Valokuvatorstain haasteena ääni. ”ääni, jonka viimeksi kuulit kodin ulkopuolella.”
Ennen kuulematon oli ääni Kaunispään rinteellä alkuvviikosta patikoidessa;
ei täällä Lapissa juuri muita ääniä ole kuulunutkaan …
Tunturikoivut olivat jäätyneet, ja tuulen väreillessä jäätyneistä oksista lähti ääni.
Jääkellojen ja tuulen soitto!
(kuvat suurenevat klikkaamalla)
Eipä ennen olekaan ”lennosta” tullut haasteeseen osallistuttua. Eskelis-bussilla saavutaan juuri Sodankylään…
Muiden Ääni-kuvia täällä
Hangasojalla, pohjoisessa, yötä riittää. Ja herravarjelkoon! kuinka paljon unta riittää! En edes kehtaa kertoa, kuinka pitkään olemme nukkuneet! Ilman kelloa on vaikea tietää, mikä aika vuorokaudesta on menossa. Tänään herätessämme maa valkoinen. Pikku pakkanen.
Pehtoori lähti kävelemään Laanilaan, minä jäin koneelle. Rojekteja… uskokaa pois rojekteja, joista teillekin (ainakin osasta), hyvät blogilukijat, on iloa… 🙂 Niin toivon. Vielä salaisuus.
Iltapäivällä halusin ulos, minäkin. Kannoin puita saunalle, notskin puulaatikkoon, sisälle takkapuiksi. Vähän lumitöitä. Lähdöntoimia ja -valmistelua – huomenna lähdetään taas etelään. Lämmittelin saunaa… olemmeko pulahdelleet? Emme. Ei kumpikaan ole uskaltautunut puroon… Sula se vielä on, ainahan se, mutta hyytävältä näyttää vesi.
Ja sittten kuvasin, tietysti. Vähän varastoonkin. Tulin miettineeksi, josko tänne blogiin taas joulukalenterin tekisin. Tekisinkö? Mitä olet mieltä? Kahtena edellisenä vuonna olen joulukuussa jokainen päivä liittänyt yhden kuvan näiden sepustusteni loppuun, – niin kuin joulukalenterin luukuiksi… Ks. edellisiä KLIK!
https://www.satokangas.fi/blogi/category/joulukalenteri/
Mitäs mieltä olet? Olisiko siitä iloa? Teenkö niin tänäkin vuonna? Klikkaathan vastauksesi.
Joulukalenteri tuli mieleeni siksikin, että huomaan tänne blogiini, mutta varsinkin www-sivuilleni, klikkauduttavan kymmeniä kertoja päivässä ja klikkauduttavan nimenomaan hakusanalla ”joulureseptejä”.
Kerronkin tässä – jos tänne blogiini on vuoden kuluessa joku uusi lukija tullut, ja muistutuksesi vanhoille Tuulestatemmatun uskollisille lukijoille – että www-sivuillani on joulureseptejä, -kuvia, -viinisuosituksia jo monelta, monelta vuodelta. Itsekin hämmästyin, kuinka paljon siellä onkaan reseptejä ja kuvia … ja ilokseni huomasin, että kuvat ovat vuosien varrella sentään vähän parantuneet alkuvaiheen otoksista. Piipahda ihmeessä:
http://www.satokangas.fi/Keittio/Joulureseptit.htm
Nyt voisi ryhtyä pakkaamaan, katsomaan videoita, lukemaan, kutomaan,… tai pihalle kuvaamaan. Pimeässä.
Kaamos.
Tämän marrastiistain agenda oli aika lyhyt: ottaa kaamoskuvia ja liikkua. Kahden tunnin lenkin (viimeinen patikka tälle satojen kilometrien patikointivuodelle?) aikana kuvia kertyi yli viisikymmentä. Yksi (yllä) on niistä hyvä kaamoskuva. Tuota ei ole käsitelty kuvankäsittelyohjelmalla mitenkään. Otin sen vastavaloon, reilusti alivalottaen, pienellä iso-arvolla, siksi näyttää iltakuvalta. Paitsi että illalla täällä ei enää aurinkoa näy. Keskipäivällä se paistoi, juuri ja juuri sen parituntisen kun olimme kävelemässä. Yllättävän paljon kävelyreiteillä muitakin liikkujia.
MInä pidän kyllä enemmän joulu- ja tammikuun kaamoksesta, jolloin aurinko ei näyttäydy ollenkaan. Silloin kun aamu vaihtuu illaksi vain hämärän kautta. Silloin kun on lunta, paljon. Silloin kun on sinisenmustaa mutta taianomaisesti kuitenkin valoa.
Tänään meillä kerrankin oli oikein kahvit mukana…
Ja nyt rantasaunan jälkeen, kulutettuamme noinkin valtaisan määrän kaloreita (klikkaa vasemmalla oleva Trackerin raportti isommaksi :)) , ja kun pääruokana oli lähinnä kaappientyhjennysoppaa, niin jälkkäriksi nautimme eilen Kaunispään Huippu -kahvila/ravintolasta mukaan ostamamme kaarnikkakakun palaset. Ja kovasti minä koetin analysoida, mitä siinä on. Resepti kun – luonnollisesti – on salaisuus. Ja kakku – luonnollisesti – on vähintään yhtä hyvää kuin miltä se näyttääkin.
Retkeilyn näkökulmasta Koilliskairan kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisin merkitys on kuitenkin itse eräretkeilyn kehityksessä. 1930-luvulta alkaen oli Suomessa alettu harrastaa tyhjänkulkemista. – – harrastajajoukko oli vielä pieni, mutta – – Saariselkä nousi yleiseen tietoisuuteen [1950-luvulla] eräretkeilyn ihanneseutuna ja retkeily yleensä sai suurta nostetta.
(Jouni Laaksonen, Erämaaat. Pohjoisen Lapin vaelluskohteet. Porvoo 2010.)
Muistanpa jokunen vuosi sitten kun mökin rakentaminen oli vielä kesken ja kun olimme italian tunnilla, meidän opettajamme (nuori viehättävä Ouluun muuttanut roomatar) kysyi kummissaan, mitä ihmettä te siellä mökillä teette? Moni Lapin kävijä jättää moisen kysymättä, mutta kyllä moni on kummastellut kuitenkin, että mitä te marraskuussa siellä teette!
Täällä voi tyhjänkulkea! Moni hiihtääkin jo, mitä me emme ehkä ihan ymmärrä, mutta eihän meidän tarvitsekaan. Me lähdimme patikoimaan kun toiset kiersivät Saariselän ensilumen latua. ( Muistathan, kuvat suurenevat klikkaamalla.)
Lähtiessämme reitillemme aurinko paistoi laskettelurinteen huipulle.
Noh, rinteessä ei ihan tarpeeksi lunta laskemiseen, joten lähdimme patikkareitille Luttojoen vartta Palo-ojan tulistelupaikalle, ja siitä sitten tunturiin. Kaunispään huiputus tavallisesta poikkeavasta suunnasta. Vain kerran aiemmin on ko. reitti (vajaa 10 km) kävelty.
Reitin jälkiosan neljän kilometrin hiipuva nousu alkoi patikoinnin lopussa todella tuntua jaloissa.
Etelässä paistoi aurinko. Ihan selvästi paistoi…
Matkalla näimme tutut muurahaisten yhdyskunnat: näitä kekoja on kymmeniä …
Reitillä alkoi myös tuntua, että talvi tulee; pohjoistuuli tunturin takaa vihmoi. Ja se oli ehtinyt vihmoa vaivaiskoivua jo aiemmin. Niiden oksissa jäätä. Ja kun tunturituuli näitä oksia heilutti, kuului soittoa, kuului tuulikellojen ääni. Jäät helisivät. Jotain ihan ennenkokematonta. Siinä me kaksin seisoimme tunturin reunalla ja kuuntelimme jäisten oksien soittoa.
Pitääkö täällä keksiä muuta tekemistä? Tunturituulessa tyhjänkävely ja vaivaiskoivujen soitto… ei tarvita muuta tekemistä. Ei tarvita.
Vähän töitäkin, kuitenkin. Saunottu, syöty, siivottu. Kaikkea sitä, mitä kotonakin. Ei tarvita muuta. Nyt ei tarvitse mennä ulos. Marrasmyrsky nousee, kuuluu tuvan nurkissa. Siksikin on hyvä sytyttää takkaan tuli, ottaa esille kirja tai kudin tai torkahtaa.
Tyhjänkulkeminen, oleminen, on hyväksi.
Rauha. Täällä on syvä, hiljainen rauha. Hangasojalla ei ole ketään muita kuin me kaksi.
Tänään täällä on jo vähän luntakin, tai siis kuuraa. Herättyä unisin silmin purolle, pienikin valkoinen huntu tekee luonnon kauniiksi.
Tänään otetuissa kuvissa ei juurikaan värejä, kuin olisi ottanut mustavalkokuvia. Rönkönlammelle vain kävelimme, mutta kävelimme sentään. Nollakelissä, mutta tänään on sininen hämärä, juuri se, jota olen kaivannut. Heti kun maassa ja puissa on vähänkään valkoista, niin valossa on sitten sinistäkin.
Ei muuta.
Täällä vähän on paljon.
Lauantaiaamu marraskuussa mökillä sumuinen, usva estää näkemästä purolle.
Eihän meillä paljon mitään aamiaistarpeita täällä ollut. Puuron ja kahvit keitimme. Mitäpä sitä muuta —
Kauppaan lähdimme. Ostimme Culinarian aura-poromakkaraa aika reilusti, Kuukkelin savupororieskaa aika reilusti, piccolokuohuvia aika reilusti. Oli nimittäin päässyt käymään niin, että olimme kutsuneet paistinkääntäjiä meille ulkoilemaan ja makkaranpaistoon. Ja kaikki kutsutut tulivat! 🙂 Makkarabrunssi piccolokuohuviinien kera Hangasojan notskipaikalla!
Kampanisujakin olin kotosalla leiponut, joten kahvitkin vielä keitimme. Kovasti tuntuivat tykkäävän Hangasojan hostista. Oiskohan mennyt jo ylisanojen puolelle… [”ei moitittavaa” 🙂 ] mutta oli kyllä meistäkin mukavaa. Ja taas tutustuttiin uusiin ihmisiin.
Kun lounastajat lähtivät, me lähdimme rantasaunaan. Kahden kuukauden tauon jälkeen – taas kerran – ihan ylivertaista. Ei ole sen parempaa.
Ja johan se jo nälkä olikin! Vuorossa Lapin keittiömestareiden 20. herkkupöytä Saariselällä!
Viime vuotisen (ks. menu ja yms.) perusteella tiesimme, mitä odottaa. Odotimme paljon, saimme vielä enemmän.
Ehkä siihen vaikutti sekin, että tänä vuonna oli meitä muitakin oululaisia rotissöörejä pöydässä. Oli meidän porukka (ja sodankylätutut viime vuodelta). Ja omat jutut. Minulle ruoka on parhaimmillaan aina sosiaalinen tapahtuma, ja siksikin seura on tärkeä osa nautintoa. Mistä keskusteltiin? Ruoasta! Luonnollisesti. Voiko parempaa keskustelunaihetta olla? Pieniä harharetkiä horoskooppien ja urheilun maailmaan, ja käätyihinkin (ei muuten mutta mikä sopii pukeutumiseen. Heh!).
No mikä tuosta (alla olevasta) huikeasta ruokalistasta oli parasta? Mahdoton sanoa. Minä ja moni muu meidän seurueesta piti lasimestarin raudusta, semminkin kun sillä oli nokkospestokastike. Hmmm… Ruohosipuli-inkiväärisiika ja nahkiainen dijonpannacottan kanssa olivat jotain sellaista, jota ei voi kuvitella saavansa muualla kuin täällä. Kovasti, kovasti pidin niistä. Poronvasanmaksaterriini sai meidän pöydältä jotensakin täydet kympit, ja ainakin minä ja vieruskaverini pidimme jänispikkelsiä oivallisena. (kuvassa ”neliövohvelissa”). Pääruoista sorsamakkara oli ylitse muiden. Ainakin minusta, joka olen gourmet-makkarafriikki muutoinkin.
Jälkkärilautasellinen ja lautanen, jonka saimme muistoksi ja lahjaksi ja joita meillä nyt sitten on neljä, – kiitos L!, oli pelkkää makujen ilotulitusta. Myös tuo taustana näkyvä ”mitali” oli syötävää.
Mustikka-vaniljamousse ja Lapin hillaa ja leipäjuustoa uutena virityksenä olivat minullle mieluisimmat: minä kun pidän vaniljasta ja tietty kaikista leipäjuusto/hillaviritelmistä. Tämäniltaisessa (oik. kesk.) oli rakennettu uusi kokoonpano, maku täyteläinen.
Ja sitten. Paraati! Uuh. Kylmät väreet kulki kun keittiömestareiden ja kokkien joukkue marssi keittiöstä kiitettäväksi ja kukitettavaksi. Kannatti kiittää ja kukittaa. Huippuilta.
LAPIN KEITTIÖMESTAREIDEN 20. HERKKUPÖYTÄ LAUANTAINA 12.11.2011
Juhlavuoden menussa tullaan näkemään jälleen runsas määrä perinteisiä Lapin herkkuja, mutta myös hieman yllättävämpiä makuja.
MENU
ÄYRIÄISET JA MÄDIT:
KIRJOLOHEN-, SIIAN- JA VILLAKUOREEN MÄTEJÄ KRUSTADIKUPEISSA
SMETANAA JA SIPULIA
OSTEREITA
SAVUSIMPUKKATARTAR, avocado-limemajoneesi
VALKOSIPULIETANOITA
KAMPASIMPUKKAA JA RAPUVARIÉTÉ SIMPUKAN KUORESSA, timjamiöljyä
KYLMÄT KALAT:
HAUKI-KYLMÄSAVULOHIFRIKADELLIT
LASIMESTARIN RAUTUA
PUNAJUURI-LOHISASHIMI
RUOHOSIPULI-INKIVÄÄRISIIKA
HALSTRATTUA NAHKIAISTA, dijonpannakotta
VILLIRIISI-JASMINSALAATTIKAKKU
KYLMÄT LIHAT:
PORON SATULA, pekonipapusalaatti, caesarkastike
PORONVASANMAKSATERRIINI, tattigalantiini
HIRVENKIELI-KASVISVARRAS, sipuli-jukurttikastike
JÄNISPIKKELSSI
KYLMÄT LINNUT:
HYYTELÖITYÄ METSONRINTAA, rosmariinikarpaloita
HANHIGALANTIINI, viikuna-porkkanahilloketta
LÄMMIN:
TAIMEN-SIIKARUUSUKE, tomattisoitu yrttikastike
PORON KAREETA, puolukka-riistakastike
SORSAMAKKARA
HAPANKORPPUKUORRUTETTUJA PUIKULAPERUNOITA
KASKINAURISTA, PORKKANAA JA HÄRKÄPAPUJA
JUUSTOT:
VALIO HIENOIN MUSTALEIMA (18kk), tummaa pistaasisuklaata
VALIO MÜNSTER), omena-sitrushilloke
VALIO AURA GOLD (3 kk), raparperi-vaniljahilloke
LEIVÄT:
ROUHEINEN REIKÄLEIPÄ
TALON LEIPÄÄ KREIKAN- JA 7-VILJAN TAIKINOISTA
LAPIN RIESKAA
SÄMPYLÖITÄ
KATAJANMARJALEIPÄÄ
JÄLKIRUOKA:
MUSTIKKA-VANILJAMOUSSE
PISTAASI-MANTELIKAKKU
”LAPIN LEIPÄJUUSTOA JA HILLAA”
OMENA PETIT FOURS
TYRNI PETIT FOURS
SUKLAAPRALIINEJA
”ASIA STYLE”HEDELMIÄ
JÄÄTELÖT:
VALKOSUKLAA-MUSTIKKAJÄÄTELÖÄ
PERSIKKAJÄÄTELÖ
PUOLUKKASORBETTI
KAHVI:
TUMMA PRESIDENTTI
ESPRESSO ORIGINAL
_________________________________________
Minun on vaikea hengittää!
Mökillä. Eikä yhtään lunta.
Tänä viikonloppuna täällä on Lapin Keittiömestareiden 20-vuotisjuhla, ja sekä tänään illallinen että huomenna herkkupöytä. Siinäpä syytä riitttävästi Oulun Paistinkääntäjien iskuryhmälle (10 henkeä, joka vielä vähän täydentyy huomenna) lähteä pohjoiseen. Tulimme pikkubussilla, jolla muut sunnuntaina palaavat Ouluun. Me jäämme vielä alkuviikoksi, palaamme sitten Eskelisellä ja junalla kotiin.
Tänään oli ravintola Kaltiossa pöytiintarjoiluilllallinen: ei valittamista. Paitsi että muhennettu korvasieni (ei korvasienimuhennos, – olen oppinut taas jotain uutta) ei ollut ihan odotustenmukaista.
11.11.11. klo 11.11 Missä Olit? Me oltiin Tervolan Kuksan pihalla ja nostimme maljan ”ajalle”. Aurinko paistoi. Harvoin tähän aikaan vuodesta näillä korkeuksilla paistaa. Ensimmäistä kertaa sataan vuoteen Sodankylässä ei ole tähän mennessä satanut ensilunta. Sataiskohan täällä ensi viikolla toisen lumen. Sataispa.
________________
Kiinan matkan kuvasivu Pekingistä on valmis. ”Syömässä” ja ”ihmisten keskellä” -sivujen julkaisu jää ensi viikonloppuun, sillä täältä tunturin kupeesta kuvasivustojen lähetys ei onnistu.
Sumuisessa varhaisaamussa sytytän kynttilän työpöydän nurkalle, silläkin uhalla, että se on paperityöläiselle vähän riskaabelia. Enkä edes mieti, mistä aloittaisi. Aloitan vain. Ja siitä se kulkee…
Iltapäivällä käytiin systerin kans syömässä. Ei olla nähty aikoihin, mutta nyt maailman ääristä palattiin – ruoan äärelle (Haraldiin). Naturalmente. Ja ”ihan huvin vuoksi” myös. Ja kuulumisia, hyviä sellaisia. Tuliaisensa ratkaisi yhden huomisesta pukeutumisongelmastani; minä kun olen sellainen huivi-ihminen. Ja melkein yhtä mukavaa oli antaa tuliainen. Kiinalaisilla merkeillä sisareni nimi on käsikädessä yhdessä käsikädessä, aika viehättävää, eikö?
Puhelimessa. Puhelimessa voi kuulla jos joku on täynnä itseään. Mietin, että miksi sellainen ihminen, jolla on periaatteeessa hyvinkin aihetta ja ”varaa” olla tekemisistään ylpeä, joka on saanut urallaan merkittävää aikaiseksi, on kuitenkin niin .. sanonko mikä? – p..ntärkeä, että viitsii itsetehostaa ja rehvastella niin, että kuulija ei edes halua muistaa hänen oikeasti hyviä puoliaan, vaan koettaa luikerrella puhelun loppuun mahdollisimman äkkiä antamatta mahdollisuuksia egoilijan lisävuodatuksille.
Taas puhelimessa. Mietin, kuinka vanha mies voi olla viisas. Kuuntelen hänen levollista ääntään, naurahduksia hänen muistellessaan lukioaikojaan. Kuulen äänessä lämmön ja vilpittömän halun olla avuksi. Ja mietin, että tuo ihminen olisi mukava tavata, juoda kahvit ja syödä rauhassa leetapullaa. Sellaisesta puhelusta jää hyvä mieli. Sellaisestakin.
Minulla on heijastin, ostin tänään. Mihin ne aina kesän aikana häipyvät? Heijastinten hautausmaille? Seikkailemaan…? Miksei sellaisissa maissa, joissa illat ovat aina pimeitä, etelänmaissa, miksei siellä käytetä heijastinta? Eihän niissä kyllä paljon kynttilöitäkään poltella. Meilla poltellaan, marraskuussa. Eikä ihme. Mutta mikseivät kaikki Suomessa käytä heijastinta? Pitäisi.
Uuden kirjankin ostin. Luulin, että se on keittokirja. Se onkin romaani. Sen nimi on Lohturuokaa. Siitä haluaisin nyt tietää enemmän. Lohturuoasta. Onko sinulla? Kerro. Olisi mukava tietää, …
Oli pakkasyö, ja taitaa ensi yöstäkin tulla. Aamulla kipristeli poskia postilaatikolle mennessä, ja kujan asfaltti oli kuiva. Aamupäivällä puiden välistä näkyi auringon kelmeä valo. Kelmeä on oikea sana, mutta toisaalta valo kuitenkin. Merkillisesti kauniskin. Nyt täysikuu jo varoittelee nukkumaanmenemisestä; olisiko oikeastaan sama ryhtyä Kiina-sivuja* kokoilemaan loppuun, eikä yrittääkään pyöriä odotellen nukku-mattia (kirjoitetaanko nukku-matti noin? Vai nukkumatti, Nukku-Matti, ehkä sittenkin Nukkumatti. Minun pitäisi kyllä osata erilaiset Matti-nimet kirjoittaa! Hah, sisäpiirijuttuja taas… ). No niin mutta siis kannattaako yrittääkään nukkua kun kuu kerran haastaa valvomaan. Toisaalta tunnin lenkki päivällä, äsken pilates ja pitkin päivää jotensakin kohtuuttoman runsas syöminen, sekä jo öiseen hammaskiskoon tottuminen ja sekin, että kuitenkin on aika levollinen olo, – ehkä ne mahdollistavat, että täydestä kuusta huolimatta ensi yönäkin tulee nukuttua.
Kynttilöitä olen poltellut, kuunnellut musiikkia, vaikka kirjoitellutkin olen. Pehtoori on koko päivän kulkenut jossain; kavereidensa kanssa kahvilla ja yhden kanssa lounaalla ja sitten asioilla. Eilen oli ”tonttipäivä” – kuten itse sanoi – ja mm. katkoi kaikki mustaviinimarjapensaamme ja poltti ne. Ovat monta vuotta tuottaneet tosi huonosti, kirvoja tai jotain, ja sitten vaikka olisi jaksettu marjat poimia ja mehuiksi keitellä, kukaan ei niitä mehuja ole juonut. Toissavuotisia on vieläkin pakkasessa. Ensi keväänä istutamme omenapuita. Omenapuissa on jotain ”hillittyä charmia”. Ja omenoista voi tehdä vaikka mitä!
Saimme eilen kirjeen. Oikean paperisen kirjeen, ei työkirjettä, ei asiakirjettä vaan kuulumis- ja kiitoskirjeen. Sellaisesta pidän. Minä pidän sähköpostikirjeistäkin, mutta oikea kirje on vielä henkilökohtaisempi, ystävällisempi. Ihan kuin olisimmekin saaneet uusia ystäviä… Tai ehkä ei vielä voi puhua ystävyydestä, siihen nyt vaaditaan vähän enemmän. Tai siihen vaaditaan ihan hurjan paljon. Minun mielestäni. Ystävyyden kehittymiseen vaaditaan aikaa, yhteistä historiaa. Rakastua ja ihastua voi helpommin, nopeamminkin, mutta että ystävystyä. .. Sitä ei enää nykyisin ihan helposti tapahdu.
Tästä kaikesta huolimatta, tämän kaiken vuoksi – jotenkin vähän poissaoleva on oloni.
_________________________
* Teinpä Photo Shopilla Kiinan muurillekin kuutamon!
Tuolla vasemmalla ylhäällä, nuo valkoiset läiskät: siellä lukee Mao tai Maoa kunnioittaen tai jotain.
(kuvat suurenevat klikkaamalla)
Pitkästä aikaa makroviikoille… Haasteena kun näyttää olevan VALKOINEN, ja tästä työhuoneen ikkunasta näkyi paljon valkoista läheltä kuvattavaa, vaikkei maa vielä lumesta valkoinen olekaan, niin olihan se pihalla kameran kanssa piipahdettava.
