Lounatuuli ja täysi kuu. Myöhään (oikeastaan varhaiseen :)) viihtyneet vieraat ja jonkinlainen helpotus: kaikki meni enemmän kuin hyvin. Töitä ja surffailua. Vielä hyvin syömistä ja vielä yksi viini. Riemu rästittömästä olosta ja flunssan menosta vasemmalta ohi. Onhan noita syitä mennä tänään ajoissa nukkumaan. Huomiseen.
Tuttuja ja vieraita
Olen tehnyt kuuden ruokalajin päivällisen. Joka jatkunee illalliseksi asti. Kalaasiystävät, jotka ovat joutuneet jättämään kahdet edelliset kestit väliin, tulevat nyt ”paikkaamaan”. Siispä ruokalista kovin samanlainen kuin kesän suurimmissa ruokakesteissä, mutta pientä poikkeustakin on.
Saamme nimittäin myös vieraita vieraita. Toinen pariskunta, joka tulee, ei ole ennen meillä käynyt. Ja heidän vierailunsa aiheuttaa tai oikeastaan on seurausta niistä ambitioista, joita minulla ruoanlaittoon on. Minulla on vähän sellainen ”näyttö”-olo. Olen koetteilla: on osoitettava, että osaan tehdä ruokaa.
Siksipä ruokalista kertaalleen testattu. Jälkiruoan kohdalla vain mietin kauan: zabaione freddo vai flan. Flan on vähän vaikeampi, kaikilla ei onnistu. Minulla on kuitenkin jemmassa (myös Riemusta ruuanlaittoon -kirjassa se on) resepti, joka toimii. Siis se. Mutta kun menu on muuten kovin italialainen, ja sitten ajattelimme tarjota toisen Sisiliasta tuodun jälkiruokaviinin, Liparin saaren Malvasian; sen kanssa Zabaione olisi parempi. Siis sitä. Laitan reseptin kunhan ehdin… Nyt viimeistelemään antipastit.
________________________________
Tässäpä se resepti
Zabaione freddo – kylmä viinivaahto
Tämä zabaione on paksua ja hyvää. Tässä on hyvää sekin, että tämän voi tehdä hyvissä ajoin ennen tarjoamista, vaikka edellisenä iltana. Ei tarvitse olla keittiössä vispaamassa kun vieraat istuvat odottamassa jälkiruokaa.
6 munankeltuaista
1,5 dl sokeria
2 dl marsalaa
puolikkaan sitruunan raastettu kuori
1 tl kanelia
muutama tippa vaniljaesanssia
2 dl vispikermaa
Vatkaa muita aineksia kermaa lukuun ottamatta vesihauteessa (tai teflonkattilassa) kunnes seos on kuohkeaa, sakeaa ja kermamaista. Anna seoksen jäähtyä. Vatkaa kerma tanakaksi vaahdoksi. Lisää edelliseen. Jaa annoslaseihin tai tarjoiluastiaan.
Perjantait kaupungilla eivät ole minua varten!
Että minä olen surkea kestämään vitkuttelua, aikataulujen pettämistä, tupulointia, myöhästymistä! Puoleksipäiväksi oli aika allergiatestien loppusessioon. Sinnehän minä kiireesti duunista riensin. Kiireesti että ehdin ajoissa! Inhoan muiden myöhästelyä ja vielä enemmän jos itse olen myöhässä. Noh minä olin ajoissa. Kuvittelin pääseväni pois yhdeltä, niin minulle oli kerrottu. Pääsin vähän ennen kolmea. Olen huono sellaisessa. Hiton huono.
Joo ymmärrän, että sairaalassa ei voida elää pikkuvirkamies/henkilömäisesti sovittujen aikataulujen mukaan, mutta … Hei, olin allergiaosastolla! Akuutteja, äkillisiä allergiatestejä on näin maallikon vähän vaikea kuvitella.
Any way. Olen siis ollut kaupungilla perjantaina tuhannen muun työn raskaan raatajan kanssa jonottamassa liikennevaloissa, leipäjonossa, kauppahallin sushi-baarissa, apteekissa, parkkihallissa jne. Tiedän oman kipupisteeni näissä asioissa, enkä enää ehdoin tahdoin hankkiudu perjantaisin kaupungille ja kauppoihin. Muistanpa joskus kun sitä tehtiin vielä tarhapäivien jälkeen. Huoh! Ei enää tällä iällä ja tällä surkealla kärsivällisyydellä. No ohi on. Nyt keskityn kokkaamaan. Viikonlopun rentoutta vaan muillekin.
Luentojännitystä?
Luento alkoi tänään. Se on nyt sitten tammi- ja helmikuu Pohjoista paikallishistoriaa. Tänäänkin jännitti – vähän. Niin kuin aina ennen uutta luentoa tai esitelmää. Mutta nykyisin jännitys on simppeli juttu. Kuuluu asiaan, on melkein mukavaa. Mutta kun erinäisiä vuosia – vuosikymmeniä, herra varjelkoon! – sitten pidin ensimmäisen luentosarjani, olin aloittaessani niin hermona, että kädet tärisivät.
Ennen luentosaliin uskaltautumista mietin vimmatusti, miten peitän käsieni tärinän. Kurssikavereitanikin tiesin olevan kateederin toisella puolella, joten paineet olivat törkeät. Haa! Otan kynän käteeni, ja puristan sitä vaivihkaa… kukaan ei huomaa vapinaa.
Onnistuiko? No ja aivan varmasti. Noin kuusi ja puoli minuuttia luennon alun jälkeen kuului PAKS ja lyijynän palaset sinkoilivat. Kun katselin kynän jämiä käsissäni ne eivät enää tärisseet.
Tänään luentoa aloittaessa oli kyllä muutoin vähän H. Moilanen olo. Hutera etten sanoisi. Meni viime yö enempi vähempi valvoessa kun tämä merkillinen mahatauti ahisti. Se vaan ahistaa ja maha on kuin olis kuudennella kuulla raskaana. Eikä syöminen/juominen tunnu hyvälle. Aamulla muutoin ihan kelpo kunto, mutta huterahko. Käyntiin päästyä unohdin koko pötsin. Luennonpito on mukavaa. Sen teko ei niinkään.
Valokuvatorstai: Sileä tie
Valokuvatorstain vuoden ensimmäinen haaste on kolmen sanan tekstiote ”… silirimpsis, sileä tie…” Irwin ja Vexi Salmi tuskin ajattelivat tällaista maisemaa. … Tämä tie Kaunispään laelle oli itsenäisyyspäivänä 2008 sileä, mutta kovin samea ja sininen. (klikkaamalla kuvaa näkyvyys paranee edes vähän)
Sileä tie ylös
Sileä tie alas
Maailma muuttuu, äitiseni
Maailma muuttuu, äitiseni, saivat perheen molemmat nuoret meitsille erikseen todeta.
Tytär on aloittanut työt hampurilaisravintolassa. Niinpä palasin vielä työhönottohaastatteluun ja siihen, mitä esikoisellamme tässä uudessa duunipaikassa on edessä, ja kävin utelemaan, mitä vaatimuksia työhönottotilanteessa esitettiin:
– Tuskin markkinointitaitoja vielä muutaman kuukauden opiskelleelta kauppatieteen ylioppilaalta vaadittaisikaan?
– Ei siitä ollut mitään puhetta, tietenkään.
– Monen kesän kokemusta siivoojana varmasti pidettiin hyvänä asiana?
– Joo totes se haastattelija, että töitä olet ainakin ennenkin tehnyt.
– Kun kerran hampulaisravintolaan hait, niin miten ne testasivat ruoanlaittotaitoa, kyselivätkö kenties köksänumeroa tai asian harrastuneisuutta kotioloissa tai jotain sellaista?
– Miksi ne ruuanlaitosta olis kyselly, siellähän tehdään hampurilaisia.
– Just. Selevä peli. Eikä sitten muuta?
– Salmonella-testissähän mun piti käydä.
– Jotta sen verran ruokapaikka kuitenkin.
No sitten Juniori. Juniori aloitti tänään autokoulun. Ei, ei tienannut autokoulurahoja ahkeralla koulunkäynnillä. Pitkin syksyä jatkunut kiristykseni ja uhkailuni ajokortin maksamattomuudella, jollei lukiokurssit ala valmistua, meni ihan harakoille. Ei mitään vaikutusta. Poika mietti tukun erinäisiä kepulikonsteja (mm. turvautuminen isovanhempien hyväsydämisyyteen), joilla rahoittaisi kortin itse. Lopulta päätin sitten kuitenkin antaa pojalle joululahjaksi autokoulukurssin ”et sitten saa mitään 18-vuotissynttärilahjaa, ja koulua on käytävä, ja kesätöihin mentävä, ja huone pidettävä siistinä” ja mitä kaikkea yhden hengenvedon lahjanluovutuspuheeseen sainkaan sopimaan. Jo vain. Juniori lähti äsken autokouluun, ja totesi mennessään, että muutama kuukausi ja meillä on, äippä, yhteinen auto!
– Eihän se näin pitänyt mennä!
Huono olo
Loppiaiseemme on kuulunut jo toistakymmentä vuotta nyyttärit viinikerhon kanssa. Sellaiset oli eilenkin. Viinit olivat burgundista ja TANSKASTA (huh, huh). Ruokaa taas enemmän kuin riittävästi: sienikeittoa ja paahtoleipää, joki- ja kuningasrapuja smetana-tomaatti-juustohöystössä ja patonkia, Pouilly-Fuisse kastikkeessa lohta ja viinirypäleitä, Quiche Savoiard -piiras, punajuuricarpaccio ja avokadosalaatti, cassis-jäädyke ja marenkeja, ja lopuksi vielä comte-juustoa. Kun kymmenen ihmistä tekee kukin osansa (jo kotona) niin tämmöisen päivällisen koostaminen ei ole kohtuuton vaiva. Päinvastoin: kohtuullinen ellei jopa iso ilo.
Meillä oli paljon päivitettäviä kuulumisia, joulun viini- ja ruokakokemusten vaihtamista, sekä suunnitelmien tekoa tulevan vuoden tapaamisia ja maisteluja varten. Kaiken kaikkiaan syömistä, juomista ja puhumista moneksi tunniksi. Mutta huono oloni EI johdu siitä. Ehei.
Pelkään pahoin, että olen tulossa kipeäksi. Joko siihen vatsainfluenssaan, jota pehtoori on kohta viikon potenut – lähinnä vain öisin – tai flunssaan joka tyttärellä äityi anginaksi asti. Käytin tyttöä tänään lääkärissä, joka totesi, että jos tauti neljännen kerran noin ärhäkkänä tulee, on edessä nielurisaleikkaus.
Ainoa vaan, etten nyt millään ehtisi/voisi ryhtyä kipuilemaan ja sairastamaan. Siispä viinimarjamehua, c-vitamiinia, vain kevyt lenkki, sauna, lisää mehua, paljon pastaa, mukillinen glögiä, taas c-vitamiinia ja periksi en anna. Menen kohta pehkuihin ja herään aamulla terveenä. Yritän tehdä tästä vain asennekysymyksen.
Arkeen palaamisen autuus
Olihan mukava olla töissä tänään. Olisiko työviikon pituus (so. lyhyys) syy mukavuuteen. Maanantai ja perjantai samana päivänä. Kätevää. Ehkä parempikin selitys on: minulla onnistui se, mitä olen vasta ihan viime vuosina oppinut tekemään. Suosittelen muillekin.
Siis: aiemmin minulla oli tapana putsata pöytä ennen lomalle lähtöä. Tiedättehän, tehdä hommat valmiiksi. Suorittaa loppuun. Pistää piste. Raivata rästihommat pois. Esimerkiksi korjata kaikki tentit, kirjoittaa tekeillä olevan julkaisun luku loppuun, tehdä raportit valmiiksi, vastata sähköposteihin, tehdä varaukset, purkaa paperiläjät, päivittää www-sivut jne. Tuollaisen lähtödraivin jälkeen on kieltämättä ihana jäädä lomalle, mutta sellaisen tehtyään paluu sorvin ääreen ja rutiineihin on vaikeaa: ei tiedä mistä aloittaa. Hyvinkin menee päivä, pari käynnistellessä.
Mutta nyt joululomalle (ennätyspitkälle sellaiselle) lähtiessäni jätin muutamia täkyjä itselleni. Mm. torstaina alkava luento on täysin päivittämättä, PowerPointit tsekkaamatta ja uusin kirjallisuus kuurnaamatta. Viime vuoden julkaisuluetteloon on tiedot ilmoittamatta ja syksyn opinnäyteniput mapittamatta. Niinpä tänään olikin huhkittavaa yllin kyllin, eikä tarvinnut miettiä mitähän tekis. Näin pienestä se riemu repeää, ja töissä on kivaa.
Pirttipäivä
Tänään on ollut pirttipäivä. En ole ihan varma, voiko kaupungissa olla pirttipäiviä, mutta ehkäpä. Pirttipäivä-käsitteen minulle opetti muuan Kemijokivarren talonisäntä, pohojosen ihiminen. Hän oli avuksi yhdessä työprojektissa pitkästi toistavuosikymmentä sitten: korvaamaton informantti ja monin tavoin avulias, jäyhä ja juureva mies. Meidän tapaamisemme sovittiin aina ”pirttipäiväksi”, mikä tarkoitti tammi-helmikuun pakkaspäiviä, jolloin ”ei voinu lähtä mettätöihin”, eikä ollut muutakaan ”tähellisempää” tekemistä. Silloin isännällä oli aikaa kaupunkilaishistorioitsijan kanssa menneitä muistella.
Vietyäni lapset mummulaan tai päiväkotiin ja ajettuani reilun toistasataa kilometriä saavuin Kemijoen itäpuolen komean, 1840-luvulla rakennetun talon pihalle: pohjoisen talvinen aurinko paistoi jo vaakasuorasti, pakkanen narskui kenkien alla ja nikkarityyliselle kuistille asti tuoksui ruismarjapuuro, joka minua aina siellä odotti ”että jaksat sitte kirjottaa”. Pirttipäivään kuuluukin ehdottomasti leivinuunin lämmittäminen ja ruispuuro, Karjalanpaisti tai lihapata, jollainen meilläkin tänään oli.
Pirttipäivänä on pakkasta ja silloin tehdään sisähommia, jotka leivinuunin kupeella sujuvat. Kemijokivarren isännän pirttipäivään kuului menneiden muistelu, kirjeiden kirjoittaminen (kirjoittipa hän kotiseutuhenkisiä runojakin), paljo lukeminen ja koko pitäjän perinneasioiden hoitaminen ja ”maisterisihmisen” kanssa raataaminen. Hyvinkin meillä vierähti koko pakkaspäivä avaran, räsymatoin kotoisaksi tehdyn pirtin lämmössä, vanhoja papereita selatessa ja julkaistavia kuvia valitessa.
Pirttipäivänä, Pohjoisen paikallishistoria -luentoa jo värkätessäni ja tuon talonisännän juttuja vieläkin hyödyntäessäni, on yhtäkkiä pakko lukea ja luentoonkin tunkea
Heikki Niskan runo ”Pohojosen ihiminen”:
Pohojosen ihimisessa on ujua lasta:
aikusenaki sen tekkee mieli mennä
autotallin taka ko tullee vieraita.
Jähämiänä ja varruillaan se
tarkkailee ja haistelee,
tempautuu pikkuhilijaa mukkaan.
Äkkiä pajot murtuu,
silimäkki nauraa, pohojesen asukki
tarijuaa kahavit ja nisut.
Se puhhuu kovalla äänellä ko innostuu,
kahtoo aina silimiin ja pittää sanansa.
Kesken kaiken se muuttuu hilijaseksi,
toivoo sallaa, että vieraat jo lähtis.
Se himuaa yksin hangille ja mehtiin,
kojon rakkaaseen luontoon.
(Heikki Niska, Ulijasta väkiä. Runoja. 2003, s. 14)
Lomailu alkaa riittää
Kun huusholli on ”päivitetty” pohjoisen mökkireissun ja teinien keskenään olon jälkeen, Elmeri (kilpikonna) nimipäivän kunniaksi herätetty talviunilta kylpyyn ja syömään, haudalla käyty, pyykkiä pesty, piha siivottu talvimyrskyn jäljiltä, joulutilpehöörejä jo pakattu komeroon ja kaikin puolin asetuttu taas kotiin, on aika riisua blogi ja www-sivustokin joulukuvista. Lukupäiväkirjankin päivitin. Mieli tekisi uusia koko blogin ulkoasu. Ehkäpä päivitys tältäkin osin on pian ajankohtainen.
Mieli tekisi jo töihinkin. Ennätyspitkän joululoman lopuksi kaivoin jo luentomateriaalit esiin, hieman uusia virityksiä suunnittelen jo kertaalleen pitämääni luentosarjaan. Loma lienee siis tehnyt jo tehtävänsä …