Tuulestatemmattua

Kahvia. Tai siis espresso. Oli tarpeen. Meillä on parikin hienoa espressokeitintä ja mökillä pieni punainen mutteripannu, mutta vaikka annan ymmärtää, että minä olen se tämän kommuunin keittiöihminen niin tosiasia on se, että pehtoori on meillä erikoistunut kahveihin. Eikä minulla ole mitään tarvetta opetella espresson saloihin … nyt voin aina vedota siihen etten osaa… ja saan ruoan päälle pienen hyvän kupillisen. … suklaapalalla tai ilman.

Yhä useammin meillä keitetään tummapaahtoista pannu- tai keitinkahvia. Uusi (vuoden vai kaksi ? markkinoilla ollut) kahvimaito on erinomaisen hyvää tummapaahtokahvin kanssa, varsinkin jos viitsii vaahdottaa.

Edelleenkin aamuisin meillä juodaan pannukahvia, ja sen kyllä keitän minä. Sattuneesta syystä 😉 (tänään kyllä poikkeuksellisen myöhään).

Nyt juuri pikku espresso (Tazza d´Oron kahvia, jonka Roomassa vierailleet Villa Francon vieraat toivat, oli vielä jäljellä) teki erityisen hyvää.

Otin näet vaatimattoman kaksi kalaa ja viisi leipää (=vähän perunoita ja erilaisia kalasäilykkeitä (silliä rapukastikkeessa oli kyllä tavattoman hyvää) sapuskan jälkeen ihan pienet ettonet, ja espresso palautti tähän maailmaan.

Pehtoori on siis palannut. Oli ajellut pohjoisesta viiteen tuntiin kotiin: sillä lailla sitä kolme viikkoa selkäleikkauksen jälkeen huristellaan. Ihan pikkuisen tulin tuommoisesta urheiluhenkisyydestä moittineeksi.

Nyt vuorossa Junior Master Chef. Toivottavasti en kyynelehdi yhtä paljon kuin viimeksi kun Johannes tippui, tai kun katsoin tämän:

http://www.iltasanomat.fi/musiikki/art-1288499132762.html

Tällä viikolla kun duunissa on nuoria, monenlaisine ongelmineen – toki myös iloineen ja onnistumisineen – tullut nähtyä, kuultua, myötäelettyä .. niin tuo videopätkä sai kaikki kyynelkanavat tulvimaan. Ihan sama vaikka olis kuinka amerikkalaista tv-reality-höttöä tai muuta,  niin silti…   It wasn´t fear …

Ihan hirmusesti väsyttää. Ei, ei työnteko (vielä ainakaan) ole väsymyksen syynä, vaan tämä edelleen aika pielessä oleva nukkumisjärjestykseni. Tarkemmin ottaen se, etten paljon nuku. Tai en ainakaan niin paljon kuin pitäisi. Jotain kertonee se, että tänään(kin) olin duunissa hyvissä ajoin ennen seitsemää. Ja minähän käyn joka aamu suihkussa, pesen hiukseni, föönaan ne, meikkaan kevyesti, syön aamiaisen vähemmän kevyesti, luen lehden, teen pienen työmatkan – joten voi vain laskea moneltako olen herännyt? Enkä suinkaan mene yhdeksältä tai edes kymmeneltä nukkumaan. … Unettaa.

Ehkä olisi hyvä lähteä nyt vähäksi aikaa ulos. Ja voisi samalla miettiä jotain omenoista. Mitä niistä? Kolumni. Ei siis piirakkaa, vaan 2000 merkkiä omenoista.  Kuten tuosta oikean reunan aihepalkista voi nähdä, olen kirjoittanut jo 22 ruokakolumnia, jotka on julkaistu Kalevassa suunnilleen kerran kuussa torstaisin. VIimeiset puolenkymmentä on vaatinut melkoista rutistusta, ensimmäiset kymmenen pulppusivat helposti. Alussa oli vain sietämättömän vaikeaa pysyä 2000 merkissä, mutta olen oppinut rakentamaan/kokoamaan jutun jo heti alusta asti lyhyeksi. 2000 merkkiä on ihan poskettoman vähän, ei kunnolla liuskaakaan tekstiä. Minun vahvuuksiani ei koskaan ole ollut kirjoittaa lyhyesti, ei todellakaan.

Äsken imuroidessa tuli mieleen tuo alla oleva kuva. Olen ottanut sen Dubain hotellin akvaariosta muutama vuosi sitten. Se kuvaa hyvin mitä minun mielestäni tarkoittaa vajottaa. Juniori käytti armeija-aikana usein sanaa vajottaa, ja nyt minulla on juuri tuollainen olo. 🙂

 Tässä kuvassa on sinisen sävyt joista pidän ihan hurjasti.

Sinisestä enemmän kuin mistään muusta väristä.

– päivä on vain kulunut enkä juuri ole ehtinyt mitään miettiä.

Ihanan lämmintä. Lämmintä varhain aamulla töihin mennessä, – ja juuri kamerakurssilta palatessa (+15,5 näytti auton mittari). Juon paljon tavallista enemmän kahvia, ihan vahingossa. Yleensä kaksi, kolme kuppia riittää, tänään viisi. Ihan turhaan.

Linnanmaalla kafkamaista tunnelmaa – yhtäkkiä kampuksella kaikki ovet menivät lukkoon ja samaan aikaan kaikki päivittämieni www-sivujen pdf-tiedostot kieltäytyivät aukeamasta. Naapuritiedekunnasta opiskelija (joka ei ollut oma tytär :)) tuli hakemaan opinto-ohjausta. Ohjasin takaisin lähtöruutuunsa… Kun pidän kandi-infoa mietin, mikseivät opiskelijat tee muistiinpanoja, kuitenkin kuuntelevat. Soitin Helsinkiin monta puhelua, enkä itse tehnyt muistiinpanoja – ehkä kuitenkin huomenna muistan, mitä sovin. Onko siitä oikeasti kolme vuotta kun olen ollut arkistoekskulla? Miksi siis nytkin koska se kuuluu tehdä vain joka toinen vuosi? Noh, Ateneumiin katsomaan uudelleen Schjerfbeck´n näyttely – nyt se uusi löytökin!

Opiskelijat kertovat vauvauutisia, haaveistaan ryhtyä tutkijaksi, masennuksestaan, vaihtarivuoden highlighteista ja angsteistaan tehdä gradu, sanovat sivulauseessa hiljaa, mukava kun tulit, tai ovat tohkeissaan siitä, kuinka ovat nyt vihdoin (todellakin vihdoin! 20-vuotiaat!) päässeet elämässään tekemään, mitä haluavat. Ihan kuin olisivat eläneet pitkäänkin. Minä ajattelen, mutta en sano: elämän korkea keskipäivä. Sitä se on.

Puhun 1800-luvun arkielämän historiasta pohjoissuomalaisella maaseudulla, ja liki samanaikaisesti kuuntelen professorin huolta monistuskoneen toimimattomuudesta, ja pian jo mietimme yhden opiskelijan kanssa, olisiko Kim Jong il´n kuolema vai Fukusiman ydinvoimalaonnettomuus parempi tutkimuskohde. Kollega kysyy, lähdenkö lukupiiriin: luetaan James Joyce Ulysses. Suomentanut Leevi Lehto. Pahasti syrjään jääneet taidehistorian opintoni vaatisivat, ja mieli tekisi, mutta en taida… viime syksynä ehkä olisinkin.

Pehtoorilta viesti Hangasojalta ja yhden maisteriopiskelijan kertomukset Rovos Traililta Etelä-Afrikasta ja Lontoon kirjakaupasta saivat minut nanosekunnin murto-osan miettimään, että minäkin voisin olla jossain muualla kuin HU366:ssa (työhuoneeni numero).

Kamerakurssilla hävetti viemäni läksykuva (ei ole tuo allaoleva). Surkein kaikista. Ei sitä ääneen sanottu, mutta minusta se oli. Tänään olisi ollut Oulun Viininystävien hieno maisteluiltakin, ja minä valitsin kamerakurssille menon ja vein sinne surkean kuvan. Kannattiko? Viimeistään huomenaamulla olen sitä mieltä, että kannatti.

Tajunnanvirtaa, virtaa on,  nyt ei enää niin vuolaasti.

On päiviä, jolloin on kiiruumpi kuin toisina. Tänään oli sitä kiiruumpaa sorttia.

Enkä voisi väittää, etteikö olisi ollut mukavaa. Fuksi-infoa ja kandisemmaa. Tänään muistin, miksi palasin. 🙂

Töistä suoraan viideksi kokoukseen. Rotissöörikokouksissa on sekin hyvä puoli, että niissäkin on hyvät eväät. 🙂  Mutta niissä en ole vielä oppinut olemaan ottamatta hommia vastaan. Tai melkein itse järkkään itselleni hommia. On katsokaas ajatuksia, joita mielellään lähtee toteuttelemaan… En siis valita. Mutta sanottava on, että nyt pramilla olo ja paljon puhuminen tuntuu, – väsyttää.

Huomisen valokuvauskurssin läksykuvana on ”uni”. Mitenhän sitä kuvaisi?

Pikkuisen parempi päivällinen.

Eturuokana Aleksi Herlevin keittokirjasta Nieriätartar ja perunapurjokeitto, pääruoaksi uudesta (torstaina tulleesta?) Valion Kotiruokaa-lehtisestä varioitu (oman maan valkosipuli ja yrtit takasivat täyteläisen sadonkorjuumaun) Kasvislasagne (ja Viskaalin grillimakkaraa, ettei Juniori jäänyt nälkäiseksi) ja jälkkäriksi edelleen Herlevin kirjasta Sitruunatorttu, jolle tein lakritsivaahtoa kaveriksi.

Stockalla oli eilen myynnissä raakalakritsipulveria, joka sopisi varmasti mahdottoman hienosti myös lakujätskin tekoon. Sekoittelin pulveria vaahtoutuvan vaniljakastikkeen joukkoon, ruokalusikallinen/desi kastiketta. Maistui sitruunatortun kanssa. Joskin totuuden nimessä on sanottava että ko. sitruunatorttu ei vastannut odotuksia, koska 1) täytettä tuli kaksinkertainen määrä, mitä piiraan päälle mahtui, 2) pohja oli turhan kova ja 3) sitruunaa oli liikaa.

Eikä meillä piirakka todellakaan syömättä jäänyt – ja kaunis kuvattavakin se oli, mutta nuo eivät ole riittäviä syitä tehdä sitä toiste.

 Jos haluat tehdä erinomaista sitruunatorttua, niin toscanalaisen piirakan ohje on täällä.

Keitto ja nieriätartar olivat niin hyviä, että sitä tehdään toistekin. Teen harvoin keittoja, mutta tämä olikin vähän tavallisesta poikkeava. Keitostani tulikin melkein pyree.

Kasvislasagnessa pastalevyjen sijaan käytettiin kesäkurpitsasiivuja. Juustohöylällä niistä tulee tarpeeksi ohuita. Luulen että se toinen vuoka joka tänään jäi syömättä ja jonka jaoin tyttären, huomenna Lappiin lähtevän pehtoorin ja itseni kesken, on vielä parempaa kuin tänään syöty vuoka. Kasvislasagnekin kun yleensä makuuntuu yön yli levättyään ja on parempaa vasta seuraavana päivänä, ihan kuten tavallinenkin.

Mitäkö muuta? Ei kummempia. Aamupäivällä olin pari tuntia kameran kanssa satamassa, Möljällä, Ilokivillä, Nalskussa. Kylmä oli yhdeksän aikaan, mutta vähitellen lämpeni, ja miten hieno oli auringonpaiste! Juuri sellainen sunnuntai kuin syyskuussa soisin olevankin.