Tuulestatemmattua

Patikalla kohti määränpäätä

Tiukka patikka Kiilopäälle!

(tahtois olla tuolla nytkin)

klikkaamalla kuvat suurenevat

Huomaa kuvan oikean alanurkan päivämäärä: siis 19 vuotta sitten! Juniori 2½ v. ja tyär pian neljä. Viimeinen kotiäitisyksyni. (Tuolla samaisella mökkireissulla sattui muuten aika dramaattinen juttu, joka vei Ivalon terveyskeskukseenkin… kerron joskus….)

Tässä on jo löytynyt Rölli-peikon eväskätkö…

Enhän minä voi unohtaa sitä tunnetta, mikä itsellä oli kun oli 19 tai 21 tai 23 ja mietti, mikä minusta tulee isona. Mietti, eikä todellakaan tiennyt. 25-vuotiaana maisterina alkoi hiljalleen tajuta, että ehkä tällä historialla voi leipänsä tienata…Päällimmäinen tunne oli kuitenkin yleinen epätietoisuus, tiedon ja tunteen jäsentymättömyys, pelko ja palo! Takana surkeahko koulumenestys, mutta kuitenkin ihmeen kaupalla olin yliopistossa, ja valmistunut, liki ennätysnopeasti … ja se tuntui hyvälle …Hajanaisia muistoja, muistoja kohtuullisen tiiviistäkin opiskelusta, jonka ohessa tein melkein koko ajan töitäkin… Mutta kun se oli oma juttu jo silloin. Siis se historia. Tämän kaiken koetan muistaa, kun katselen kuuntelen meidän mutikaisten elämänmenoa. Ja kuinka nämä kaksi lasta taas ovatkaan niin erilaisia!

Juniori haki heinäkuussa intistä päästyään töitä ihan tosissaan. Kiersi suunnilleen kaikki Oulun alueen kuljetusfirmat, kirjoitteli rekry-sivuille halukkuuttaan kuorkkuri-kuskiksi ja kävi työkkärissä ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi, ilmoitti yhdelle sun toiselle, että ”alan vaikka roskakuskiksi, kuhan ois hommia”. (asenne kohillaan :)). Kävi yrittämässä sorakuskiksi, kävi muutaman haastattelun, mutta ei pelittänyt, kunnes sitten suunnilleen kuukausi sitten sai paikan pullakuskina.

Nyt meidän kuopus, jota koko perhe on vuosikaudet koettanut suurella vaivalla herätellä kouluun, herää arkisin suunnilleen siihen aikaan kuin ennen pisti nukkumaan (= klo 3 aamuyöllä) ja lähtee viemään leipää ja pullaa Tornion tai Raahen kouluihin ja kauppoihin. Eikä ole pojalla kiirettä mihinkään opinahjoon. Miksipä olisi? Jos rekkamiehenä viihtyy, elämämeno on mallillaan ja elantonsa tienaa, niin mikäs siinä…

Ja samaan aikaan toisaalla… sisarensa kipuilee gradun aiheen valinnan kanssa. Turhaan kipuilee… hanskaisi kyllä kaikki vaihtoehdot, mitä tyrkyllä on. Ja tänäänpä sitten saikin tiedon, että pääsi tekemään, mitä halusi. Sehän jo kantaa enemmän kuin puolet. Tehdä mitä haluaa, osaa, tahtoo. Sehän se on tärkeintä: olla patikalla kohti määränpäätä. Vaikkei ehkä vielä ihan tarkkaan tiedäkään, mikä se päämäärä on.

Niitä näitä

Omaehtoista työnohjausta?

Olihan töiden jälkeen mukava olla ulkona. Nyt tuoksun ”ulolle”. Se on hyvä tuoksu. Eikä sitä tule kuin keväisin ja syksyisin. Kesäkukkapurkkeja jo tyhjentelin, vähän siistin pihapiiriä. Ja vielä oli kasteltavaakin… Pelakuut vain kukkivat ja kukkivat. Ja meidän rikkaruoho-orvokit! Niitä en kyllä kastele. Ne vain elävät.

Ja tämä yksi Huvilassa oleva krysanteemi, joka on ollut vailla huolenpitoa, jota tuskin on kasteltukaan, se aina unohtuu, mutta se kukkii ja voi hyvin.

Duunissa meillä oli paluuni jälkeen ensimmäinen oppiainekokous. Siellä minäkin vain istuskelin ja kuuntelin, osallistuin toki keskusteluun, mutta en ottanut yhtään hommaa. En sanonut mihinkään: ”no-minä-voin-hoitaa”. Aamuisin työmatkalla – paitsi että kuuntelen Nostalgiaa – hoen kuin mantraa: minä-menen-vain-käymään-siellä, en-mene-olemaan-sinne. Mantra on ehkä auttanut. En jämähdä työhön ja sen tuomiin ajatuksiin, haasteisiin, vaatimuksiin, en huolestu ja huolehdi ylettömästi. Teen hommani ja lähden pois. Ei tartu, ei kosketa. Paljonkaan. 🙂 Ei melkein yhtään, ei juurikaan. Iltaa kohti sitten alkoi kyllä tämä asenne pehmentyä, pahasti. Osaisinpa olla hiljaa.

Joskus elokuun aamuna töihin polkiessani kuulin kun radiossa haastateltiin jotain työpsykologia tai työnohjaajaa tai muuta alan asiantuntijaa, ja häneltä kysyttiin, miten välttää stressiä, uupumusta? Muistan haastattelusta kaksi asiaa. Haastateltavalla (nainen) oli tavattoman miellyttävä pehmeä, kauniisti matala, rauhallinen ääni ja muistan, että hän sanoi, että on vain lähdettävä töistä ja seuraavana aamuna jatkettava siitä, mihin eilen jäi. Koskaan ei kuitenkaan ehdi kaikkea, joten on vain tehtävä asia kerrallaan ja jatkettava siitä mihin eilen jäi.

– Noin se on yksinkertaista! Kuulostaa ihan poskettoman simppeliltä, mutta ei kuulkaa ole. Ei ainakaan meitsille. Väistämättä aina tulee ajatelluksi että ”kun tämä projekti on ohi… ”, tai ”kirjoitan vielä tämän sivun”, ”sitteku tämä luento on pulkassa”, ”enää 20 ohjausta tässä kuussa” tai ”sitten kun kirja lähtee painoon” tai ”tämän työryhmän aherruksen jälkeen”. Ajattelen aina (vieläkin) että ”paras työ, tehty työ”.

Nyt opettelen ajattelemaan niin, että jatkan huomenna siitä, mihin tänään jäin.

Opiskelijoita ja opettajia

Tänään oli fuksien tervetulotilaisuus. Me historiatieteiden väki (kolme proffaa ja reilun tusinan verran (sijaiset mukaanlukien) yliopistonlehtoreita ja yksi tuntiopettaja) tapasimme 40 uutta historian opiskelijaa, enimmät 90-luvun alussa syntyneitä, – ovat siis nuorempia kuin meidän Juniori! Taas huomasin tarkkailevani tilannetta jotenkin ulkopuolisena, samalla kun muistan missä viime vuonna olin tämän samaisen tilaisuuden ollessa meneillään… Ja mitä minä ulkopuolisena näenkään; . .. ehkä en kerro, mutta henkilökunnassa kyllä on keski-ikäisiä miehiä joukossa aika monta, liiankin? Ja sitten muutama vielä vanhempi. Koulumaailmasta yliopistoon tulleet opiskelijat ovat saaneet viikon aikana infoähkyyn asti tietoa … eikä me tänään heidän ähkyään varmaan helpotettu. Luulimmeko me vanhat että nuorille voi kerralla loputtomastai kaataa tietoa?

Paitsi että tämän vuotiselle fuksivuosikerralle oli leimaa-antavaa nuoruus, myös se että joukossa oli poikkeuksellisen paljon opiskelijoita Oulusta. Vain yksi Kemistä, yksi Rovaniemeltä, yksi Tornionjokivarresta, muutama Kainuusta, kiintiö-haapavetinen, muutama alavieskalainen, kaukaisin taisi olla Kiuruvedeltä ja huomiotaherättävän monta Kalajoelta. Suomen historiasta kiinnostuneita oli tavallista vähemmän, Itä- ja Kaakkois-Aasia kiinnostaa, globaali historia on nousussa. En ihmettele.

Tänään olin kirjastossa etsimässä Mika Kallioisen kirjaa ”Rutto ja rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa” sekä Eero Kuparisen kirjaa ”Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia”. Tenttikysymyksiä piti tekemäni. Teinkin, mutta samalla reissulla tarttui mukaan muistelmateos ”Aarne Kinnunen, Päätoiminen elämä”. Estetiikan tutkimusprofessori Kinnunen vaikuttaa viime vuonna julkaistujen muistelmien ensimmäisten kymmenien sivujen perusteella nokkelalta, hauskalta, syvästi sivistyneeltä mieheltä, joka osaa kirjoittaa. Vaikka välillä vanhan miehen ote tuntuu tekstistä herpaantuvankin.

Minulla olisi tuossa nippu pohjoista historiantutkimusta luettavana ja kommentoitavana, mutta olen varma, että keksin itselleni hyvät selitykset, miksi voin siirtyä Kinnusen pariin ja jatkaa siitä, mihin eilen lähempänä puolta yötä jäin. – – Miten minuun niin vaikuttikaan teksti:

”Jos nyt pitäisi näillä voimilla ryhtyä johonkin työhön, olisi se ammatinvalinnanohjaus laajassa merkityksessä. Väitöskirjan ohjaaminen on liian raskasta, mutta seurustelu, keskustelu, kahvittelu oppilaiden kanssa on aina hauskaa ja enemmänkin. Saattaisin hyvinkin osata opastaa nuoria ammattiin ja opintoihin. Miksei siinä ohessa voisi keskustella ankarammistakin aiheista.”
Luulen että huomenna niin käykin. Että on ankarampiakin aiheita keskusteltavana.

Niitä näitä Valokuvaus

Kun on niin hyvä kamera …

Tiedättekös, että joskus minua oikeasti riepoo yksi juttu. Kyllä minä niin mieleni pahoitan, kun joku katsoo ottamiani kuvia ja sanoo, ”Kyllä on hyviä, sulla kun on niin hurjan hyvä kamera” tai ”Jukra, voi että minäkin haluaisin kyllä ottaa kuvia, mutta kun ei ole kunnon kameraa”. Tai sitten toinen tyypillinen lausahdus tai jatkolausahdus edelliseen: ”Onhan tällä digikaudella niin kätevää kun muokkauksella saa niin hienoja otoksia” tai ”Miten tuota muokkasit, että kuvasta tuli noin jännä?”’

kannattaa suurentaa klikkaamalla

Kyllä, kyllä se on totta että minulla on hyvä kamera, erinomainen itse asiassa, mutta minä rohkenen väittää, että ei sillä kaikki osaa ottaa ollenkaan kuvia, moni ei jaksaisi edes raahata sitä, saatikka mitään putkia lisäksi. Toki automatiikalla saa hyviä kuvia, mutta jos haluaa ottaa luovia kuvia, jos haluaa kuviin tunnelmaa, jos haluaa tallentaa tai pysäyttää liikkeen, on osattava käyttää herkkyyden, valotuksen ja ajansäätöä. Sommittelullakin on osuutensa kuvien onnistumisessa.

Ja sekin on totta, että lähes kaikkia tavalla tai toisella esille laittamiani kuvia muokkaan. Mutta kun digiaikakaudella se kuvanmuokkaus on OSA valokuvausta. On enää äärimmäisen harvoja kuvakilpailujakaan, joissa ei sallittaisi kuvanmuokkausta. Eikä se kuvanmuokkauskaan, rajaaminen, valkotasapainon säätö tai pienten kehysten teko onnistu itsestään. Sekin on opeteltava.

Siis ei pelkkä hyvä kamera riitä hyvien kuvien ottamiseen. On opeteltava ottamaan kuvia, on opittava. Paljon olen omasta mielestä jo oppinut. Esimerkiksi tuollaista ylhäällä olevaa kuvaa en olisi osannut ottaa silloin kun vaihdoin kameran rungon nykyiseen Mark kakkoseeni, mutta nyt osaan. Ja paljon vielä haluaisin oppia lisää.

Mitäkö yritän sanoa? No että olen taas aloittanut uuden valokuvauskurssin. Tätä riittää joka tiistai jouluun asti kansalaisopistolla… Kurssimäärittelyssä luki näin: ”Kurssi on tarkoitettu useamman vuoden valokuvausta harrastaneille. . .” Rohkenin ilmoittautua mukaan. Minulla on nyt ollut kuusi vuotta digijärkkäri ja viime vuodet olen totisesti harrastanut.

Nyt kun ensimmäinen kerta uudella kurssilla on ohi, hoksasin että 12 hengen ryhmästämme puolet on harrastanut tämän saman open kanssa kuvausta jo useamman vuoden. Meitä ihan uusia ryhmässä on viisi. Mutta vaikuttaa aika hyvältä. Josko minä oppisin niitä sisäkuvia, henkilökuvia, hämäräkuvia vihdoinkin ottamaan. …

Ja onhan minulla se hyvä kamera.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Töitä ja muuta touhuamista

Yliopiston avajaiset tänään. Moni osallistuikin Rotuaarilla. Minä en. Olin kampuksella, omassa pienessä kammiossani ja kirjoittelin ja vastailin sähköposteihin. Herra varjelkoon, kuinka paljon tänään onkaan tullut sähköpostia hoideltua!

Mutta olen minä joskus osallistunutkin avajaisiin. . . . 2000 Valtakunnalliset kotiseutujuhlat olivat Oulussa ja minulla niiden kanssa elämää suurempi projekti, joka koitui suureksi iloksi ja suureksi suruksi ja toi kutsun virallisiin, pönäköihin avajaisiin. Sitten promootion jälkeisenä syksynä 2006 oli myös virallinen kutsu. Siitä ei jäänyt mitään suuria tunteita. Muina vuosina avajaiset ovat olleet meitsille ihan yhdentekevä tapahtuma. Niinpä sitten tänäänkin.

Mutta tänään oli oikein reipas touhupäivä töissä. Kuten viime aikoina tapana on ollut, olin tuhottoman aikaisin liikkeellä ja kieltämättä moni asia loksahti eteenpäin. Toivoisin saaneeni monelle ihmiselle asioita eteenpäin viedyksi.

__________________________

Ja sitten.

On seminaareja ja on seminaareja. Töistä hitaasti kiiruhtaen Alsace-seminaariin. Harvoinpa on seminaarit olleet noin hauskoja ja hyviä. On vapaaehtoistyössä hyvätkin puolensa… 😉

Liikkuminen Niitä näitä Ruoka ja viini

Ruokapäivä

Merenrannassa vielä näkyy, oikeastaan tuntuu, yön hämäryys vaikka aurinko on jo nousemassa. Taivas sinisillä pastellinsävyillä vedelty, ilma ei ole enää leppeä ja mietin, miksi olen taas näin halvatun aikaisin liikkeellä.

Ja siellä se nainen koiransa kanssa on. Hän on varmastikin kotoisin jostain etelästä, kaukaa, ei huntua, ei huivia, ei pitkää hametta, mutta hän näyttää arabilta. Hän on hyvin kaunis, vähän pyöreä, mutta hyväryhtinen, ei runsas, vaan merkillisesti voimakkaan näköinen, – väistämättä ajattelen, että hän on uljaan näköinen.

Koskaan en ole nähnyt häntä kunnolla kasvoista, vain hänen tummat hiuksensa ja profiilin. Olen nähnyt hänet usein, juuri näillä aamuvarhaisilla lenkeillä ja hän on aina samassa paikassa katsomassa merelle. Mukanaan naisella on musta samojedilta näyttävä koira, joka katsoo aina pois mereltä, ikäänkuin varmistaakseen selustaa.

Kummallisesti tämän parivaljakon nähdessä tulee aina sellainen vähän pelottava olo… siinä on jotain elokuvamaista, sitä ajattelee että kohta tapahtuu jotain pahaa.

Tänään nainen kääntyi kohti paljon ennen kuin olin kohdallakaan, ja hän hymyili koko valkoisella hammasrivillään, hänen tummat silmänsäkin hyvmyilivät ja hän sanoi iloisesti, selkeällä suomen kielellä ”huomenta”. Hämmästykseltäni ymmärsin sentään vastata. Mutta kummallinen tunne jäi tänäänkin. Ehkä se johtui siitä, että oli vielä niin varhaista.

Ehdin käydä saunassa ja laittaa Festaan huippuaamiaisen ennen kuin pehtoori heräsi. Pekonia, munia, maalaisleipää, kinkkua, tuoremehua, kurkkua, vesimelonia ja hilloja, Viskaalin jukurtteja, mysliä, tummapaahtoista kahvia ja keitettyä vaahdotettua kahvimaitoa, croissantteja, kirsikkahilloa. Ihan kuin oltaisiin ulkomailla, sanoi pehtoori ja oli hyvillään.

Runsas aamiainen, brunssi, olikin tarpeen sillä nuoret tulivat vasta myöhään iltapäivällä syömään. Nuoripari oli ollut juhlimassa ja tytär iltapäivällä pelaamassa tennistä, joten söimme poikkeuksellisen myöhään. Ja oli niin mukava, kun Juniorilla ei ollut kiire Kajaaniin, ehdittin rauhassa syödä, olla. Ja jossain takaraivossani vai ehkä sydämessä tai aivoissa, vai ehkä sittenkin mielessä… viivähtää ajatus, noinko aikuisia nuo meidän pennut jo on?

Vielä riitti kasviskuormasta kokeiltavaa. Komeista pyöreistä kesäkurpitsoista tein hauskan lisäkkeen.

Leikkasin niistä hatun irti ja koversin sisuksen jätskipallokauhalla. Kuullottelin pannulla valkosipuleita, sipulia, kesäkurpitsan sisukset, lisäsin punaisen pestopurkin loput, aurinkokuivattuja tomaatteja, hain takapihalta yrttilaatikoista basilikaa ja silopersiljaa. Aamulta jääneistä pekoniviipaleista tein hakkelusta, lisäsin vielä raejuustoa ja vähän pecorinoraastetta. Annoin hetken hautua ja sitten täytin kurpitsat mössöllä, pinnalle mozzarellaa ja pistin uuniin pariksikymmeneksi minuutiksi.

Ystävältä saadulla ohjeella, joka meillä kulkee nimellä Hannen kukkakaali, tuli tehtyä toinen hyvä lisuke.

2 pkt herkkusieniä
oliiviöljyä
2 sipulia
2 valkosipulin kynttä
4 rkl persiljaa
suolaa
mustapippuria
pieni kukkakaali
4 – 5 rkl voita
1 rkl basilikaa
3 rkl korppujauhoja
parmesaanijuustoa
Hauduta sipulit, lisää sienet, mausteet. Paloittele ja keitä kukkakaali.
Sulata voi ja sekoita siihen basilika ja korppujauhot, kaada kukkakaalin päälle.
Yhdistä sienet ja kukkakaaliseos, ripottele pinnalle parmesaania.

Pehtoori grillasi agnus-härkää, jolle en tehnyt mitään kastiketta, nokare rakuunavoita riitti.

Jaksoimme vielä kahvin kanssa palaset (Juniori ehkä useammankin) Kaiserschmarrenia (itävaltalainen pannari, kannattaa kokeilla, jollet vielä ole) mutta nyt on melkein vaikea istua, kun on niin kylläinen.

Sunnuntai on kestänyt iltaan asti… 😉

Niitä näitä

Enää seitsemän viikkoa…

Tämä EI ollut ratkaiseva syy hotellin valinnalle…

”Hotel also offers a complimentary glass of champagne in the evening to all their guests”. Eivätkä nämäkään seikat: ”There is also a peaceful, airy breakfast room, as well as complimentary wireless internet access and air-conditioning throughout.”

Syyskuun ensimmäisenä, nyt kun näyttää siltä, että pehtoorin selkä kuntoutuu vauhdilla (on jo käynyt Koskelantiellä asti kävelemässä) rohkenin tehdä matkavarauksen syyslomaksi. Olisin oikeastaan halunnut lähteä takuuvarmaan aurinkoon, ehkä patikoimaan Kanarialle tai rohjeta vihdoin Egyptiin, mutta kun nyt on niin, että on Helsingin vuoro järjestää Historian tutkimuksen päivät ja sattuipa sitten niin hauskasti, että ne ovat juuri silloin kun meillä Oulussa on syyslomaviikko. Sen jälkeen kun olin tehnyt päätökseni töihin paluusta, yritin päästä mukaan kongressiin oman paperini kanssa, mutta eihän jälki-ilmoittautumisia enää huolittu. Kuulijaksi, osallistujaksi kuitenkin lähden, – on vähän kuin lähdettävä. Siis syyslomaviikon to-pe-la menee Helsingissä, joten ei viikon lomareissuun ole aikaa. Mutta siis onhan alkuviikko – mihin mentäis?

Rooma [ei aina :)], mökille [lokakuun loppu nyt ei ole järin ulkoiluystävällistä aikaa siellä], Wien [onko lokakuun loppu sielläkään hyvä aika?], Kööpenhamina [parinkin tuttavapariskunnan kanssa pohdittu, että sinne ja sitten Nomaan (maailman parhaaksi rankattu ravintola) syömään. Mutta ei olla puheita pitemmälle päästy…] ja sitten jostain syntyi selkeä idea: Lontoo. Siis sinne.

Ja nyt sitten hyvät blogiystävät, tänne kiitos vinkkejä, mikä on must, missä kannattaa syödä, missä käydä, mitä nähdä? Norminähtävyydet luonnollisesti, mutta onko jotain, mitä tavalliset matkaoppaat eivät osaa kertoa, oletko löytänyt mukavan butiikin tai pubin jonne suosittelet menemään? Joku puisto tai urheilutapahtuma, joka olisi nähtävä? Missä saa Lontoon parhaat fish and chipsit? Joku viehättävä kuvauskohde, paperikauppa, museo tai galleria, ehkä konsertti… ?

Minä olen käynyt päiväseltään Lontoossa viimeksi elokuussa 1979 – samalla reissulla joka päätyi/päättyi meidän kihlautumiseen Finnjetillä 🙂 – ja sitä ennen kahdella EF:n kielikurssin pikavisiitillä kahtena peräkkäisenä kesänä (1974 ja 1975). Pehtoori on tehnyt yhden työreissun ja tytär ei ole käynyt koskaan.

Esikoinen siis lähtee mukaamme. Tyttären piti lähteä Meksikoon elokuun lopulla, mutta monien syiden vuoksi juttu kuivui kokoon, eikä edes mökille minilomansa (viikkoko sitä nyt sitten vaan jäi?) aikana kavereineen mennyt, joten oli aika helposti houkuteltavissa mukaan ”Me ollaan ipän kans lähössä syyslomalla Lontooseen, lähekkö mukkaan?” – Joo, lähen.

***************************

Siltä edelliseltä reissulta on kuvia… 🙂 Klikkaa isommaksi, ehkä löydät Piccadilly Circus -kuvasta pehtoorin…

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kuvia ja kokkailuja

Me jotka heräsimme aamuviideltä (hittoon täysikuu!) voimme olla Linnanmaalla kävellenkin niin aikaisin, että on rauhaa kuvailla käytävillä. Matti Peltokankaan tilateos ”Mur Mur” (1987) tahtoo jäädä arjessa huomaamatta, mutta tänään aamuvarhain, kenenkään muun käytävillä liikkumatta ja kameran kanssa ohi mennessäni sen ”näin”.

Tähän Mur Muriin liittyy itse asiassa paljonkin muistoja: yksi niistä liittyy siihen kun olin kodinhoidon tuen varjolla kotiäitinä, joka kirjoitti Keminmaan historiaa: kävimme mutikaisten (S. 3 v. ja T. 1 ½ v.) kanssa usein Yliopiston kirjastossa ja tämä Mur Mur sekä eläinmuseo siinä vieressä olivat must-juttuja noilla piipahduksilla kampukselle. Olisipa kuvia siitä,kuinka lapset istuivat tuon sisällä tai yrittivät kiivetä sen päälle… Mutta silloin en kulkenut aina kamera mukana…

Toinen mainituista mutikaisista, nyt sen 21 v., haki meitsin iltapäivällä töistä samalla kun tuli leikkaamaan nurmen. Minä sitten lupasin tehdä sapuskaa. Ikäänkuin vaihtoskina; ei tarvinut minun ”niittopuuhiin” ryhtyä.

Nuoripari piti ”tavissapuskasta” – nykyisin kun ovat syömässä enimmäkseen sunnuntaisin, jolloin koetan tehdä jotain erityishyvää, joten eivät meillä enää tavallisesti arkiruokaa syö. Pitkästä aikaa tein fetalihapullia ja niille lisukkeeksi kasviskuormasta kaikenmoista. Nuo fetalihapullat eivät ole kovin erikoisia, mutta niiden ohje, joka on tuolla www-sivujeni reseptikansiossa, on yksi eniten googlatuista sivuista koko satoja sivuja käsittävällä sivustollani. Mutta kopsailenpa oman ohjeeni tähänkin…

Fetalihapullat

kolme valkosipulin kynttä
2 rkl oliiviöljyä
noin desi fetaa murskattuna
600 g jauhelihaa
2 kananmunaa
timjamia
Creme Bonjour Cuisinea (Välimeren yritit)
Heinzin Tomate Olive -kastiketta
mustapippuria rouheena
suolaa

Pilko valkosipulinkynnet oliiviöljyn joukkoon. Hienonna feta haarukalla murusiksi. Sekoita edelliset ja jauheliha keskenään, tilkka kermaa tai rkl tai pari Creme Bonjour Cuisinea (välimeren yritit) täyteläistävät vielä makua, mausta timjamilla, mustapippurilla ja suolalla (fetan suolaisuus huomioiden) ja lisää lopuksi kaksi kananmunaa. Pyörittele taikinasta isohkoja lihapullia, ja laita leivinpaperin päälle. Purista jokaisen lihapullan pinnalle ruokalusikallinen Heinzin Tomate Olive -kastiketta. Laita lihapullat 220-asteiseen uuniin vajaaksi puoleksi tunniksi.

Tänään ei ollut tuota Heinzin soosia, mutta oli omasta maasta paljon yrttejä. Timjamin lisäksi laitoin rakuunaa ja sileälehtistä persiljaa ja hyviä tuli. Mukava kun nuoret tuli syömään.

Meitsin kokkailutaidot jäivät kuitenkin jotenkin murusiksi kun äsken katseltiin Master Chef Junior -ohjelmaa telkkarista. Ihan huippumuksuja kokkailemassa. Ja rentous ja varmuus, toisten auttamisen halu ja taito. Ei kyräilyä, ei kateutta. Ilon kautta ja toisia huomioiden. Ei mitään sellaista ollut aikuisten skabassa nähtävissä. Suosittelen kyllä katsomaan tätä ”junnu-sarjaa”, siinä on asenne kohillaan.

Nyt me aamuviideltä heränneet alamme etsiskellä kirjahyllyistä jotain iltalukemista ja vetäydymme yöpuulle….

Niitä näitä Yliopistoelämää

Maalla on mukavaa – ja töissäkin

Ihanat aurinkoiset ja oikeastaan aika lämpimätkin päivät jatkuvat. Juuri sellaisia alkusyksyn päiviä, joista pidän. Aamulla olisi haluttanut pyöräillä pitempäänkin kuin reilun kolmen kilsan duunimatka. Jos olisikin tehnyt ohikkaan ja polkenut Kuivasjärven rantaan, ja sieltä torin kautta vaikka Nalskuun ja …

No niin, mutta en siis polkenut. Kiltisti painuin omaan kammiooni, jossa totisesti ei ole viime päivinä tarvinnut miettiä, mitähän seuraavaksi tekisi. Parasta ovat olleet opiskelijat. Vanhat ja vielä vanhemmat. Hyvin ovat palauttaneet vuorottelijan kartalle ja opintopolkujen varrelle. 🙂

Ovat olemassaolollaan osaltaan vastanneet siihen meidän vaksin esittämään kysymykseen ”Miksi palasit?”

Mutta piti kertomani eilisestä maalla vietetystä illasta. Duunin jälkeen pikaisesti potilaalle ruokaa ja sitten huristellen Muhokselle. Slow Food -poppoon (vajaa tusina meitä oli) kanssa pääsimme tutustumaan Viskaalin tilaan.

Viskaalin tila Muhoksen ja Oulun rajalla on yksi Oulujokilaakson vanhimpia tiloja, nimensä mukaisesti vanha käräjöintipaikka sekä tullut tunnetuksi siitossonniasemana. Vuodesta 2011 alkaen tila on kuulunut Tuula Kukkola-Räinälle ja Heikki Räinälle, jotka kasvattavat tilalla Limousin-pihvikarjaa ja Texel-lampaita. Tilalle rakennetaan paraikaa myös teurastamoa. Tila on osa Viskaalin lähi- ja luomuruokakonseptia, jonka puitteissa pyöritetään muun muassa Viskaalin lähi- ja luomuruuan verkkokauppaa.

Olenhan puhunut Viskaalista ennenkin. Sen verkkokaupasta tilaamiani juttuja suositellutkin, mutta eilen päästiin katsomaan tilan touhuja. Meitsi on kyllä oikein paraskin agraarihistorian tutkija, – eipä juuri maataloustuotannosta ole ennen eikä nyt mitään kokemuksia. Sitä paitsi olen niin allerginen, että ihmettelen, etten eilen enempi tukkoinen ollut.

Ja tosiahan on se, että pelkään lehmiä. Mutta eilen ne olivat aitauksen takana, sonneja ei nähtykään. Sitä paitsi se Limousin-karja oli tavattoman kauniin väristä. Joo, tiedetään: ei ole ehkä se ensimmäinen asia, jota kuuluu tilavierailulla tarkastella.

Eniten pidin kyllä Manusta. Lammaskoira? Paimenkoira? Ihana koira.

Kierroksen jälkeen saimme maistella vaikka mitä verkkokaupan herkkuja. Vuohenmaidosta tehtyä leipäjuustoa ostin ja vein töihin aamukahville tänään; kyllä kelpasi. Ja ostin laatikollisen, itse asiassa kaksikin, kasviksia ja kesäkurpitsan kukkia! Olen syönyt niitä kahdesti Roomassa. Friteerattuina ne olivat täydellisiä Campo di Fiorin läheisen aukion reunan ristorantessa Da Giovanni ar Gallettossa heinäkuussa 2010. [Hyvin tyypillistä: muistan ruoan maun ja ristoranten nimen, mutta en historiallisesti merkittävän aukion nimeä!]

Osaisinkohan huomenna tehdä…

Punajuuria, punajuuren salaattilehtiä, porkkanoita, kesäkurpitsaa kahdenkin mallista, salaattia, kukkakaalia, kyssäkaalia … vielä ei ole ehditty kaikkia maistaa mutta porkkanat ainakin olivat makeita ja kyssäkaali herkkua. Paitsi että olivat hyviä, myös erinomaisen kuvauksellisia.

Historiaa Niitä näitä

Nostalgiaa radiossa ja muistoissa

Hiukan hävettää tunnustaa, mutta niinhän siinä aamulla kävi, että oli jäätävä kampuksen parkkipaikalle autoon istumaan ja kuuntelemaan tämä biisi loppuun! Aamuisin ajellessa, pyöräillessä, kävellessä kohti Linnanmaata kuuntelen Nostalgiaa. Olen kuunnellut elokuun alusta lähtien. Olenpa vanhan radion töissäkin virittänyt taajuudelle 94,3. Josko on ollut jotain nettipäivityshommia tai muuta ajatuksetonta puuhaa aamusella, niin vielä tovin olen viihtynyt vanhojen, teiniajan hittibiisien parissa.

Ja vanhoja biisejä Nostalgialla riittää. Demis Roussosta en enää voi sietää, John Denveriä en ollut muistanutkaan, vaikka hänenkin LP-levyjään on edelleenkin jemmassa, vähän merkillinen Sparks, tärkeä osa varmaan kaikkien 70-luvulla nuoruutensa viettäneiden elämenossa Simon & Garfunkel, – – entä Gary Glitter (uuh, jak! Mutta olisin oikeasti lähtenyt Helsinkiin (1973?) konserttiinsa jos olisin päässyt), Seppo Närhestä sain lukiovuosina tarpeekseni, Cat Stevensiä on edelleen iPodillakin…

Yhtenä lämpimänä aamuna juuri kasvitieteellisen kohdalla (kaunein pätkä duunimatkan varrella) Moody Bluesin I’m Just A Singer (In A Rock And Roll Band) sai hullun riemun riehaantumaan. Ei, en laulanut mutta ihan huikea fiilis tuli. Kasevan Vanha mies vois kolahtaa vieläkin, eikä CCR:n voittanutta ole. Ja Sir Eltonin biisit (juuri nyt Sacrifice, Daniel sekä Your Song kuulostavat ylivertaisen hyvälle), jotka edelleenkin ovat tärkeä osa arkeani, soivat nekin Nostalgiassa. Yellow Brick Road -LP maksoi muistaakseni 35 markkaa, ja sen ostin omilla kesätieneisteillä. Jo levykansi oli niin makee!

Kuuntelen Nostalgiaa vain aamuisin. Syystä että? Syystä että aamuisin juontaa Jalle Niemelä. Novan ex-juontaja, levollisen lussakka, humaanin ja joviaalin oloinen Jalle Niemelä on ollut jo pitkään mieleeni, olen vain harmitellut, että hän oli Novalla äänessä useinmiten vain iltaisin, myöhäänkin, mikä ei ole meitsin juttu. Nyt kesällä Jallea sai kuulla Novalla satunnaisesti aamuin, illoin, päivisin, mikä sopi vallan erinomaisesti, mutta sitten tuli radiokanavan vaihto. Myös minulle. Mutta vain aamuisin.

Töistä palatessa vaihdan Novalle ja ”Jokisen eväät” rulettaa edelleen. Sitten ne Ilen ohjelman välissä olevat Samuli Aaltosen merkilliset samuloinnit merkillisesti viehättävät minua. Olenhan näistä ennenkin kirjoitellut. Tänään, illansuussa ajellessani kohti Muhosta Aaltonen loihe lausumaan jotain, mikä ehkä kiteytti taas näitä viime päivien ja viikkojen pohdintojani ja tuntojani… Aaltosen jutun aiheena oli elämän merkitys tai jotain muuta syvällistä ja samulointi meni jotenkin näin: ”Ei kai sillä niin väliä mitä tekee, kunhan tykkää siitä mitä tekee ja kans tekee”. Noin yksinkertaista. Ja siltä se Niemelän juontaminen nyt Nostalgialla kuulostaa: tykännee itekkin. On omalla pelikentällään omalla paikallaan.

Noita Radio Nostalgian biisejä ja Jallen musiikkitietämyksen käsittämättöntä tietomäärää (historia on hyväksi!) kuunnellessa välillä mietin, että minulle ei ehkä sittenkään ole hyväksi nämä nostalgiset muistot. Tulee mieleen ne angstiset teinivuodet, ekat Kuuska-reissut, katkeransuolaiset vai -suloiset kyyneleet kuunnellessa Sammy Babitzinin Pienen pojan nukkeshow´ta 18. kerran peräjälkeen, ja oikeasti ”depis” – mitä termiä käytettiin suunnilleen kaikesta vähänkään ikävämmästä olosta – kun Sammy kuoli.

Tulee mieleen ne maailmaaparantavat mietteet ja kymmenet päiväkirjan sivut, joita Moody Bluesin tai Hectorin taustalla soidessa tuli kirjoitettua. Entäs ne oranssit C-kasetit, joille nauhoitettiin kavereilta kaikki Sladen uusimmat biisit tai ne pienet siniset ruutuvihot, joihin kirjoitettiin Kirkan biisien sanat. Keskikoulussa kun meillä kaikilla oli ainakin yksi keltainen T-paita, kaikilla naruvärjätyt paidat ja lahkeista kaistaleilla levennetyt farkut ja iso kampa takataskussa tai opiskeluvuosina, jolloin killan järjestämissä bileissä soitettiin Queenia ja Agip Prop´ia sulassa sovussa … juuri noina vuosina kuunneltiin Nostalgiaa – eiku Nuorten Sävellahjaa samalla kun meikattiin (Ricil´s sininen mascara ja sitten tuli Anytimen oranssit kotelot!) ennen Tetralle lähtöä… Enimmäkseen kuitenkin kotona, vihreäksi maalatussa huoneessani, jossa oli iso keltainen lamppu.

______________________________________________

PS. Olen ollut illan maalla. Olipa jännä juttu; melkein yhtään en pelännyt lehmiä. 🙂 Kerron huomenna …