Niitä näitä

Leffa- ja luentoilta

Eilen vapaailta, tänään ei todellakaan. Oltiin eilen systerin ja pehtoorin kanssa leffassa ja sitä ennen syömässä. Hellaan mentiin. Se, että oululaisessa ruokaravintolassa on tiistai-iltana porukkaa, on mielestäni aika harvinaista, mutta Hellassa oli meidän lisäksemme muitakin. Kannatti olla. Ruoka oli jälleen hintansa väärti. Koskaan en ole siellä syönyt alkuruoaksi muuta kuin etanoita, enkä taida ensi kerrallakaan kokeilla muuta. Minusta ne siellä vaan ovat niin hyviä. Siika, rautu ja sinisimpukat niin ikään maistuivat ja ehdimme vielä ennen Finnkinoon menoa nauttia kylmää vaniljakohokasta (-vai vanukasta? 🙂 ja lämmintä hillakastiketta. Se oli makoisa yhdistelmä. Kerrassaan.

Niin oli leffakin.  Suomalainen musikaalielokuva (Neil Hardwickin ohjaus) on aika harvinaista. Jos rakastat… -leffa oli minusta jotensakin aika hyvä. Satua ja saippuaa, mutta silti aika melankolinen ja surullinen. Tuoreita näyttelijäsuorituksia.  ja muutamat laulut kyllä koskettivat, mutta minä sentään niiskutin kerrankin vähemmän kuin sisko. Ymmärrettävää, etten sanoisi. Toisaalta minusta on usein aika mukavakin itkeä elokuvissa, tai kotona leffoja katsellessa (mitä teen kyllä turhan harvoin nykyään). Ja minähän nyt en paljon tarvi tillittääkseni! Hyvä draama-aineksia omaava mainoskin on saanut kyynelkanavat tykyttämään: Elovena-mainos puolenkymmentä vuotta sitten pisti nieleksimään, mistä turhia hempeilemätön tyttäreni on jaksanut kaikki nämä vuodet muistuttaa… Mutta sellaista se vaan on.

Tänään onkin sitten ollut oikein kunnon duunipäivä, hyvin varhaisesta aamusta lähtien. Ja koskapa huomenna alkaa luento, on ilta mennyt, ja alkuyö tulee menemään, luentoa kasatessa.

Niitä näitä

Taidetta kilpikonnalle

Tyttären huoneesta on tehty vierashuone. Ja kilpikonnalle talvehtimispaikka… 🙂

Vanhan korkkimaton tilalle pehtoori asensi klinkkerilattian.

Aivan: se näyttää lankkuparketilta mutta on laattaa. Kilpuri Elmerimme kun on lattiakonna, eikä mikään sisäsiisti, joten tämä selittää ratkaisun. Maalatut seinät on peitetty tapetilla, samoin liukuovien kaapit.

Vuodesohva hankittu ihan uusi, toiveissa että myös tytär edelleen, kilpikonnan ja vieraiden lisäksi :), viihtyisi kotikotonaan, jottei tarvitsisi patjalla bunkata käydessään.

Konnalle hankittu terraarion paikalle hiberbnaatio (talviuni)paikka, jossa varmasti ihan muutaman päivän sisällä kaivautuu upoksiin.

Kauan sitten lahjaksi saamamme kauniin grafiikkataulun yksinäisyyttä lieventämään laiton Ikean kehyksiin muutaman kesäisen kestityskuvan.  Jotta luulisi konnalle kelpaavan?

Yliopistoelämää

Lukukausi alkoi

Kandiseminaarin aloitusistunto tänään. Aina se kaksituntinen puristaa mehut pois. Innostun välillä niin, ettei henki meinaa kulkea.

Muutoinkin lukukauden alku tuntui. Ja tuntui että naapurihuoneesta on opinto-ohjaajakollega lähtenyt. Niin sitä on sitten tänään räätälöity sotakorkeakoulusta tulleelle maisterille opintosuunnitelma, yksi fuksi saatu luopumaan keskeytysaikeesta, kuunneltu kolmannen vuoden opiskelijan selkeitä säveliä opintojen suorittamiseksi ja vastailtu sähköpostiin, puhelimeen ja otettu selvää itselle ennen täysin tuntemattomista jutuista. Vessassa ehdin käydä, ja lääkärissä (nyt olkapää paranee!) mutta eväät jäi syömättä.  Ja sehän ei näin lukukauden, vuoden alussa, haittaa… Tästä se lähtee! Hyvä niin.

Ruoka ja viini

Soppaa

Keitin ISON kattilallisen keittoa, .. ei mitään dieettikaalisoppaa, vaikka pohjimmaisena tarkoituksena tietysti vähän kevennellä. Keittelin borssikeittoa, puolalaista borssikeittoa. Mikä erottaa venäläisen ja puolalaisen borssikeiton? Venäläiseen ei tule lihaa, mutta puolalaiseen tulee. Resepti on jotensakin suoraan, ehkä sentään vähän oikaistuna, Eero Mäkelän keittokirjasta. Tuli oikein hyvää. Tyttärelle annoin osan mutta muutoin taidan syödä tätä yksikseni useampana päivänä. Pojat kun punajuurta vähän ylönkatsovat…

Puolalainen borssikeitto

750 g punajuuria
250 g keräkaalia
2 isoa sipulia
2 porkkanaa
pala selleriä
50 g tomaattisosetta
2 l hyvää lihalientä
sitruunan mehu
½ dl punaviinietikkaa
100 g keitettyä naudanlihaa
paketti pekonia
100 g chorizo (tms.) makkaraa
50 g voita

Maustepussi tai purkki jossa on 2 valkosipulinkynttä, 5 katajanmarjaa,10 mauste- ja 10 valkopippuria, laakerilehti, timjamia.

Kuori ja suikaloi juurekset ja vihannekset. Sulata voi isossa kattilassa. Hauduta ensin punajuurisuikaleita kymmenkunta minuuttia. Lisää punaviinietikka, puristettu sitruunamehu, tomaattisose ja loput juurekset. Hauduta taas 10 minuuttia. Lisää lihaliemi (Puljonki-lihalientä tai fondista tehtyä) ja maustepussi. Keitä hiljalleen vajaa tunti, ja kypsennyksen loppuvaiheessa laita joukkoon suikaloitu naudanliha, pekoni ja makkara. Tarjoile kuumana smetanan kanssa.

Muutoinkin sellainen touhupäivä. Ja jo varhain lenkillä, pitkällä lenkillä. Lauhassa säässä oli hienoa. Jo aamulla. (klikkaa kuvaa, silloin maisemassa voi aistia pienen kevään häivähdyksen 🙂 Jos oikein kuvittelee… )

Historiaa Valokuvaus

Puutteenperä pakkasessa

Aamupäivällä matkalla hautausmaalle pysähdyin kuvaamaan rautasillan kupeeseen: joki höyrysi pakkasessa, Puutteenperän koivut auringonpaisteessa kuin pitsiä…  Kaunista ja kylmää…. Olisiko tässä se kuukausikuvan kohde? Puutteenperä kerran kuussa?

Mikä on Puutteenperä? Puutteenperä syntyi 1880-luvulla, jolloin Ouluun oli vasta avattu (1886) rautatieyhteys. Rautasilta yhdisti kaupungin ja silloisen kaupunginrajan takaisen Tuiran. Kaupungin rajantakana oli vähäväkisten parempi asua kuin kaupungissa, sillä siellä verot olivat pienempiä ja rakentaminen vapaata. Puutteenperälle nousi työläisten mökkikylä kun  Åströmin nahka- ja tiilitehtaan väki rakensivat sinne kotinsa. Eikä Åström ollutkaan mikään pieni työllistäjä: Åströmin tehtaissa valmistettiin ennen ensimmäistä maailmansotaa suurin osa Venäjän armeijan tarvitsemista saappaista, valjaista ja remmeistä, joita ”hevosvetoisessa” armeijassa todella tarvittiin.

Puutteenperältä työläiset saivat  kulkea rautatiesiltaa pitkin mökkiensä ja työpaikan väliä maksamatta siltamaksua. Siltamaksu oli vähän alempana olleilla (ja vieläkin olevilla) jokisuiston silloilla, mutta ei Puutteenperän viereisellä Rautasillalla,  kaikkien maksettava. Jokisuun sillat olivat ”Rupulaakin” (Bro Bolag eli Silta Osakeyhtiön) omistuksessa ja rupulaakimaksu oli kaikkien maksettava.  Siltamaksua perittiin rupulaakin silloilla yhtä lailla pyöräilijöiltä kuin jalankulkijoiltakin vuoteen 1919 asti ja hevosajoneuvoilta ja autoilijoilta aina vuoteen 1930 asti (hilikku = 25 penniä/suuntaansa). Kaupunki järjesti kyllä jo vuonna 1883 kaikille Tuiran puolelta kaupungissa kansakoulussa (Tuirassa ei vielä kansakoulua ollut) käyneille lapsille vapautuksen siltamaksusta. Ja olennaista oli, että Puutteenperältä pääsi tehtaille ja kasarmille töihin maksamatta mitään.

1970- ja 1980-luvulla Puutteenperän vanha mökkiasutus häipyi lopullisesti ja alueesta (nyk. oik. nimi Lehtoranta) tuli yksi Oulun varakkaimman väen asuinsijoista. Halutuimmat ja kalleimmat tontit 1970-luvulla olivat tuon kuvassa olevan pakkaskoivikon takana.

Ehkä otan Puutteenperän kuvauskohteekseni…?

Niitä näitä

Poikkeuksellinen perjantai

Tähän mennessä: nukuttu melkein kahdeksaan, arkisto, fysioterapeutti (voin taas hengittää niin, ettei satu!), jämäruokia.

Tästä eteenpäin: pienimuotoiset viininmaistiaiset. Meetinki Kulumasa nuorison kanssa (”ei monen vanhemmat kyllä tämmöstä tee”, totesi esikoinen). Ramsteinit. Kotiin.
________________

klo 22.42. Näin se meni: kotona ollaan,  viininmaistiaisissa käyty ja baarissa myös. Ja edelleen hengitän kivutta 🙂

Vanhemmuus

Nuoren miehen unihäiriöitä

Mikä ajastinhäiriö tuossa meidän nuoressa miehessä oikein on? Ensin elämänsä ensimmäisenä vuonna ei suostunut juurikaan nukkumaan, ei varsinkaan öisin. Pieniä parin tunnin pätkiä vain kerrallaan… Sitten leikki-ikäisenä nukahteli kesken leikinkin suoraan Duplojen päälle tai ruokapöytäänkin tai huoletta hurautti kolmen tunnin päikkärit, mikä oli kyllä aika hyvä juttu, koskapa minulla oli kotona paikallishistoriaprojektia yms. muuta harrastusta. Toisinaan – itse asiassa juuri silloin kun olisin suonut ne kolmen tunnin unet – poika jätti ettonet kokonaan väliin.

Yläasteikäisenä osoitti olevansa perheemme ainoa iltavirkku ja aamutorkku. Tosin ei pahantuulinen aamuisinkaan, vaikka kuinka lyhyen unen jälkeen herätti. Ja entäs nyt täysi-ikäisenä? Varsinkin näin lomajakson vaihtuessa en edes näe poikaa – hereillä ainakaan. On juuri tullut kotiin kun minä lähden (salille ja) töihin. Ruoka-aikana (viideltä) kun olen kotona ja tehnyt meille kolmelle jotain päivällistä, siis arkisapuskaa, pojalla on lounasaika, jonka jälkeen häipyy taas jonnekin. Kouluten aamuyöllä kotiin, ja jääkaapille.

No tänä aamuna olinkin sitten kohtuullisen ihmeissäni kun poika oli jättänyt keittiön pöydälle lapun, jossa luki ”nukkumatti unohti minut, lähdin Shellille”! Just. Kuudelta poika oli hermostunut odottelemaan unta ja lähtenyt aamukahville Shellille! Aika vilkkaasti osasin minäkin tekstaria naputella heti aamutuimaan: ”Just tuut kotia ja ryhdyt roudaamaan unijärjestystäsi kuntoon!”

Buona notte! Yritämme nukkua…

______
Ai niin se pojan tiistai-illan paras juttu. Kun mummu oli kyselly tyttärenpojalta, jotta millaisia numeroita sinä nykyään saat koulussa, oli tämä meidän ahkeruuden perikuva paukaissut, jotta numerot menee kuten meidän puhelinnumero: 664 8055*

(*numerot on kuten lankapuhelimessamme,  järjestys vain vähän eri.. ei siis kannata tuohon soitella… :))

Valokuvaus

Kuvausta

Kyllä nyt olisi hienoa ottaa joulukorttikuvia, on lunta ja tunnelmaa yllin kyllin. Oliko marraskuun lopussa, jolloin lumikuvia olisin halunnut harrastella? Ei ollut, ei.  Mutta en kyllä raski mitään jouluvaloja vielä poiskaan ottaa. Tammikuun lopussa sitten.

Kahtena edellisenä loppiaisena on meri ollut vielä melkein rantaan asti sula, (ks. kuva 2008 ) mutta ei ole tänä vuonna. Hailuotoon asti näkee lenkkireitiltäni ja ihan oli jäässä; Kalevassa lukikin että jäätie Luotoon aukaistaan ilmeisesti jo ensi viikolla.

Minulla on tuosta merenrannasta kuvia jokaiselta kuukaudelta parin vuoden ajalta. Kamera kun melkein aina kulkee repussa mukana. Kerran kuussa kuvia olen ottanut myös Lapin mökillä ja niistä kokosin kalenterin ja teetätin Ifolorilla ystäville ja sukulaisille jaettavaksi. Kalenteri-idea syntyi vasta marraskuussa, joten en ollut tietoisesti kerännyt kuvia sitä varten, kokosinpahan vain kuva-arkistoista jotensakaan kelvollisia otoksia. Kollaasissa eivät oikein näy (klikkaamalla kuva suurenee ja vähän paremmin näkyvät nuo Lapissa kuvatut kuukausikuvat) — Ifolorin jälkeen olin kyllä tyytyväinen.

Valokuvaavat bloggaajat ovat perustaneet Valokuvatorstain lisäksi monia muitakin ”kuvausyhteisöjä”: ”YyKaaKooNee”-haasteessa vastataan numerokuvilla , Mustaa ja valkoista -haaste julkistetaan aina maanantaisin: siellä siis osallistutaan mv-kuvilla ja myös värikollaasi-haaste julkistetaan maanantaisin. Näiden lisäksi on mm. kansainvälinen Sky-kuvahaaste jne.

Valokuvatorstaita lukuunottamatta en ole noihin osallistunut, enkä oikeastaan ehtisikään… ehkä. .. mutta se harmittaa etten lähtenyt mukaan porukkaan, joka syksyllä päätti ottaa joka kuukausi samasta paikasta kuvan ja kerätä nämä kuvat yhteen. Niinpä haastankin nyt itseni (joo, tiedän pöhkö olen, mutta haasteita täytyy olla ;-p) ). Joka kuukauden ensimmäinen tiistai laitan kuukauden kuvan samasta paikasta. Valitsen lähipäivinä paikan mitä kuvaan; ehkä pihapiiristämme, ehkä juuri tuolta Toppilanrannasta lenkkipolkuni varrelta. Tosin sieltä olen jo niin paljon kuvia tännekin laittanut, ehkä joku eri paikka sittenkin …

Niitä näitä

Shakespearen loppiaisaatto ja me

Mitä Shakespearen loppiaisaatossa tapahtuu? Muistan nähneeni näytelmän, komedian, tragikooomisen esityksen?  Oulun kaupunginteatterissa joskus muinoin… silloin kun teatteri oli vastikään muuttanut kaupungintalolta uuteen omaan rakennukseensa… Mutta mitä näytelmässä tapahtuu?

Meidän loppiaisaattoon on vuosikausia kuulunut viininmaistiaiset ja nyyttärit Pakkahuoneenkadulla… Illan päätteeksi mieheni ja blogini kommentaattorina kiitetttävästi toiminut herra x  järjestivät monena vuonna kahden miehen tiskishow ´n,  jonka rinnalla moni ammattilaisvarietée kalpenisi… Ämmät ne huutaa, juo sekä mässää. Minä vaan astioita tiskaan tässä. Minä se vaan tiskaan astioita, ja luutalla lakasen lattioita Hili-pati-hili-pati-himppamppaa Kyllä torstai-ilta nyt vauhdittaa

No niin. Tänä vuonna ei loppiaismaistiaisia, sillä Pakkahuoneenkadun porukka on muuttanut etelään (Bordeaux, ja minähän en ole kade, en)  kevääksi.

Ja kun meidän nuorisokin oli lupautunut mummun ja systerin seuraksi toisaalle syömään, me kutsuimme – vihdoin – eksnaapurit meille ruokapöytään..

Kaikenlaista purkkiruokaa keksin tarjota. Ja eka kertaa – ever!! – kokeilin paistaa kampasimpukoita. Yesh, nehän maistuivat. Palsternakkapyree niiden seurana oli oivallista… muusta ei paljon kannata rehvastella.

Mutta mukava oli näitä ihmisiä nähdä. Nimenomaan näitä ihmisiä.

Juniori piipahti sentään  … sehän mukavaa. … Kerron joskus sen juniorin illan parhaan jutun… Heh!

Ruoka ja viini

Tuote-esittelyä

Monet huippusuositut bloggaajat saavat firmoilta tuotteita kokeiltavaksi – tavoitteena tietysti, että niitä blogistaniasta tai bloglandiassa tai whatever tämä sosiaalisen median maailma onkaan, esiteltäisiin ja kehuttaisiin. Meitsin Tuulestatemmatun lukijakunta on suht pieni eikä sitä ilmeisesti ole katsottu riittävän suureksi mainonnalle, joten eipä ole tuotepaketteja postista putkahdellut. Tästä huolimatta – ja ehkä sitäkin vakuuttavammin? – aion nyt esitellä muutaman uudehkon löydön, joita mieluusti voin muillekin suositella.

Ensinnäkin. Minun kätenihän kuivuvat karstalle monta kertaa vuodessa ja erityisesti talvipakkasilla pienille haavoille asti, rystyset ja erityisesti peukalonhanka ovat usein ihan kipeitä, koska iho ratkeilee. Mutta ei nyt. Ei vaikka ollaan sydäntalven pakkasissa, ei vaikka takana on viikko Lapin mökillä, jossa vesi on sellaista, että käteni repeilevät usein pahasti.

Ja mikä nyt sitten auttaa? Norjan Formula. Neutrogena. Apteekista saatavasta pikkutuubista riittää pitkäksi aikaa, ja kädet ovat kunnossa. Tätä  ennen on kokeiltu kaikki liposomit, tummelit, reseptisalvat, Decubalit, kaikki! Tämä on paras! Ja mistä minulle vinkki? Kampaajalta tietysti! Kiitos vielä, Irmeli.

Ja sitten toinen pikku purkki, joka arjessa on hyväksi. Balsamico. Glassa Gourmet. Eikä mikä tahansa balsamico, vaan vaniljainen siirappi. Mustaa, paksua, vähän makeaa, mukavasti (ei liikaa, pehtoori ei pidä tavallisesta balmicosta juurikaan, mutta tätä menee) balsamicolle maistuvaa. Sopii salaattiin, on oivallista brien kanssa, jopa jätskille, mansikoille erityisesti. Nuotiomakkarallekin olen sitäsinapin sijaan laittanut ja vot! – ihan gourmetherkkua tuli makkarastakin.

Kolmas huippujuttu, tai oikeastaan huippupari: tee ja kannu. Minähän en varsinaisesti ole mikään teen ystävä, mutta Helena Petäistön pitämän teeillan jälkeen tuli ostettua kuvassa näkyvä kannu. Siinä on nokkelaa se, että kannuun kuuluu metallinen suodatin, sihti, joka on helppo huuhtaista (ei mitään teepallojen ja -lusikoiden räpeltämistä), kannu on ystävällisen 🙂 näköinen ja se on passeli, vaikka vain itselleen hauduttelisi, mutta riittää pannusta parikin mukillista.

Noh, kun pannu tuli ostettua, on sitten tullut myös testailtua vähän uusia teelaatuja. Ja kovin muodikastahan on juoda mateeta. Idioottimaisesta nimestään huolimatta Kuuma Tanssi -mate on hyvää.

Paketin kyljessä lukee, että  ”Mate on ystävyyden tunnus ja tapa jakaa yhteinen hetki! Eteläamerikkalainen mate sisältää runsaasti kofeiinia [siinä yksi syy miksi pidän tästä!], C-vitamiinia ja terveydelle hyödyllisiä antioksidantteja. Herkullisen vihreä juoma poistaa voimattomuutta, virkistää ja lisää kylläisyyden tunnetta”. Ja tämä kaikki kupillisella haudutettua teetä!

Nyt taitaakin olla teekupillisen aika, jotta jaksan ryhtyä rakentelemaan kilpurillemme talvikotia… Pitäisi saada Elmeri talviunille, mutta mokoma kulkee ympäri huushollia ja kerjää endiiviä!