Tekeeköhän kukaan niin kuin minua joskus huvittaisi tehdä? Niin kuin  minä olen yrittänyt, mutta kerta toisensa jälkeen surkeasti epäonnistunut…

Kun menee uudelle kurssille, ryhmämatkalle tai pilates-ryhmään tai vaikka tarhan vanhempaintoimikuntaan tai jonnekin koulutuspäivään, jossa on ennestään jotensakin tuntemattomia ihmisiä niin tekisi mieli heittäytyä ”joksikin toiseksi”. Ei juttelisi juuri mitään, katselisi ja kuuntelisi sivullisena, kysyttäessä vastaisi ja muutoin vain tyynesti istuisi ja kuuntelisi. Olisi vain satunnainen matkailija, ohikulkumatkalla …

Olen joskus jonnekin seuramatkalle lähtiessä hiljaa mielessäni päättänyt, että jään porukassa vähän syrjään, sivuun. En isommasti kysele, enkä omista jutuistani kertoile, saatikka että nyt kehenkään tutustuisin. Päivät patikoin tai kuljen nähtävyydeltä toiselle, ruokapöydissä rupattelen satunnaisesti ja sillä hyvä. Ehkä hieman innostuenkin kerron, että valokuvaus on todella tärkeä harrastus – siitä kun kaikki kuitenkin kyselevät, kun Canonini kanssa väistämättä tavallista enemmän kuvailen ja touhuilen, mutta en muuta sano. Osallistun, mutta en muuta.

Ja miten kävi esimerkiksi viime syksyn Kiinan reissulla? Onnistuiko tämä matalan profiilin vetäminen? Viikon reissattuamme, aloin todella saada tarpeekseni omista jutuistani, koko parinkymmenhenkisen reissuretkueemme kanssa olin jutellut, erikseen ja yhdessä jokaisen kanssa, ja kaikenmoista kysellyt ja kertoillut, muutamien kanssa jo mukavalle sanailun tielle päässsyt. Niinpä yhtenä aamuna päätin, että en puhu päivän aikana mitään. Hah! Saahan sitä päättää! Sen kun Xian´in kaupunginmuurille aamulenkille olimme porukalla nousseet (kuvia täällä), olin jo ehtinyt pitkät tovit monien kanssa höpötellä.

Lounaalla kymmenhenkisessä pöydässämme oli (tuona kuten iloksemme monena muunakin päivänä) K. vaimoineen, joka (siis K. – ei vaimonsa) onneksi välillä ”varasti show´n”,  joten olin hiljaa. Loppupäivän olimme sitten terrakotta-sotilaiden äärellä ja me kuljimme naantalilaisten kanssa paljolti neljästään, joten edes vähän pienemmässä piirissä höpöttelin. Mutta se oli vain yksi edes hiukan hiljaisempi päivä. Ei siis onnistunut sielläkään tämä statistin roolini, vaikka vähän niin olin toivonut.

Entä sitten viime kevätkaudella alkaneella kamerakurssilla? Noup. Eipä sielläkään maanhiljaisena varmaan pidetty.

Tietyn [hiljaisen] ”roolin ottamisen”  epäonnistuminen tai toisaalta se, että väistämättä on jotenkin aktiivinen, tuli mieleen äsken kun olin voutineuvoston kokouksessa… Siitä on nyt kolme vuotta kun sain rotissöörikäädyt, nimenomaan harrastajakäädyt, enkä tuntenut porukasta oikeastaan ketään, – ja mikä nyt on tilanne? En voi ainakaan väittää olevani hiljainen rivijäsen, vaikka ehkä niin oikeastaan soisinkin. Pehtoorilla olisi tähän asiaan ehkä paljonkin kommentoitavaa ja kerrottavaa, mutta ehkäpä en anna hänelle puheenvuoroa… 😉

Onko kukaan koskaan onnistunut olemaan ”vale-itsensä”? Olemaan/esittämään jossain porukassa, piirissä jotain muuta kuin ”sisäinen minä pakottaa”.

Tänään kyllä olen  tuota illan kokousta lukuunottamatta sinisessä työhuoneessani, sivussa, päivän viettänyt.

 

12 Comments

  1. Minä olen monta kertaa elokuussa ennen lukuvuoden alkua päättänyt, että ”tänä vuonna pidän opekokouksissa suuni kiinni enkä ota kantaa yhtään mihinkään”. Ihan sama mitä päätetään, käyn vain töissä ja saan palkkapäivänä jotain tililleni.

    Eipä ole tämä päätös vielä kertaakaan pitänyt…

  2. Loistavaa, Satu! Tuo töissä suunsa kiinni pitäminenhän on sitten vielä ihan luku sinänsä: sitäkinhän minä olen tässä tälle syksylle yrittänyt… On niin lohdullista kuulla, että on muitakin, joilta se ei onnistu. Kuten sanottu, minkäs sitä luonnolleen voi.

  3. Minulla on monesti samanlaiset pyrkimykset, olla vähän enemmän syrjässä ja edes joskus avaamatta suutani. Yllätyksekseni joskus jopa onnistun tavoitteessani, ja siitä tulee aika kiva olo 😉 Harjoitus tekee mestarin….

  4. Katri, toisille harjoitus tuo tulosta toisille ei… en taida kuulua onnistujien joukkoon. 🙁

    Mutta onpas ”jännä juttu” että on kaltaisiani yrittäjiä; siis etten ole ainoa kyselijä ja kyseenalaistajakin. Tai muuten vain aktiivinen ja sosiaalinen, ja joka omasta mielestäni voisin olla vähän enemmän sivustaseuraaja.

  5. Kyllä sinä olet yrityksissäsi olla hiljaa valitettavasti useimmiten epäonnistunut. Olen useasti todennut, vaimollenikin, että minustakin olisi voinut tulla puhelias, mutta kun en ole saanut puheenvuoroa… :). Joten, minä olen tottunut mieluusti kuuntelemaan.

  6. Miksi sitä ihmisen pitäisi olla hiljaa? Ei se minusta mikään tavoiteltava hyve ole?! On kiva, kun on vuorovaikutustaitoinen ja osaa jutella vaikka puupökkelöiden (siis ihan oikeiden puiden) kanssa. Tuo on ihmisessä vahvuutta, joten puhu ja pulpata sydämesi kyllyydestä. Aika harvoin me puheliaat, seuralliset immeiset kuitenkaan koko tilaa viedään; osataanhan me kuunnellakin. Itsekkyys ja itsekeskeisyys on ihan eri asia.

  7. Pehtooriseni! Kukahan meillä kotona nykyään enemmän pulputtaa: sinä vai minä? Kysyn vaan ja vastaan samalla, että sinä, hyvä mieheni, sinä. Puhut minunkin vuorosanani… 😉

    Mutta kyllähän tuota olet aika hyvä kuuntelemaankin, jos niikseen tulee…

  8. Maija, kuinka hyvä kysymys! Miksi pitäisikään olla hiljaa?

    Kyllä monessa seurassa, opinnoissa, opettaessa, reissuporukassa on mukava kun on seuraa, kun on ihmisiä, jotka juttelevat, kun on ihmisiä, jotka osallistuvat.

    Ja parastahan se on kun saa tutustua ihmisiin. Ja saattaa saada uusia tuttuja ja ystäviäkin… niin kuin tuolla puheena olleella Kiinan reissulla kävikin. 😉

    Puhumatta on paha tutustua.

    Mutta vielä tuosta miksi pitäisi olla hiljaa? Antaisihan se sellaisen intellektuellin vaikutelman? Ei vai? Hiljaisen intellektuellin?

    No joo,,– mutta taidanpa lähteä tästä pulputtamaan niille puille! Piha kutsuu!

  9. Tunnistan itsessäni samoja piirteitä puhumisen suhteen 🙂 Viime talvena päätin yhdellä kurssilla, jossa en tuntenut ketään, olla ns. rivijäsen. Ryhmätyössä en antanut omia näkemyksiäni hommien hoitamisesta, en tarjoutunut mihinkään erityistehtävään. Ja voi kuinka minua alussa ahdisti! Mietin, että mitähän tästä tulee. Mutta hyvä tuli! Ja opin itse paljon uutta sekä itsestäni että tavoista hoitaa asioita. Jostain syystä itselläni on joskus se kuvitelma, että meikäläinen tietää, miten hommat pitäisi tehdä 🙂

  10. Sinäkin Esteri! Tästä aiheestahan syntyi ihan keskustelua ja huomaan blogini lukijoissa olevan puheliaita naisihmisiä 🙂 .

    Vuorotteluvuoden irtiotto antoi minullekin etäisyyttä ja olen muutaman kokouksen/kurssin onnistunut olemaan hiljaa tai ainakin vähemmän puhuva, ja kuten sanoit, se on ensin ahdistavaa, mutta avartaa kummasti.

    Jatkakaamme harjoituksia.

    Mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että töissä tuo on helpompi kuin jossain vapaa-ajan/reissu/harraste-sessioissa.

    Mutta haitanneeko tuo, kuten Maija kysyikin… Näitä pohtiessa. … hmmm

  11. Kyllähän se omaa luontoaan vastoin toimiminen ahdistavalta tuntuu, eli siinä mielessä hommassa ei ole järkeä. On se hyvekin, että selviää monenlaisista sosiaalisista tilanteista. Sitä vain tekee helposti sen oletuksen, että kanssaihmisiä ärsyttää, jos on aktiivisesti äänessä ja esillä muutenkin, vaikka asian laita ei näin oikeasti olisikaan. Hiljaisemmista on monesti kuulemma mukava kuunnella, sitä kautta ehkä oppia ja mutustella kuulemaansa. Ja kuinka moni hiljainen kärsiikään siitä, ettei uskalla sanoa ja tulla esille? Kaikki kärsivät jostakin, vaikkei kenenkään lopulta ehkä kannattaisi.

  12. Näinhän se Katri on. Mutta eihän sitä nyt kärsimään tarvi ruveta, eihän? Ei kuulijan eikä ulospäinsuuntautuneen puhujan ja pärpätin.

    Sehän se on mukavaa että meitä on niin monenlaisia, minusta tarvitaan molempia ja kaikkia siltä väliltä.

    Ja minä kyllä väitän että paljon puhujat ovat usein myös paljon kuuntelevia. Monet myös hyviä kuuntelijoita.

    Mistähän tämän päivän epistolan kirjoittaisin (=blogiin puhuisin, että näin monipolvisen ja avartavan keskustelun aikaansaisin?) 😀

Jokainen kommentti on ilo!

You might also enjoy:

Discover more from Tuulestatemmattua

Subscribe now to keep reading and get access to the full archive.

Continue reading