpa eka kertaa ruokahaasteeseen. Helmikuun haasteteemoja ovat muna JA kana. Haaste kuuluu näin: ”Valmista sellainen ruoka, jonka keskeisiä tykötarpeita ovat kananliha sekä munat.”

Annoin itselleni luvan toteuttaa ruoka-annoksen, jossa on kanaa ja munia. Siis kana kanana ja munia tarvitaan lisäkesalaattiin. Caesar-salaatti on tämän ruoan ehdoton lisäke, ja siihenhän tarvitaan munia… (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Valkosipulikana ja Caesar-salaatti

1 kana tai broileri
1 kokonainen valkosipuli
1 dl viinietikkaa
1 rkl voita
1 rkl öljyä
timjamia, laakerinlehti,
rouhittua mustapippuria ja suolaa

Ota valkosipulista kuivat ulommaiset kuoret pois. Pistä sipuli muovipussiin ja nuiji esim. lihanuijalla murskeeksi. Kuullota sipuli voi-öljyseoksessa pannulla tai padassa ja lisää koipiin ja rintalihaksiin paloiteltu kana mukaan. Lisää lopuksi mausteet ja suola. Laita kana uu-ninkestävään vuokaan, jonka saat tiivisti kiinni (jos omistat römertopfin niin siinä tästä tulee erityisen mehukasta). Kaada vielä viinietikka mukaan, muuta nestettä ei laiteta.

Kanan on oltava uunissa (175 astetta) noin kolme varttia, broilerille riittää lyhyempi kypsytysaika. Kanasta tulee eittämättä maukkaampi kuin broilerista.

Caesar-salaatti

romaine-salaattia
1dl krutonkeja
50 g parmesanlastuja

kastike
6–8 sardellifilettä (hätätapauksessa anjoviskin käy)
3 keltuaista
2 tl Dijonin sinappia
1 tl balsamicoa
tabaskoa maun mukaan
1 valkosipulinkynsi murskattuna
suolaa ja mustapippuria rouhittuna
1 dl oliiviöljyä

Revi salaaatti kulhoon. Sekoita kaikki kastikkeen aineet sauvasekoittimella tasaiseksi.
Sekoita salaatin joukkoon. Raasta parmesan salaatin päälle, ja lisää lopuksi kruntongit.

Tämän kanaohjeen alkuperäinen versio, jota olen vähän varioinut on vanhahkosta (ilm. 1983) kirjasta nimeltä Hanhensulan ravintola, Kirjallinen keittokirja, jossa kirjailijat kertovat ruokakokemuksiaan ja esittelevät yhden reseptin.

Valkosipulikanasta kirjoittavat Irma ja Kai Laitinnen, jotka toteavat tarinansa lopuksi ruoan lopputuloksesta: ”Viinietikka on menettänyt pistävyytensä, valkosipuli on kesytetty suoraan syötäväksi, kana on saanut pikantin maun, joka ei ole liian terävä ”.

Pitää paikkansa, eilen tein tätä. On vielä lisättävä että on helppoa, halpaa ja hyvää.

Eilen tein valkosipulikanaa pitkästä aikaa: ihan vain osallistuakseni eka kertaa tähän haastejuttuun, jota olen jo jonkin aikaa sivusta seurannut. Nyt siis mukana Kana ja muna-haasteessa.

Yliopistoelämää

Tentinvalvonnassa

Olin tänään aamulla tiedekunnan ison tentin Ylimmäinen Tentin Valvoja. Melkein (rikollisen paljon opiskelijoista oli jäänyt pois) 300 opiskelijaa kömpi aamuvarhain kampukselle valmiina suoltamaan paperille kaiken viime yönä tai edeltävinä päivinä tankatun tiedon. Nolo homma minulle oli kun heti alkuunsa nimiä tenttisalin ovella kailottaessani meni ääni. Se kun on minulla niin kovin vieno … ;). No tenttijät saatiin paikoilleen, jokaiselle omat kysymyskuoret ja minä Päävalvojana kirjoitin taululle varhaisimman mahdollisen tentistä poistumisajan ja tentin päättymisajan: pieleen menivät molemmat about neljällä tunnilla suuntaansa. Noh, tuskin niin vakavaa. Korjasin jutun.

Muutoin valvontahuki meni ilman isompia ongelmia, ja kun opiskelijoita oli paljon, saatin Apuvalvojan kanssa tehdä oikeasti hommia: kirjata tenttipöytäkirjaan tulemattajääneet, luovuttajat, lähtijät, käyttää hermostuneimpia tai muutoin vilkasaineenvaihduntaisia vessassa, jakaa lisää vastauspaperia, tarkastaa henkkareita… ja siitäkös minulle muistui mieleen mainio tapaus pääsykokeen valvonnasta reilut puoli vuosikymmentä sitten.

Pääsykokeessa on aina pari-kolmesataa kansankynttiläksi pyrkivää, historiaanhurahtanutta nuorta ja vähän vanhempaakin, jotka ovat lukeneet sen ainokaisen pääsykoekirjan kannesta kanteen eestaas ja taastaas, ja sitten kesän korvalla tulevat Yliopiston Pääsykokeisiin tavoitteena päästä auvoisen opinahjon suojiin, päivittäisen historian havinan ammentamiseen. Monille näistä pyrkijöistä pääsykoepäivä on Elämää Suurempi, ja jännitys sen mukainen. Tärisevät tullessaan, tärisevät lähtiessään, kirjoittavat posket punaisina tunnin tai kolme, osaavat ja eivät. Osalla on mahtipontiset eväät, osa ei selvästikään ole pystynyt syömään pariin päivään. Melkein joka vuosi on joku, jolla on pääsykokeessakin maha niin sekaisin, että vessassa on käytettävä suht tiuhaan. Samalla reissulla yritän rohkaista ja relata jännittäjää ”aika-helpot-kysymykset-tänä-vuonna, eikö”, jossa vaiheessa pyrkijäparka on revetä tuskaansa.

Pääsykokeissa on aina myös niitä, joista näkee jo kauas ”tuo pääsee, tuo tulee meille opiskelijaksi”. Määrätietoisuus, kahden ja puolen tunnin (pääsykoe kestää 3 tuntia) intensiivinen kirjoittaminen, ja lopuksi aikaa vielä tarkistaa ja viilata…

Mutta se muistikuva pääsykokeesta muutaman vuoden takaa: nuori poika tulee parin tunnin kirjoittamisen jälkeen pääsykoepaperit kädessään valvojan (meitsin) pöydän eteen ja järjestelee vielä konsepteja, ja jättää ne hätäisesti eteeni. Huikkaan peräänsä ”hei-pitäisi-näyttää-henkkarit” (eihän me muutoin tiedetä, kuka kumma on veljenpojan tai muun puolesta paperin käynyt täyteen kirjaamassa). Poika kääntyy takaisin – säikähtäneenä, punastuneena – ja alkaa kaivaa farkkujen takataskusta lompakkoaan, jonka räväyttää hätäisesti eteeni, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää lompakon lärpäkkeeseen laitettua ajokorttiaan, mutta kuinkas käykäään? Nuorukainen läväyttää puolen tusinaa eri merkkistä kondomia siihen suoraan eteeni pöydälle. En tiedä, kumpi on nolompi, hätääntyneempi, pääsykokelas vai minä? Hädissäni keräilen kondomeita ja tungen niitä pojan käsiin, ”menehän-jo-siitä” syrjäkarein katson ”eihän-kukaan-huomannut”, ja toivottelen hyvää jatkoa.

Jatko ei kuitenkaan taannut opiskelupaikkaa; tarkastin ensimmäisenä kun hyväksyttyjen lista oli valmis. Huh!

Niitä näitä

Takki tyhjä!

Kaikki päivät eivät ole hyviä. Tämä on sellainen päivä.

TämmösenäKIN päivänä Heli Laaksonen osaa runoilla asian sanoiksi:

”Joskus mää makka liikkumat paikalan

ja koita olla oikke hilja

ete aik huamasis munt

ja ruppeis viuhtoma taas ettippäi

ja vaatima munt ja fölisäs murhettuma – – ”

Sulkeuduin työhuoneeseeni ja koetin olla rauhassa. Ärsyynnyn tänään monesta asiasta, tuntuu että sanoista tulee mustelmia, silmiin sattuu ja matalapaine miltei silminnähtävä. Tässä torstaissa ei ole toivoa. Tämmöisiä päiviä on helmikuussa enemmän kuin koko vuodessa yhteensä. Tämmöisenä iltana jätän farkkupyykin silittämättä, piirakan leipomatta, lenkille lähtemättä, menen ja otan kirjan ja koetan olla, ettei kukaan ”huamasis munt”.

Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: Draama

Draaman lavaste? Taivaan tulet? (suurenee klikkaamalla)

Niitä näitä

Työ häiritsee harrastuksia

Merkillistä miten taas olen päästänyt sanavarastooni sanan kiire. Mutta sitä se nyt vaan on. Sentään ehdin juuri ja juuri kuudeksi valokuvauskuvauskurssille ja juuri äsken sieltä palasin, ja käyn niin ylikierroksilla, että voisin jäädä koneelle moneksi tunniksi työstämään ja kokeilemaan kaikkea opetettua, mutta voinko kuitenkaan? No halavatun halavattu, en. On iltapuhteiden jälkeen mentävä unille; huomenna opetusta ja paljon hereillä oloa vaativaa duunia. Buona notte!

Niitä näitä

Kylmä – ja sitten lämmin jälleennäkeminen

Klo 5.52 auton mittarissa – 22,5 C. Eikä salillakaan ollut erityisen lämmin, vanha teollisuushalli alkaa pakkasten jatkuessa saada kiviseinänsä kylmää hohkaaviksi. Puolilta päivin lähdin eväät (kylmää salaattia!) nautittuani vähäksi aikaa kampuksen alueelle kuvaamaan huurteisia koivuja ja helmikuista kirkasta taivasta. Ja sitten olikin taas kylmä. Ja tietysti – tietysti! – minulla on työpaikan parkkipaikan, oman autopaikkani lämpötolpan avain hukassa. Siispä autokin oli töistä lähtiessä kylmä. Kylmä ei oo mun juttu. Varsinkaan kun työpäivänä pukeutuminen ei ole oikein paljolle pakkaselle passelia.

Mutta lämmitti tavata vanhaa opiskelukaveria, ystävää. Olimme hänen kanssaan aika läheisiäkin ystäviä vuosikymmeniä sitten. Hän on minua muutamaa vuotta vanhempi ja eli väitöskirjansa tekovaiheessa avioerokriisiään, vaimonsa kun otti ja lähti. Tänään hän oli edelleenkin se lämmin, hymyilevä, oikeastaan myhäilevä, rauhallinen, hänen rauhallisuudestaan olen aina pitänyt kovasti, kuin aina ennenkin. Hän on asunut monta vuotta ulkomailla, emmekä juuri ole yhteyttä pitäneet, mutta ei se haitannut. Joihinkin ihmisiin säilyy yhteys merkillisesti, mukavasti. Jatkoimme siitä, mihin jäimme vuosia sitten. Sellainen lämmittää kovasti. Lämmittää hyvinkin.

Ruoka ja viini

Silmin nähden… näen paremmin

Uudet rillit. Hei, minähän näen! Nyt vasta hoksin, kuinka huonosti vanhoilla näinkään… Hyvä että nyt näen. Tänään(kin) näytön ääressä koko päivän. Luennon loppua viimeistelin, kirjan toimitustyötä, sähköpostissa opiskelijoita ruuhkaksi asti, ja jottei tämä näyttöpäätetyöskentely kerralla tyssäisi niin pistinpäs äsken lupaamani fetajuustoiset lihapullat -reseptin www-sivustolle. Ja nyt vielä surffailua monen asian selvittämiseksi. Ci vediamo!

Niitä näitä

Erikoisten etunimien bongausharrastus 2

Tämän päivän ulkoilu sujui kaupungissa. Ajelin Ainolan puiston parkkiin ja kävin sitten puistossa ja jokivarressa tepastelemassa ja kuvaamassa. Muutama oikein kelpo otoskin.

Kävin myös haudalla tekemässä lumityöt, ja kiertelin taas hautuumaan käytäviä ja etsin uusia erikoisia etunimiä (täällä lisää). Ja löysinkin: ensimmäinen uusi oli Vitalis. Vitalis-nimisiä on 1900-luvun alussa ollut lähes 100.

Voihan Vitalis, – mistähän sekin sanonta on lähtöisin. Vieläkö Vitalista myydään? Pentuna sitä oli siedettävä; sitä levitettiin kovalla pakkasella poskipäihin. Sellaista merenvihreää voidetta kelta-punaisessa litteässä peltirasiassa. Käytetäänkö sitä vielä? Meidän mutikaisille en muista mitään pakkassuojarasvoja käyttäneeni. Vai olikohan jotain vedetöntä yleisvoidetta? En muista.

No niitä nimiä lisää: Lyyni. Yhdessä hautakivessä luki Lyyni. Nimipalvelun mukaan sellaista ei Suomessa ole ollutkaan… Siis tosi harvinainen. Ja minusta vähän nöössi nimi. Sopisi sellaiselle kalpealle, kaitaiselle tytölle.

Uusi nimi on myös Walpas. Walppaita tuplaveellä on Suomessa vain kolme, mutta Valpas-nimeä on melkein 250, yksi naisellakin.

Erikoisten nimien antamisen mestarina voisi pitää kirjailija Ilmari Kiantoa. Hän sai aikanaan 12 lasta kolmen eri naisen kanssa (ks. lähde), eikä kirjailijalta todellakaan puuttunut mielikuvitusta lapsia nimetessään:

A-sarja:
1. Kalevi
2. Salmi Talvikki Cecilia
3. Orvokki Helmi Simpukka
4. Otso Tähtivalo
5. Veijo Virmo Imatro
6. Jormo Gabriel Sotavalta
7. Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka
8. ”Kaarina” (adoptoitu pois)

B-sarja
1. Sorjo Uolevi Sotaprinssi
2. Marjatta Iltatähti
3. Raida Tsikko Tellervo

C-sarja
1. Raija-Liisa Rakel

Nimienkeräilyharrastuksen, ulkoilun ja kuvaamisen lisäksi muutkin harrastukset olleet viikonlopun ohjelmassa. Ruoanlaittoa – minulla on menossa joku ihmeellinen retroruoka-vaihe. Viime viikkoina on syöty lapsuuden ruokia: lettuja, porkkanaraastetta, nakkeja, lihapullia (niihin kehittelin oikein makoisan uuden resehtin, pistän tänään, huomenna nettisivun reseptikansioon), köyhiä ritareita, …silakkalaatikko enää puuttuisi, mutta mistäpä saat suolasilakoita?, ja sitten viikolla olen syönyt lounaseväänä ananasta ja raejuustoa niin, että kiintiö alkaa olla taas täysi. Viiniharrastus vei eilen Karjasillalle maistiaisiin. Olihan ”Rhonesta Reinille- maistelu” minun viinimakuuni mieluinen: valkoisia Alsacen viinejä ja punaisia Chateauneuf-du-Pape -viinejä. Pienellä porukalla jäimme vielä kaupunkiin: Kulumassa Ramsteinit ja Barbeessä shampanjat, joten ihan rillutteluksi meni. Yhdeltätoista jo kotona umpiunessa… Nyt harrastuneisuus jatkuu ja alan värkätä juniorin Vanhojen tansseista kuvasivua.

_____________________________________________

Muut nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

https://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/erikoisten-etunimien-bongausharrastus/

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

https://www.satokangas.fi/blogi/2011/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-vol-iv/

Vanhemmuus

Juniori on vanha!

Tänään(KIN) on ollut hulppeaa olla äiti. Liikuttua (miten jotkut äidit voivat istua koko vanhojen tanssien upean tunnin kyynelehtimättä??) kuopuksen suuresta päivästä. Olla yhtäaikaa ylpeä ja toisaalta pelätä pojan puolesta (meneekö taas nivelsiteet?), nauttia 900 kauniin nuoren ilosta ja liikkumisesta: ”Ollaan vanhoja ja hei, me osataan tämä”. Tanssi ja elämä vie!

Tanssiin kutsu, tango ja loppuparaati. Ja minä kyynelehdin joka vaiheessa! Paljon.

Lisää kuvia.