Tuulestatemmattua

Korvapuustit forever!

Täällä tuoksuu leipomukset. Vaikka eiliseen postaukseeni ei yhtään kakkuvinkkiä tullutkaan, oli sellainen kuitenkin työpöydällä odottomassa kun tulin töistä kotiin. Tänään kun oli siivouspäivä ja S. oli taas käynyt tekemässä kodistamme puhtoisen, oli hän jättänyt makoisan oloisen kakun ohjeen pöydälle. Nyt on pohja paistettu. Viikonloppuna laitan kuvan valmiista – ja ehkäpä ohjeenkin.

Lisää korvapuustejakin leivoin. Eivät ehtineet ihan jälkiruoaksi kun tyär oli syömässä. Kaikista maailman leipomuksista minä taidan pitää eniten korvapuusteista.

Olenkohan kertonut kun leivoin ensimmäistä kertaa korvapuusteja? Haluatteko kuulla? Kerron silti. Elettiin 1970-luvun loppua, ja olin vastikään muuttanut pois kotikotoa, abiturienttivuottani vietin ja poikaystäni (sittemmin tunnettu pehtoorina :)) tuli lauantai-iltapäivänä pari tuntia sovittua aiemmin luokseni riiaamaan. Minulla oli (muka) niin paljon lukemista, että oli pakko lukea. Poikaystävä ilmoitti, että hän voi lähteä siksi aikaa pesemään auton, jota äitini kanssa tuolloin vielä kimpassa ”hallittiin” (lue: minä käytin niin paljon kuin mahdollista), jotta minulla on rauha lukea.

No kun olin jäänyt yksin kämpilleni, minä mitään lukenut; oli huono olo, kun olin poikaystävän ”pistänyt pihalle” pariksi tunniksi. Niinpä päätinkin – lukemisen sijaan – leipoa korvapuusteja auton pesusta palaavalle. Leivoinkin, mutta kaunis ajatukseni pullantuoksuisesta illansuusta, jolloin voisimme mussuttaa lämpimiä korvapuusteja ja juoda kylmää maitoa sohvannurkassa samalla kun katsottaisiin ”Happy Daysia” tai ”Rakkaudesta Lydiaan”, ei onnistunut! Niillä puusteilla kun ois voinu tappaa jonkun! Ne oli niin kovia, että niitä oli vaikea edes kahviin toppaamalla saada syödyksi. Mutta minä yritin. Minä yritin.Sittemmin olen oppinut tekemään pehmeämpiä puusteja, mutta eivät ne ole parhaita mitä tiedän. Esimerkiksi Saariselän Kuukkelin korvapuustit ovat ihania, pidän myös Bistron valtavista, lähes pitkon kokoisista puusteista, jollainen yksi riittää hyvin kahdelle, kolmellekin. Tai sitten päivän pääruoaksi. 🙂

Nythän on korvapuustipäiväkin ihan lähellä. Parin viikon päästä, lokakuun neljäntenä on kansallinen korvapuustipäivä. Kansallinenpa hyvin! Ruotsistahan se piti tämäkin idea pölliä: siellä on ”kanellbullens dagia” vietetty jo 2000-luvun alusta, Suomessa kai vasta vuodesta 2006. Korvapuustiohjeita kyllä löytyy jo sotien välisen ajan keittokirjoista. Hmmm …

Blogiuudistuksesta – ja kakkuohjeen kyselyä

Voisin jo tässä vaiheessa (kun hommasta ei kerran näytä valmista, eikä mieluista vielä tulevan) kertoa, mitä kaikkea tässä jo ainakin viisi kertaa mainitsemassani blogirempassa on tapahtunut. Kuten olette huomanneetkin, on tuosta yläpuolelta tuo linkkivalikko-”nauha” siirretty otsikko/bannerikuvan yläpuolelle. Tarkoitus on modifioida sitä vielä…

Mutta niissä linkeissä tai siis niiden takana on nyt uutta: sellaista helppokäyttöisyyttä on tullut lisää. Painike ”tänään” palauttaa nyt suoraan viimeisimpään postaukseen. Jos harhailet blogissa jossain vanhoissa teksteissä, niin siitä voit palata takaisin uusimpaan juttuun ilman mitään väliklikkailuja. Sitten Galleria-linkin takaa aukeaa edelleen ”vanha” kuvagalleriani, joka on sekin jo pian vaihtumassa, mutta olennaista on, että silläkin sivulla on nyt kommentointimahdollisuus, mitä ennen ei ole ollut.

Kuvien katsomisesta puheen ollen: hieno juttu on se, että nyt kuten ennenkin, kuvat aukeavat isommiksi klikkaamalla, mutta nyt toimintoa on petrattu siten, että voit siirtyä saman postauksen kuvasta toiseen kuvan reunassa olevien nuolien avulla (ks. alla oleva kuva). Siitä on iloa erityisesti silloin kun on joku kuvasarja samasta aiheesta. Esimerkiksi meksikolaisella hautausmaalla ottamani kuvat on mukava selata peräkkäin, kuvat isoina, ja nyt entistä nopeammin aukeavina.

Kokeile vaikka KLIKS

Eikös vain ollutkin mukava toiminto? Ja se toimii nyt kaikissa postauksissa.

Mitäs muuta uutta? Ai niin, tuosta ylävalikosta pääsee nyt suoraa www-sivuilleni, joissa on matkaraportit (Etelä-Afrikka, Katalonia, Kiina (2), New York, Malta, Milano ja Madrid, Italia ja paljon muita! Ja www-linkin kautta nettikeittokirjoihini ja nettireseptikansioihin. Työsivullenikin sieltä pääsee, – tosin sekin odottaa päivittämistään, taidan tehdä vasta parin viikon päästä. 😉 Ehkä laitan vielä matka-, työ- ja ruokasivuille erikseen suorat linkit, mutta nyt siis kätevästi ylhäältä suoraan noillekin sivuille.

Ja kaikki tämä vain teitä sivuillani surffailijoita varten, per favor!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mitenkähän on, voisitko postitella kommenttilaatikkoon parhaan kakkusi/piirakkasi ohjeen? Tai laita linkki johonkin reseptisivuun/ruokablogin ohjeeseen, jonka olet löytänyt, testannut ja hyväksi havainnut.

Olisi hakusessa jonku mukavan kokeiltavan ohje. Lauantaina kun on Juniorin ja J:nsä tuparit (ja vähän kuin myöhästyneet kihlajaisetkin) niin haluaisin tehdä jonkun uuden jutun, enkä aina noita omia vanhoja. Näiden pilheiden teemana ei ole mitään Meksikoa tai Italiaa, vaan ihan lappilaisella menulla mennään. Täydennettynä ihan tavallisilla suomalaisilla pitopäytäherkuilla, eikä sortimentteja ole kovinkaan montaa. Mutta jollekin ikihyvälle kakulle olisi nyt paikka.

Vaihtarina voisin laittaa tähän yhden vanhan suosikkini. Ulla Svenskin ensimmäisestä kirjasta Omena-mantelipiiras, jonka ohje oli jo vuoden 2008 joulureseptieni joukossa.

Omena-mantelipiiras

2 kananmunaa
1½dl sokeria
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
1 dl maitoa
1 dl sulatettua voita
1 dl mantelirouhetta
3 omenaa

Päälle
150 g mantelimassaa
200 g maustamatonta tuorejuustoa
1 dl tomusokeria
1 rkl mantelilikööriä
70 g mantelilastuja (1 pss)
Vaahdota munat ja sokeri. Lisää kuivat aineet ja maito vuorotellen. Lopuksi sula voi. Kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun vuokaan. Asettele kuoritut ja viipaloidut omenat taikinan päälle. Vuoka uuniin (200 C, n. 20 min.) Jäähdytä pohja. Kauli mantelimassa ohueksi pyöreäksi levyksi ja nosta piiraan päälle.
Sekoita tuorejuusto, tomusokeri ja mantelilikööri keskenään. Levitä seos mantelimassan päälle. Paahda mantelilastut kuivalla pannulla ja ripottele pinnalle. Tomusokeri viimeistelee piiraan juhlavan näköiseksi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja sitten tällainen uutislinkki: Jyväskylän yliopistossa luovutaan historian valintakokeesta. Minulla olisi tähän painava sanani sanottavana. En sano. Miksipä sanoisin? 🙂

Yliopistoelämää

Uudistusten parissa

Eihän minun tarvitse odottaa kellonsoittoa aamulla. Ehei, olen hereillä ennen kuutta, vaikkei olisi tarvinnut. Mutta pitkästä aikaa olen nukkunut. Yhteenmenoon. Koko yön. Näkemättä yhtäkään painajaista. Yhtäkään. Ottamatta yhtäkään särkylääkettä. Heräämättä kertaakaan olkapään kipuun. Nukkunut, nukkunut! Koko yön! Silti … silti aamulla ensimmäisenä olo on vähän turta, enemmän henkisesti kuin fyysisesti turta.

Päivällä työ vei mennessään. Kandiseminaarilaisten liikehdintää, ja mikä parasta tänään oli tärkeä välietappi meidän uudistuneessa seminaarijärjestelmässä. Ja mitä paljastui? Töitä valmistuu, suunnilleen niinkuin toivoin ja suunnittelinkin. Toisaalta suunnittelussa on tullut pieni suunnitteluvirhekin, tai aikataulutusongelma, sillä minulle näyttäisi kertyvän syyslomaksi jotain ihan muuta lukemista kuin matkaoppaita tai hömppää. Historiantutkijoiden nuoret versot ovat nyt saamassa ensimmäisiä haparoivia tutkielmiaan valmiiksi, ja niitä on sitten kymmenkunta heti loman jälkeen seminaarissa, mikä merkitsee minulle kolmisensataa sivua tutkielmia matkalaukkuun. Mutta oma vika. Ja parempi että valmistuvat kuin etteivät.

Myös minun blogiremppani pitäisi valmistua ja viimeistellä. Ja taidan ryhtyä siihen puuhaan nyt. Julkisivu uusiksi.

Niitä näitä Oulu

Pitkä lempeä kesä

Tänään lenkille vasta puolelta päivin. Merenrannassa näytti ihan kesältä. Annoin tuntuakin siltä. Olisi voinut kävellä vaikka kuinka kauan …

Takiaisetkin olivat antaneet periksi, ja tällaisia pehmoja niistäkin tullut…

Muutoinkin päivä kulunut harrastusten parissa. Kuvia, ruokaa, viiniäkin (palaan suosituksiin), ystäviä. Liikkumista. Iltapyöräily tuottaa myös iltakuvia…

Esikoinen syömässä, kipeänä, juniori ei ehtinyt, mistä olimme kollektiivisesti pahoillamme.

Jossain välissä hoksaan lipsahteneeni työnteon puolelle, mutta tilapäinen häiriö lempeään syyskuun sunnuntaihin oli lyhyt. 🙂 Koneella enemmän aikaa vei kuitenkin blogiremppa, — lähipäivinä täällä uudistuksia. 😀 Tuulestatemmattu on ajan hermolla, uskokaa pois.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Äyriäiskurssilla

Tänään oli paistinkääntäjien äyriäiskurssi. Meitä oli parikymmentä Oparin keittiössä; puolet ammattilaisia, puolet amatöörejä ja olihan mukava ja makoisa päivä. Olen avannut ostereita!! Monikossa: avasin kaksi. 😉 Siitä huolimatta eivät ole minun ykkösherkkujani. Mutta tänään oli niin paljon muuta erinomaisen hyvää… Ja pääsin ryhmään, joka teki hummerikeittoa!

Nyt osaan tehdä hummerista ruokaa. Olen tainnut tehdä ennenkin,
mutta nyt on taustalla ammattilaisten antama oppi!

Mitä muuta oli menussa ? Tässäpä menu kommentaarein:

Ihan ensimmäiseksi niitä tuoreita ostereita jääpedillä… sitten se hummerikeitto.

Höyrytettyjä partaveitsisimpukoita
(joiden kanssa tarjotussa aiolissa oli tilkka pernodia – kummallisen hyvää!)

Kampasimpukoita Landesin tapaan (yksi parhaista ruoista!)

Sinisimpukoita a´la Henna
(uijui, olivatpas hyviä, ennen kokemattomia, aasialainen mausteisuus (chili-sahrami) tekivät hyvää!)

Paahdettuja merirapuja ja yrttivoita (nyt osaan tehdä niitäkin jos joskus olemme Barcelonassa
tai muualla maailmalla, jossa niitä näkee halleissa myytävän!)

Gratinoituja hietasimpukoita suukkoina

Täytettyä mustekalaa Jannen tapaan (tämä oli ylivertaisen hyvää! Paras mielestäni!)

Lautasellinen äyriäisiä!

Ja pitäähän olla jälkiruokaa…!!

Omena-paahtovanukas (siis jumalaista omena-creme brûleetä)
Jäätelöä glukoosisiirapilla höystettynä (tästä minä vielä kerron teille)

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla…

Ja kaikkien näiden teossa, nauttimisessa ja pitkän äyriäislounaan jälkeen
ammattikoulun keittiön siivoamisessa, mukavaa seuraa.
Pehtoori tietysti. Ja muita. Harrastukset ovat hyväksi.
Ruokaharrastukset varsinkin. 😉

Historiaa Vanhemmuus

Murros ja minä

Meidän historioitsijoiden helmasyntinä, elämäntapana, usein tutkimuksen perimmäisenä tarkoituksena, väistämättömänä ammattitautina, on etsiä, tunnistaa, löytää, keksiä? murroksia. Me käymme läpi lähteitä menneestä: asiakirjoja, kirjeitä, lehtikirjoituksia, komiteamietintöjä, muistelmia, taseita, lähetystöraportteja, päätöslauselmia, missioita, muistioita, päiväkirjoja, raportteja, tilastoja, haastatteluja, kuvia, karttoja, kertomuksia – – – Kaikkea mahdollista, joka voisi osoittaa, miten asiat ovat olleet, missä kohtaa ne ovat muuttuneet, missä ja milloin on ollut murros ja millainen se murros on ollut.

Minunkin väitöskirjani otsikossa on sana ”murros” ja väitöstilaisuudessa ollut ystävä, joka ei ole historioitsija ja joka ei ole lukenut tekelettäni, jaksaa edelleen ihmetellä, kuinka joku jaksaa ja voi tutkija ja väitellä ”murroksesta jota ei oikeastaan ollutkaan”. 😀

Tänään ajallessani töistä OYSin kautta (äiti on taas sairaalassa) kotiin ajattelin, että tämän viikon jälkeen en ole entiseni. Tällä viikolla elämässäni on ollut murros. Monia, monia asioita, ajatuksia, sanoja ja tekoja on sattunut, jotta hoksasin, että tämän viikon jälkeen ajattelen maailmasta erilailla, – jokin minussa naksahti tällä viikolla.

Tiedättehän kuinka elokuvissa tehdään takaumia; päähenkilön ajatuksista kerrotaan takaumilla ja ehkä hidastetuilla kuvilla, jotka kertovat menneestä ja tulevasta, – kuvilla, jotka kertovat haamuista ja haaveista. Tällä viikolla tällaiset ”rainat” ovat kulkeneet yöllä ja päivällä mielessäni.

Tämä alla oleva kuva ei ole niitä rainoja, mutta kuvassa ovat lisäkseni kaikki minun kymppivuotissynttärikaverini sekä veljeni ja sisareni. Hekin ovat olleet avaamassa silmiäni tällä viikolla… 😉

Olen joskus täällä blogissani kertonut, että olen koko ikäni pitänyt päiväkirjaa ja kun kuutisen vuotta sitten aloitin tämän julkisen arkeni ”vuodattamisen” täällä blogissa, lopetin tuntojeni kirjaamisen paperille, vatvominen ja vatulointi loppui, lopetin itseruoskinnan ja tajunnanvirran suoltamisen mustakantisiin kirjoihin. Herra varjelkoon, onneksi lopetin! Ja nyt lupaan, että huomenissa ryhdistäydyn ja palaan täällä Tuulestatemmatussakin entisiin höpötyksiini.

Ai niin, – olettehan huomanneet, kuinka on mieletön syksy, tämä lämpö! Nautitaanpa siitä. Syyslämpimin terveisin, … 😉

Niitä näitä Yliopistoelämää

Vaihteluja

Yöllä ukoisti, salamoikin vähän. Ja satoi. Rajusti. En sitä kauaa kuunnellut. Illasta ja aamusta olin hereillä niin paljon, että siinä välissä oli hyvä yrittää nukkua vähän, joten mitkään syyskuun ukkoset turhan kauan sydänyön unta häirinneet. Nyt pitäisi olla ulkona lenkillä, mutta millään ei jaksa, viitsi.

Töissä syksyn info-ruljanssin viimeinen ”kattaus” ja reilu puolensataa opiskelijaa kuuntelemassa. Sellainen motivoi, myös siinä hetkessä, ja innostuin puhumaan ja selittämään, ohjaamaan ja ohjeistamaan niin paljon, että unohdin kaiken muun. Voisikohan puhua ´flow ´sta´? Se on hyvä tunne. Muutoinkin alkaa lukukauden alun hektisin huippu olla jo laskupuolella. Äkkiähän se aina menee.

Vielä näitä viime sunnuntain kasvitieteellisen lenkiltä otettuja kuvia (myös yllä) riittää.

Tohtorikoulutettavia kävi ja illalla pienoinen palaverikin. Minun tilapäinen professoriutumiseni on aiheuttanut käsittämättömän määrän jonninjoutavaa paperin pyörittämistä ja lanketin täyttämistä (ihan kuin sitä ei olisi muutenkin!), eikä vähiten jatkotutkijoiden ohjauskuvioiden järjestelyissä. Minulla vain on käsitys, että teknologiakaupunki Oulussa, digitaalisen elämän ja tietohallintojärjestelmien onnenmaassa, on viheliäisen paljon byrokratiaa. Verrattuna 10 vuoden takaiseen hallinnonpyörittämiseen on nyt kaikenmoisen ”ahotoinnin” ja raportoinnin tekoon laitettu mies- ja naistyövuosia enemmän kuin paljon.

Energian turhasta kulutuksesta puheenollen: oletteko koskaan ajatelleet, kuinka paljon maailmassa menee energiaa töksäyttelyjen ja tahdittomuuksien aiheuttamien mielensäpahoituksien eheyttämiseen. Kuinka paljon ihmiset loukkaavatkaan toisia tahallisesti, tahtomattaan, tahdittomuuttaan, tarkoituksella? Sellaisista toipuminen kuluttaa… ja sitä jää miettimään, että miksi? Ja sitten voikin jo miettiä, että onneksi on ystäviä, onneksi on ihmisiä, joiden kanssa on hyvä ja helppo olla.

Vanhemmuus Yliopistoelämää

Töitä ja töistä pois

Ihan reippaan, toimeliaan ja pitkähkön työpäivän jälkeen kaupungille syömään. Viettämään esimiehen läksiäisiä. Taas. Pienellä porukallahan olimme jo toukokuussa, nyt oli koko historiatieteiden porukka, tohtorikoulutettavat mukana myös. Melkein kolmekymmentä meitä oli; ja kuten eläkkeelle liukuvan professorin toiveena oli, päivällisellä ei ollut mitään turhaa pönötystä, ei lahjoja, ei puheita. Onko niin että yliopistolaiset saavat puheista arjessa ja juhlassa niin paljon tarpeekseen, että nautimme vain seurasta, ruoasta, liki familiääristä tunnelmasta. Minä ainakin nautin. Oli mukava.

Hugo tarjosi puitteet ja hyvän ruoan. Jälleen – minulle jälkkäreistä pitämättömälle 😉 – jälkiruoka maistui parhaiten.

Kuinka usein tulenkaan opiskelijoiden kanssa, nimenomaan vähän iäkkäämpien, perheellisten, kanssa puhuneeksi ”elämän korkeasta keskipäivästä”, – tiedättehän: työ, päiväkoti, asuntolaina, korvatulehdukset, paineet töissä ja tutkimuksessa, pakahduttavan onnen päivät, kipu ja kaipaus, valvotut yöt, oma tai puolison urakehitys, syli lapselle, kiireiset aamut, riittämättömyyden tunne, kaksinolon vähäisyys, huoli ja hulvaton riemu – nämä kaikki ja paljon muuta yhtäaikaa.

Tämä ”elämän korkea keskipäivä” -fiilis voi tuntua tässä iässäkin, tässä vaiheessa. Hieman muunneltua, omanlaisenaan. Nyt on tuntunut siltä.

Niitä näitä

Ei niin tyventä

Tiedättekö tunteen, kun on ikään kuin kahdessa paikassa, kun ei tiedä itkeä vai nauraa? Kun tuntuu, ettei millään ehdi ja kuitenkin homma toisensa perään tulee tehdyksi, opiskelija toisensa perään jututetuksi ja jelpatuksi. Jossain välissä rekisteröi, että kaikki eivät ole pahoillaan muutoksista, ja jossain välissä tuntuu, että miksen sittenkin ole jo eläkkeellä tai muutoin pois lipastolta? Yhtä aikaa soitat äidille ja vastaat tyttären tekstareihin. Yhtä aikaa yrität kirjoittaa suositusta jatkotutkijalle, etkä tiedä, miten huomisen fuksi-infon aiot aloittaa. Yhtä aikaa olet seurassa, etkä ymmärrä, mistä nämä kaikki ihmiset tunnet?

Päivän paras hetki kun kävimme tyttären kanssa sushilla. Pehtoori on pohjoisessa, meni jo eilen, joten siksi(kin) tällainen erikoinen tiistain ruokajuttu. Yuki-sushi todettiin hyväksi. Kyselin, jotta oliko Meksikossa sushi-paikkoja, ja millaisia. Tyär kertoi, että kun Suomessa ja yleensäkin sushipaikoissa tuodaan soija- ja wasabi-pussukat, Meksikossa sushipaikoissa tuodaan myös lime- ja chili-pussit! Chili ja sushi! Hmmm …. mitähän mieltä japanilaiset moisesta olisivat?

Nämä kuvathan eivät liity tähän mitenkään muuten kuin~, että yrittävät seesteyttää sekavaa postaustani. Mustikkavanukas ja mantelicrumble. Sitä söimme viikonloppuna. Se on mukava jälkiruoka. Ohje on täällä. KLIKS. Suosittelen. Hyvää ja helppoa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Piti katsoa sanakirjasta, varmistaa, mitä tarkoittaa executive. Hyvältähän se kuulostaa. Mutta ei tunnu. — Kerron joskus….

Makrokuvaus Valokuvaus Vanhemmuus

Kastetta on vielä

Avaan radion ja alan tiskata.
Lukisivatpa runon, hyvän runon.
Mutta eivät.
En minä jaksa ajatella astioita ja tiskivettä.
Jos olisin oikea äiti
tuosta lapsesta sentään kiittäisin;
se ripustaa leikkejä päivieni puihin.
Nytkin se kohta herää ja me leivotaan
ja se painelee kivoja koloja sämpylöihin.
Saa se painella,
sillä on puhtaat kädet.
(Eeva Heilala)

Tuli mieleen tuo vanha runo, kun tytär äsken kävi, oli.

Tuosta Heilalan runosta (tai pidemmän runon lopusta) pidin hyvin paljon silloin kun olin lasten kanssa kotona. Silloin kun tyär oli neljän ja veljensä kaksi ja puoli (kuvissa ovat vähän vanhempina). Olin kotona melkein siihen asti, että poika täytti kolme. Kotihoidontuella ja paikallishistoriaa kirjoitellen olin kauan kotiäitinä. Siihen maailmanaikaan se vielä onnistui, että vain äiti oli kotona. Meille se sopi. Erinomaisesti sopi.

Kastetta on vielä… Taitaa olla aika kauan.