Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Historiaa läheltä

Eihän tänään niin järin mukava sää ole ollut. Aamulla kun lähdin liikenteeseen, vettä satoi kaatamalla. Päivällä kirkastui. Auttoiko se? Tiedä häntä.

No on näissä syystalven lämpimissä (pakkasettomissa) säissä puolensakin: kävin kasvimaalta hakemassa salviaa kastikkeeseen. Se ja muutama muu yrtti vielä ihan täyttä tavaraa.

Ja Linnanmaalla oli sellainen hieman nuupahtanut työnteon meininki, mutta aika rauhallista. Pienen ohikiitävän hetken ajattelin että voisi kiva olla töissä – lähinnä silloin kun näin omiani – omaope-ryhmäni opiskelijat eivät paenneet sivukäytäville tullessaan vastaan.  Mutta se hetki kiisi… Tein tarpeelliset viime vuoteen ja ensi vuoteen liittyvät ”tilitykset” ja ”budjetoinnit” – sen mistä vastasin viime lukuvuonna ja mitä aion tuhlata ensi vuonna. Tämän välivuodenkin osalta alkaa isoimmat hommat olla pian tehtynä. Helpotus, helpotus… Joskus sitten kerron teille…

Historiasta puheenollen… linkittelen tähän yhden Youtuben pätkän, jonka sain ystävältäni… Kuten tiedätte: olen aina asunut näillä seuduin, tässä alueella, jota nykyään nimitetään Taskilaksi. Tässä vieressä on nykyinen Koskela ja  Toppila, tai tarkemmin ottaen Meri-Toppila. Se on juuri se alue, josta kaikki blogini vakkarilukijat ovat nähneet kymmeniä, jolleivät satoja kuvia, – merenrannasta lenkkireissuiltani.

Meri-Toppila on hieman levotonta asuinaluetta. Asuimme siellä kesällä 2004 viisi viikkoa kun talomme oli totaalisessa rempassa ja joka viikonloppu näimme poliisipartioita, yhtenä maanantaiaamuna töihin lähtiessäni huomasin, että autoni yli oli kävelty (tennareiden jäljet kulkivat konepellin, tuulilasin yli kohti kattoa ja takakontin päältä pois), kahtena viikonloppuna ihan lähellämme poltettiin auto. Tuttavamme joka tekee huumeiden vastustuksen vapaaehtoistyötä sanoi, että Meri-Toppila on (ainakin muutama vuosi sitten) Pohjois-Suomen varmin paikka saada huumeita. ”Meidän” kuntosali on myös tuolla Meri-Toppilan alueella: yhtenä aamuna (klo kuusi siis) mennessäni salille olivat poliisit setvimässä salin vieressä olevan Dixon-pubin edessä tehtyä tappoa. Kerran seurasin aamukuuden jälkeen salin ikkunasta pidätysoperaatiota vastapäisestä talosta jne. jne. jne.

Toisaalta siellä on varsin viihtyisiäkin taloja, maisemia, ja se hulppea ulkoilualue!

Mutta siis. Vaikket tarkkaanottaen tietäisi, mikä Toppila on, kannattaa klikata tämä videopätkä auki. Se on hulvaton. Ihan historioitsijanikin voin tätä suositella! KLIKS

Bloggailu Niitä näitä

1500.

Tuhannesviidessadas!

Se on enemmän kuin yksi päivässä neljän vuoden ajan. Kerrassaan ”omituinen höpöttäjä”, – muistatteko sen Pirkka-Pekka Peteliuksen Bolttipois-tyypin ”omituinen höpöttäjä”? Noh, toivottavasti en ihan niin omituinen. Mutta 1500 juttua ja haastevastausta tänne on tullut blogattua. Pienen juhlan paikka siis!

Mitäpä sitä ei pieni bloggaaja lukijoidensa eteen tekisi? Söisi vaikka kakkua keskellä viikkoa.

Paitsi, ettei tämän konditoriasta ostetun kakkupalasen nauttiminen pehtoorin kanssa puokkiin taida paljon lukijoita ilahduttaa. 🙂 No kiva kuva kuitenkin, eikö?

Kuvista ja bloggaamisesta puheenollen: viime viikolla asettamani kysely joulukalenterista sai yhteensä 22 vastausta. Kiitos niistä. Vastanneista 20 antoi ymmärtää ilahtuvansa, jos tänne taas joulukalenterikuvia laittelen, ja vastaajista kaksi viestitti myös positiivista suhtautumista (”Miksi ei? ” ja ”Delad glädje är dubbel glädje.”) Ja eiliseen juttuuni kommentoidessaan ja kertoessaan ryppynahkasta ja muista vekkuleista orvakoista ja sen sellaisista, Koivukin rohkaisi kauniilla sanoillaan jatkamaan kuvajulkaisua täällä.  Siispä viikko enää ja alkaa olla ensimmäisen joulukalenterin luukun aika.

1500 blogitekstin tuottamiseen – ihan sama millaista hömppää ja tuulesta temmattuja juttuja ovatkaan – on mennyt aika lailla aikaa. Aionko siis jatkaa vielä joulukalenterin jälkeenkin? Enköhän.

Minullahan on aina ollut tapana ja tarve ja itsehoidon/terapian muoto kirjoittaa. Joskus vieläkin käy mielessä, että aloitan taas lisäksi paperille/päiväkirjoihin tai toiseen anonyymiin/salaiseen blogiin kirjoittaa sen, mitä oikeasti 😉 ajattelen. On välillä sellaisia hetkiä ja aikoja, on sellaisia asioita, joista haluaisi kirjoittaa, joita haluaisi jäsentää ja analysoida kirjoittamalla, joista haluaisi raivota ja riemuita, mutta ei oikein voi julkisesti. Ei voi niistä oikein kenellekään sanoa, ei niistä ainakaan täällä  kirjoittaa. Mutta toisaalta se, etten enää suolla  elämääni omiin mustakantisiin vihkoihin, on ehkä ollut enimmäkseen kuitenkin hyväksi. Ei tule vatvottua asioita turhan paljoa.

Joten eiköhän tämä – ainakin minulle, ainakin enimmäkseen kelpo – slogan jatkossakin pysy tämän blogini ”linjana”:  Arkea ja juhlaa. Ruokaa ja reissuja. Satunnaisessa sekamelskassa tuulestatemmattuja ja tosia juttuja.

Ajatella, että tuli oikein linjapuhe tässä juhlassa pidettyä!

 

 

Niitä näitä Valokuvaus

Kenkku ilima – ja Kiinan kuvat

Pehtoori tuli aamupäivällä lenkiltä ja sanoi, että ”siellon vähä kenkku ilima, pistä kunnolla päälle jos lähet ulos.”

Ei oikeastaan ollut tarkoitus mennäkään, mutta ”kenkku ilima” pisti miettimään, että NYT JUURI voisi olla oivallinen tilanne ottaa kuva lehdessä olleeseen ”kuvaa ankeinta mahdollista” -kilpailuun. Tai muuten vain koettaa kuvata ankeaa marraskuuta. Siispä Canon reppuun ja rantaan. Juuri kun olin ottanut ensimmäisen ankeuden

ja  olin ottamassa tätä alla olevaa kuvaa (jossa minusta ei oikeastaan ole mitään ankeaa, ehkä vähän alakuloinen vain)

niin kohdalleni tulee puistotietä pitkin auto, likaisin ja rähjäisin pickuppi, joka kaupungin katurakennusvirastolla tai jollakin sen kaltaisella puljulla on, ja kuski (vielä rähjäisempi kuin auto, tupakansavuinen, parransänkinen, tympääntyneen ja tympeän näköinen tyyppi) veivaa ikkunan auki – oikein sillä töin pysähtyy ja vaivautuu – että saa sanotuksi minulle: ”No paljoko kannattaa täälä mittää kuvia otella? Vaikkois miten hieno kamera ni ei kannata kuvata.” Sulki ikkunan ja lähti ajeleen. Hö! Oispa pysyny vähän aikaa autonräiskänsä ja naamavärkkinsä kans paikoillaan, niin oisin varmasti saanut ankeimman kuvan ikinä!

Miksihän moinen kenkku tyyppi sai minut unohtamaan ankean haasteen. Ei nyt mitään äärimmäisen, suuremmoisen auvoista, aurinkoista ja autereista maisema episodin jälkeenkään ollut, mutta löysinpäs vaikka mitä mukavaa linssin taakse. Ja kun käännyin takaisin kotiin päin, tympeä tuuli kääntyi myötäiseksi, ja ilmakin oli mitä parhain.

Tuosta allaolevasta pidän, siinä on jotain melankolista, mutta kuitenkin luontoa…
(klikkaamalla kuvat suurenevat)

  


Mikä tuo tuossa kannossa on?

_______________________________________________________________________________________________

Ja sitten

KIINAN MATKAN SADAT KUVAT OVAT NYT NETISSÄ!!

http://www.satokangas.fi/Matka/Kiina%202011/ 


Niitä näitä

Elämää hammaskiskon kanssa

Loputtomien hammasremppojen, -särkyjen, -leikkausten, juurihoitojen, implanttien, iensiirtojen, tulehdusten, valvottujen öiden, purentavikojen, hoitovirheiden, hymyttömien viikkojen, tuhansien eurojen hammaslääkärilaskujen – joista kaikista olen vielä kehdannut täällä blogissanikin valittaa – on elämässäni purukalustoni kanssa jälleen uusi vaihe. Tai oikeastaan toisinto: on minulla ollut purentakisko ennenkin.

 Muistanpa kun oltiin keväällä 2003 äiti-tytär -leirillä kaksistaan Roomassa ja tyttärellä (13 v.) oli sellainen kitalakeen laitettava purentaa oikova laite ja minulla kiskoni ja molemmat pidimme niitä yöpöydällä. Eräänä aamuna hotellin kerrossiivoja kävi erikseen meille hämmästelemässä vempaimiamme: otti molemmat käsiinsä, pyöritteli päätään, hymyili kohtuullisen kuluneella purukalustollaan, puhua pulputti italiaa ja oli todella hämmästyneen oloinen. Me vain hymyilimme.

Silloinen hammaskiskoni jäi pois käytöstä kun tein yhteensä toista vuotta vieneen amalgaamien poistoremontin: hammasriviston ”profiili” tai whatever se onkaan muuttui niin totaalisesti, ettei vanhaa kiskoa voinut käyttää. Nyt sitten tämän kevään ja kesän hammasoperaatioiden yhteydessä todettiin, että kisko on otettava käyttöön tai muuten puren hampaani palasiksi ja leukani helliksi. Reilun 300 euron uuden kiskon sain juuri ennen Kiinan matkaa, joten reilun kuukauden olen sitä nyt käyttänyt. Ok, olen aika hyvin sujut sen kanssa. Mutta aiheuttaa se omat hölmöt juttunsakin. Yöllä herätessä – kun janottaa – ottaa vesilasin yöpöydältä, eikä muista että on kisko, minkä seurauksena puolet vedestä on pyjamalla.  Kahtena iltana olen nukahtanut rillit päässä; en ota niitäkään pois, kun kerran suussakin on joku ”lisälaite”. Kerrassaan briljanttia! Sekä mökillä että Kiinan matkalla olin neuroottisen huolissani, että kisko varmasti on mukana meikkipussin sivutaskussa. Ihan kuin maailman pyöriminen nyt olisi kiinni siitä, etten vain unohda tätä pikkuvempainta.

On kiskosta ollut apuakin. Selvästi tuntuu, että en ole leukaperistäni enää niin tiukkis. Ei juurikaan kipeitä hampaita.

Ja sitten tämä kiskojuttu näyttää aiheuttavan myös sen, että blogiin kirjoittamieni juttujen taso alkaa olla todella surkea: purentakisko!  Yritänpä huomenna hankkia taas jotain elämää… 🙂

Niitä näitä

Pienet pikkujoulut

Kaiken kulkemisen, vieraissa ruokapöydissä istumisen, tekstareiden ja puhelujen varassa ylläpidetyn läheisten yhteydenpidon jälkeen oli mahdottaman mukava saada omat tänne kotiruokapöydän ympärille. Hesburger ja Puolustusvoimat tuli päivitettyä. Iin, Runolan ja Caritaksen kuulumiset jäivät vähemmälle, mutta eipä tainnut haitata.

Eilen ei pikkujoulut, vaan ruoka- ja viinijuhla. Minähän olen siitä vanhanaikainen että on mukavaa kun juhlaan pukeudutaan (yksi frakki, yksi smokki, muutamat tummat puvut ja daameilla uutta ja vanhaa juhlavaa). Meille oli valittu hienot viinit, ja kerhomme syntyaikoihin kypsyneistä ja poimituista rypäleistä tehty portviini (1991) oli makoisa, hedelmäinen, pehmeä piste iin päälle – suurin osa meistä piti siitä erityisen paljon. Ja ainakin minä pidin siitä, että meillä oli puhe siellä. Ei pömpöösi puhe, mutta puhe. Otimme maljoja ja nautimme erinomaisen makoisan Uleåborg menun. Oli oikeat illalliset. Tästä tehdään viinikerhon kanssa tapa! 🙂

Ja vastoin tapojamme jäimme (vain osa meistä) ravintolaan baariin yömyssylle – ja höpöttelemään. Puolilta öin höpöttely baaritiskillä on joskus mukavaa – eilen oli.

 

Niitä näitä

Jubileum: Botrytis Ouluensis 20 vuotta

Nyt kunnian polut jääköön,
Ne kalliisti suosiotaan myy.
Myös historia unohtukoon:
Se turmion monen on syy.
Nyt juomaa meille tuotakoon!
Tää viini rakkaus oli isien,
Sen vanhana juomme nauttien!

Brillat-Savarin

On taas aika lainata tähän tuo Brillat-Savarinin runo.

Tänään on viinikerhomme 20-vuotissynttärit. Tasan 20 vuotta aloitimme. Viime vuonna jo tänne kirjoittelinkin toimintamme alkuvaiheista ja tavasta maistella viinejä.

https://www.satokangas.fi/blogi/2010/11/juhlalauantai/

Viime kuussa juuri ennen Kiinaan lähtöä oli meillä tämän Jubileumin ”ensimmäinen kattaus”.

https://www.satokangas.fi/blogi/2011/10/viininmaistelun-vaikeudesta-ja-viehatyksesta/

Ja tänään on Grand Diner. Menemme oululaiseen (Oulun parhaaseen?) ravintolaan Uleåborgiin nauttimaan juhlaillallisen. Aloitamme samppanjalla klo 18.

Tänään on 215. kerta kun tapaamme. Minä olen ainoa, joka en ole ollut kertaakaan pois 🙂 Niinpä en voi olla tänäänkään.

 

BO:n www-sivut ovat täällä: http://www.satokangas.fi/BO/index.html

Nekin on ollut tarkoitus vuorottelun aikana ajantasaistaa, mutta, mutta- – – Ehdinhän minä vielä.

 

Niitä näitä

Perjantaiko tänään

Taas teen listoja, täyttelen kalenteria, haluan vuorotteluvapaalle [pehtoori eikä kukaan muukaan huomauttele nyt mitään …:) ], touhuan ja suoritan niin, että ennen kymmentä, kun en ole edes saanut kauppalappua tehtyä, tunnen jo ansainneeni  kahvitauon höyryävän latten äärellä.

Kiinasta palattua Oulu tuntui autiolta, hiljaiselta, puhtaalta, väljältä. Lapin marraskuusta palattua ahdistun Stockalla joulusomistusten ja kymmenien, satojen ihmisten

välissä!

Ja senkö seurauksena Höyhtyän apteekissa asioidessa hoksaan hyllyssä Aurinkomatkojen lomamatkakatalookin! Otan sellaisen, enkä ostakaan aikomaani Joulu-lehteä. Ei, ei vielä olla matkaa varattu.

Sen sijaan kuvitellaan, että ollaan pariisilaisessa bistrossa. Laitoin punaviinipullon ruutupöytäliinalle  ja kynttilään liekin. Onhan  taas Beuaujolais Nouveaun aika (ks. suhteeni tähän ”tuoreviiniin” täältä: Beaujolais. Eilen olisi ollut tarjolla tämän vuotiset maistiaisetkin, mutta skippasimme… ) Nyt olisi tietysti pitänyt olla simpukoita tai Quiche Lorrainea tai jotain muuta bistroruokaa. Ei  ollut.

 

No viini? Miltäkö maistui? Hyvältä. ei suuria elämyksiä, ei suuria ikimuistoisia makuaistimuksia, mutta ei kitkerää nuoren viinin kiristelyäkään.

Ehkä pullon teksti C´est la Vie ja tuo ruutupöytäliina tekivät tehtävänsä… ei kehnompaa beuaujolaisia.

Viinin maistaminen on aina kokonaisvaltainen kokemus.

Ja  huomenna jatkuu…. Botrytis Ouluensis 20 vuotta!

Joko voisi laittaa ensimmäisen jouluvalon ikkunaan. Voisihan.

 

Lappi Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Etelään matkalla

Ja minä tomppeli pakkasin kamerani vetolaukkuun, jonka sitten laitoin Eskelis-bussin tavaratilaan, kun aamusella viittä vaille yhdeksän Jäämerentien varresta kyytiin nousimme. Ei olisi kannattanut sinne alas jättää, kameraa siis. Porttipahdassa ja Yläpostojoella ja Torvisessa ja Olkkajärvellä ja pitkin matkaa olisi ollut paljon kaunista kuvattavaa. Aurinko ja sen säteet veden yllä. Aamupäivän kirkas valo. Auringon lämmittäessa sulavan kuuran, kimmel metsien reunassa, vihreiden metsien syvä väri.

Torstaina. Marraskuun torstaina. Arkitorstaina. Paino sanalla arki. Siinä virkanainen istui bussin takapenkillä matkalla pohjoisesta etelään ja katseli maisemia. Ja mietti arkea ja virkaa.

Ja Rovaniemellä mietittiin nurmen vihreyttä: eihän sen kuulu tähän aikaan enää auringossa vihreänä hehkua. Ei kuulu, mutta hehkuipa kuitenkin. Ja vihreät olivat rautatieaseman lipputoimiston ja vessan kaakelitkin, samanväriset kuin OYS:ssa on  leikkaussaleissa ja synnytyssaleissa. Ei oikeastaan olisi kannattanut samanvärisiä laittaa. Ei olleet viihtyisät; leikkaus- ja synnytyssaleissa kun nyt ei varsinaisesti viihdytä.

Rovaniemellä vaihdettiin bussista junaan. Ja kuvatoimitusta jatkoin …  Junalle vastaantullut tytär vei minut suoraan Linnanmaalle. Sikäli ei poikkea ”normaalielämästäni”, että suoraan kampukselle, mutta sikäli poikkeaa, että vasta torstai-iltapäivällä, eikä maanantaina puolenpäivän jälkeen, eikä suoraan seminaariin.

Etelään on tultu.

____

PS. Eilisessä postauksessa, joka mökin yhteyksien takia jäi vähän torsoksi alkuillasta, on kysely. Katso vaikka

https://www.satokangas.fi/blogi/2011/11/joulukuuta-kohti/

Kolumni

Kolumni: Lohturuokaa

Marraskuun ruokahaasteena (Kulinaarimuruja-blogissa (katso, klik)) aiheena on lohturuoka . Ehkäpä ruokahaasteeseenkin osallistun vielä, mutta sitä ennen tämänpäiväinen Kalevan ruokakolumnini.

__________________________________________

Lohturuokaa

Päivät lyhenevät, työt kasaantuvat, ulkona on kylmää ja kiiltävä asfaltti ahdistaa. Kaamos saa monen lisäämään kauppalappuunsa suklaalevyn tai parikin. Suklaa onkin varmasti yleisin lohturuoka. Suklaan – tai tarkemmin ottaen siihen sisältyvän kaakaovoin – tiedetäänkin vaikuttavan myönteisesti aivojen serotoniinitoimintaan, mikä sitten helpottaa ankeaa oloa.


Mistä muusta syötävästä kuin suklaasta tulee parempi mieli? Elokuvissa ja tv-sarjoissa lemmensuruissaan rypevät naiset nyyhkivät sohvalla ja lappavat jätskiä suoraan isosta paketista.  Leivoskaupan kautta mennään  kotiin parantelemaan työssä saatuja henkisiä kolhuja.

Kyselykierros vahvisti, että useimmiten lohturuoka on makeaa (”pulla auttaa”,  ”ois edes mustikkapiirakkaa”,  ”jättipussi irtiksiä ja leffa, niin johan pelittää taas”), mutta myös suolaisesta, erityissuolaisesta, sapuskasta on lohtua, kun maailma murjoo. Varsinkin miehet mainitsivat lohturuoaksi suolaisia herkkuja: uuniperuna sillin kanssa, rapea sopivan suolainen pekoniannos tai anjovispizza kirkastavat apean miehen mielen.

Eikä vähäinen ole se määrä miehiä ja naisia, joille lasillinen punaviiniä ja kimpale juustoa, mieluusti vielä takkatulen ääressä, auttaa alkutalven ankeudessa. Monelle lohturuoassa on makumuisto lapsuudesta: pannukakku tai letut kermavaahdon ja mansikkahillon kanssa tuovat turvallisen olon. Monen inhokkiruoka,  kaurapuuro voisilmän kanssa, on joillekin lempeä lohduttaja.

Ruoasta lukeminenkin auttaa unohtamaan murheet: vastikään ilmestynyt Kate Jacobsin kirja nimeltä ”Lohturuokaa” on kepeä, ruoan ympärillä pyörivä romaani.  Ruoasta saa lohtua myös tekemällä sitä: ”Kun oikein riepoo, alan kokkaamaan. Se on terapiaa.”

Ja sitten ehkä parasta lohdutusta ruoasta saa, kun nauttii sitä jonkun kanssa. Sen perinteisen suklaalevyn sijaan, voisikin ostaa pastaa ja pekonia, soittaa ystävän syömään. Voisi tehdä vaikka Miilunpolttajan spagettia ja laitella jälkiruoaksi kaakaota ja vaniljajätskiä. Kyllä se marraskuukin lohdulliseksi kääntyy.