Tuulestatemmattua

Kaipuu hangille

Eilen olin Nallikarissa harjoittelemassa keväthankien kuvausta.

Josko hiihtolomalla (kymppiviikko) mökille pääsis. Kovasti tuo onkin ollut tänään mielessä, sillä Pehtoori ilmoitti sinne huomenna lähtevänsä ja mökkinaapuri/historiankirjoituskumppani kävi tänään duunissa kertomassa lähtevänsä hänkin pohjoiseen (84 v. ja ihan pokkana hurauttelee yksikseen mökille ja takaisin talvikelilläkin) ja säätiedotus lupaa sinne aurinkoa ja pikkupakkasta, ihan unelma rinne- ja hiihtokelejä. Jotta mieluusti minäkin suuntaisin jo nyt kohti Hangasojaa.

Mutta vapaaviikolla (jolloin on kyllä ehkä yksi väikkärin käsikirjoitus arvioitavana ;)) on ehkä suunta etelään: on mahdollisesti tulossa muuttokuorman roudaaminen Helsinkiin. Siitä huolimatta haluaisin myös pohjoiseen. Mutta katsotaanpas nyt.

On nyt niin monta liikkuvaa tekijää, ettei oikein tiedä, mitä ehditään, missä välissä minne ja ketkä …

Työt vain hieman häiritsevät vapaata liikkumista.

Siitäpä tulikin mieleeni … huominen luento olisi vielä täydenneltävä…

Pataleipää, kolmiokakkua – läksärit

KAIKKI leipovat pataleipää. Instagramissa ja Facebookissa ja ruokablogeissa on jo kuukausia sitten leivottu pataleipää. Pitihän minunkin sitten. Ohjetta etsiessä kohdalle sattui tämä blogi, josta otin pataleivän ohjeen. Ja tässä suora kopio sieltä

Yksi pataleipä
2 tl suolaa
1 tl kuivahiivaa
7 dl vehnäjauhoja
3½ dl reilusti kädenlämpöistä vettä (n. 42 astetta)
Sekoita kulhossa kuivat aineet ja sekoita nopeasti joukkoon lämmin vesi, älä vaivaa. Peitä kulho tuorekelmulla ja jätä se tekeytymään huoneenlämpöön n. 12-18 tunniksi. Kumoa taikina jauhotetulle pöydälle, taittele nopeasti palloksi (älä vaivaa!) ja jätä leivinliinan alle kohoamaan vielä reiluksi puoleksi tunniksi. Laita kannellinen uunipata (n. 3 litraa) kylmään uuniin ja kuumenna uunia 225 asteessa noin puolisen tuntia. Ota pata pois uunista, nakkaa taikinapallo vuokaan ja paista leipää 30 minuuttia kannella peitettynä. Ota kansi pois padan päältä ja paistaa leipää vielä 15 minuuttia. Tarjoile hieman lämpimänä.

Hyväähän siitä tuli. Oikein hyvää. Ja rapeakuorista. Ja helppohan se on.

Toinen uusi simppeli ohje, jota kokeilin on mustikka – mustikka mikä? — mustikkatahna, mustikkatäyte? Mikähän sen oikea nimi on? No joka tapauksessa innokas ja ymmärtääkseni erinomainen kakkujen tekijä kampaajani, jonka kanssa hyvin usein puhumme paitsi lapsistamme myös kokkaamisesta, kertoi tämän jutun: kattilaan pistetään 600 g puolijäisiä mustikoita, 3/4 dl perunajauhoja ja 3/4 dl sokeria. Sekoitellaan ja annetaan kiehahtaa. ”Ensimmäisen pulpahduksen” jälkeen otetaan pois liedeltä. Se on siinä. Se on hyvää suoraan kattilasta, mukavaa lisuketta viilin päällä, kerrostettuna jätskin kanssa tai kakussa. Piti sitten tehdä kakkupohjat, vatkata kermaa ja rahkaa sokerin kanssa, ja kerrostaa nämä kaikki.

Muutoin menu hyvin meille tyypillinen juhlasafka: lampaanmaitojuusto-tomaatti-paprika-purjo-vihersalaattia paljon, puikulaperunamuusia ja poronpaistikäristystä, homemade puolukkasurvosta.

Ja sitten tyär tarjosi samppanjaa! Sai valmistujaisissaan toissa kesänä sedältään ja tämän vaimolta pullon hienoa Taittingerin sampanjaa ja ilmoitti jo silloin, että ”tämä korkataan sitten kun saan työpaikan”. Mansikanmyyntiä ei laskettu, eikä Meksikoon lähtiessä tainnut tuota muistaa, mutta tänään toi sen meidän kesken jaettavaksi.

Emme pahastuneet. 😉

Strassburg, Meksiko, Meksiko – ja nyt Helsinki. Tyttären läksäreitä taas vietelty. Tällä kertaa, näissä läksäreissä ei juuri mitään surumielistä, päinvastoin. Ilmassa iloa ja odotusta. Uuden lehden kääntämistä.

Enkä minä nyt kuuntele Laura Närhen ”Mä annan sut pois”, en Haloo Helsingin ”Maailman toisella puolen”, en edes J. Karjalaisen ”Hän”, saatikka Maarit Hurmerinnan ”Lainaa vain”, vaan olen vain kovin iloinen, että tämä on nyt näin. Hyvin on.

Valokuvaus

Kuvia lenkiltä ja vuokra-asunnoista

Aamupäivän kierros tavallisesta poikkeavassa järjestyksessä, ja lenkille vasta puolen päivän jälkeen.

Melkoinen tuuli, mutta lenkin loppupuolella alkoi aurinko pilkistellä, heittää varjoja. Lopultakin ihan lussakka keli oli, ihan maaliskuun tuntu. Mutta ei sittenkään kovin kuvauksellista. Ei kimmeltäviä hankia, ei taivaankannen korkeaa kaarta. Kaikki otokset näyttivät kovin pliisuilta. Ja niinpä laitoin kameraan asetukset HDR-kuvia varten. Eiväthän ne todellisilta näytä, mutta on niissä värikylläisyyttä ja särmää.

klikkaile isommiksi.

Eilen ja tänään olen surffaillut aina välillä Helsingin vuokra-asuntosivuilla. Onhan vuokrat ovat ihan hirveitä, vaikka tyär ei mitään luksus-kämppää haluakaan. Kuitenkin ehdottomasti haluaa kantakaupungista, metron tai ratikkalinjan vierestä, ei mistään Keravalta tai Vantaan lähiöistä. Työpaikkansa on niin keskellä kuin oikeastaan voi; Alma Median uusi toimitalo on Elielin aukion vieressä, tai siis radan varressa Sanoma-talon takana, se on niitä uusia toimistotaloja. Mutta on kyllä mielenkiintoista katsella kuvia huusholleista ja sisustuksista… Yksiöt ja kaksiot voivat olla käsittämättömän täynnä tavaraa!

Kolmestaankin sitten etsittiin .. tyär kun kävi iltapäivällä syömässä (Stockan sitruuna-lammas-tuoremakkarat ovat hyviä, samoin tarjouksessa ollut lampaanmaitojuusto, jonka siivutin, käytin pannun kautta ennen kuin valelin hunajalla ja laitoin salaattiin pihvitomattien päälle) ja kertomassa parin viikon työnhakuturneensa vaiheista ja uudesta duunistaan.

Ja nyt lähden tekemään pataleipätaikinan. Huomenna kerron — jos onnistui. Huomenna paljon muutakin uutta kokeilussa.

Vanhemmuus

Vanhempana

Nukuin päiväunet. Olivat tarpeen. On ollut taas sellainen 5 x 5 viikko. Joka aamu olen herännyt viideltä, ja vasta tänään aamulla autolle kävellessä näin: liki täysikuu. Mutta ihan riittävästi olen kuitenkin nukkunut, jotta kaikenmoista liki farssiksi yltävää olen ehtinyt työviikon aikana kokea. Ja tänään olin liki ainut töissä: hiljaista ja aikaansaapaa.

Ensimmäinen helmikuun viikko on siis nyt ”ryssitty”.

On kaksi kuukautta siitä kun Esikoinen palasi Meksikosta. Kolme viikkoa noista kahdesta kuukaudesta tyär on ollut Tampereella ja Helsingissä työnhakureissulla.

Ja nyt kun tänään palasi Ouluun, yritän järjestää yhteistä safkaa, eivät nämä kaksi (kuvassa yllä) löydä viikonlopustaan sopivaa välämää tulla yhtäaikaa kotikotiin syömään.Tulihan tämä erityinen yhdessä syömisen tarve, juhlan aihe, hieman yhtäkkiä, mutta kuitenkin molemmat sitä haluavat. Ja Miniäkin. Ja me Pehtoorin kanssa tietysti.

Mutta kun tyttärellä olisi paljon muitakin tapaamisia – ennen kuin taas lähtee.

Niinhän siinä sitten kävi, että tytär työpaikan sai! Ei ihan ilman jännitystä, monenlaista tekemistä, kahdeksan tunnin(!) soveltuvuuskoetta tulokseen päässyt, mutta niin vain paikan sai. Ja lopulta sitten oli jopa valinnan varaa. Ja valitsi sitten sen, jota itse eniten halusi: Kauppalehden digi-markkinointitiimissä aloittaa reilun viikon päästä.

Ja ennen kuin lähtee, ennen kuin muuttaa Helsinkiin, olisi toive viettää ilta yhdessä ruoan äärellä. Ja tavoitteeseen pääsemiseksi minä tässä jatkan koordinointia.

Olenhan niin iloinen tyttären puolesta, ylpeä toki, eikä vähäisin ilon aihe ole se, että työpaikka on Suomessa.

Yliopistoelämää

Puhumisen ajoittamisen tärkeydestä

Aloitin työpäivän soittamalla tarkoittamani henkilön veljelle. Tarkoittamani henkilö työskentelee yliopistolla, ja olin saanut eilen hänen numeronsa, ja minulle vielä erikseen sanottiin, että kyllä se T. tulee aina aikaisin, saat varmasti hänet kiinni ja ”ihan rauhassa voit soittaa heti aamusta”. Itsekin olen vuosien aikana nähnyt ja oppinut, että T. tulee aikaisin – meillä kun on autopaikat samassa rivissä, ja hänen autonsa on usein parkkipaikan ainoa silloin kun tulen. Joten en empinyt heti seitsemän jälkeen kilauttaa, koskapa tarvitsin apuaan heti kahdeksalta. Herätin veljensä. Veli ei ole aamuvirkku. Hän kertoi sen puhelimessa. Ei hän niin kovin vihainen ollut. Sanoin olevani pahoillani. Ei se paljon auttanut.

Kahdeksan jälkeen, kun olin saanut myös tarkoittamani T:n kanssa asiat hoidetuksi, minulla oli suoritettavana yksi pieni työtehtävä yhden toisen yliopistolaisen kanssa, ja hän on aika uusi meillä, emme ole juuri tutustuneet aiemmin. Huomasin taas kerran puhuvani liikaa. Mutta se auttoi. Tutustuimme.

Loppupäivän ohjelma meni ”Avoin ovi” -päivän merkeissä. Olin ilmoittanut, että tänään olen vain ja ainoastaan opintojen (ja opinnäytetöiden) ohjausasioissa paikalla. Olipa avoin päivä. Tänään en puhunut ohi. Ehkä se johtui siitä, että odotin kysymyksiä ennen kuin vastasin. En selittänyt omiani kuvitellen, että ne olisivat niitä asioita, joita opiskelijat haluaisivat kuulla. Koko päivä ja melkein parikymmentä kävijää/soittajaa meni ja kävi. Jäi hyvä mieli.

Töistä suoraan Caritakseen. En paljon puhunut. Yritin olla avuksi. Ajoitus on joskus mennyt huonomminkin.

Kun iltasella ruokapöytään Pehtoorin kanssa pääsimme, oli mukavaa puhuttavaa niin paljon, että erinomaisen hyvä broileripata jäi vaille huomiota. Ehkä ohje palautuu joku päivä. Yritän.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Eri puhetta

Huomaan että heti kun ollaan helmikuussa, minun kuvaukseni siirtyy sisätiloihin, ainakin aika paljolti. Tulppaaneja ja työpöytiä ovat aiempienkin helmikuitteni postaukset vuodesta toiseen pullollaan. Ja kuinkas ollakkaan tänäänkin sitten piti pikku kopperoni kuvata.

Enpä tuolta aamuseitsemän jälkeen juuri poistunut kuin vessaan ja kahville. Humahtihan se aika taas.

Tässä on viime aikoina useasti tullut sellainen kokemus, että emme opiskelijoiden kanssa enää kohtaa. Emme kohtaa ajatuksellisesti. Meidän käsityksemme maailmasta, elämästä, opiskelusta, työstä eivät ole samassa linjassa. Tai siis että minä näen asiat liian suoraviivaisesti. Nuoret eivät ajattele kovinkaan lineaarisesti juttuja, heille ne eivät mene vasemmalta oikealle, alhaalta ylös, tai ylipäätään ne eivät välttämättä ´mene´ mitenkään, ne ´ovat´.

En osaa edes piirtää mitä tarkoitan. Mutta on kyse siitä, että puhun ohi. En osaa (enää?) opiskelijapuhetta, ja samaistuminen on vaikeaa. Tai yksinkertaisesti meidän maailmamme ovat niin erilaisia, että käsitteet tarkoittavat meille eri asioita. Muutaman kollegan kanssa olemme tästä puhuneet, – ikäiseni ymmärsi heti mitä tarkoitan, ja sitten toinen vuosikymmeniä minua nuorempi naurahti asiaa selittäessäni, ja sanoi: ”Tiedätkös, tuota kutsutaan sukupolvien väliseksi eroksi.”

Ajatus siitä, että tiettyä asiaa seuraa toinen tietyn lainalaisuuden mukaan, ajatus siitä, että tietoa pyritään kumuloimaan, ajatus siitä, että asioilla ei niin vain ole tapana järjestyä, jollei niiden järjestymiseksi tehdä jotakin, ajatus siitä, että elämässä kaikki ei todellakaan aina mene helposti ja mukavasti, ja kaiken huipuksi ajatus siitä, että asioiden ylipäätään pitäisi edetä, ovat monille nuorille aika lailla vieraita.

Mutta olisiko tässä jo avain ymmärtämiseen? Siis siinä, että tajuan ja tunnenkin, että puhun ohi?

Ja toki on vielä paljon niitä, joiden kanssa puhumme ihan samaa kieltä.

Niitä näitä

Pieni juttu vain

Nyt on vaan niin väsy. Eikä ajatus enää kulje.

Töiden ja iltakokouksen jälkeen, olen tovin lukenut, vähän huomisia powerpointteja valmistellut, ja sitten opin uuden jutun!

Tuossa yläkuvassa oleva tuore appelsiinimehu-pirtelö on ”syvätty”. Siis kohde irrotettu taustastaan. Osaan tehdä tuon jutun Photoshopilla (täällä joskus tehtyjä aika hyviä harjoituksiakin… ) Mutta nyt löysin PowerPointista maailman nopeimman tavan tehdä tuommoisia. Kerron joku päivä. Nyt on vaan niin väsy…

Historiaa Oulu

Pokkitörmän historiasirpaleita

Tänään on 25 vuotta siitä kun sain virkanimityksen Oulun yliopistoon. Sitä ennen olin ollut siellä jo monta vuotta töissä.

Kun minä nyt tänään taas vähän menneessä pyörin, sekä omassa elämässäni että töissä, niin tähän ”Lyhyt oppimäärä Pokkitörmän ja lähitienoon historiasta”.

Tulva Oulun torilla 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

klikkaamalla kuvat suurenevat

Ja sama maisema eilen.

En ole koskaan pitänyt ”Vaakunan” (nyk. Radisson Sas) rakentamista tuolle paikalle kovin onnistuneena ratkaisuna.

Toinenkin ennen – nyt -kuvapari eilisen Pokkisella kameran kanssa kulkemisen jälkeen.

Parhaillaan isossa julkisivuremontissa olevan Kolmio-talon (vas.) paikalla

oli 1800-luvulla tuollainen puinen talo, josta en kyllä tähän hätään tiedä mitään…

Oulu oli tuolloin vielä selvästi merellinen kaupunki.

Nyt kun talvisodan Ouluun kohdistuneista pommituksista on liki tarkalleen (21.1.1940 viimeinen kolmesta isommasta) 75 vuotta ja kun Laura joku viikko sitten tuolla kommentissa kertoi, että ”Muistan, että tehtiin yläkoulussa kiertoajelu/-kävely Oulussa. Siitä retkestä muistan vain pommitusten jäljet jonkun rakennuksen kivijalassa.” niin piti sitten eilen käydä ne jäljet kuvaamassa. Lyseon voimistelusalin kivijalassahan ne pommin sirpaleiden jäljet on.

Tuosta samaisesta paikasta Franzenin talon pommisuojaan juoksemaan lähtenyt tanskalainen vapaaehtoinen sotilas haavoittui, ja kuoli muutamaa päivää myöhemmin.

Tammikuun viimeisen pommituspäivän tuhot kaupungissa olivat aineellisesti aika isot (mm. Ainolan kauniin kansallisromanttisen kirjastorakennuksen palo), mutta Mathias oli ainoa kuolonuhri.

Lopuksi vielä Oulun linnan raunioille 1890-luvulla rakennettu Merikoulun tähtitorni,
ja siinä nykyisin toimiva kahvila: ”ei ole talvikunnossapitoa”.

Varsinainen Merikoulu oli siinä, missä tuo ylläoleva Lyseon voimistelusali nyt on.

Sota-aikana siellä oli Lotta-kahvila.

10915255_797131030354196_232929144823954158_n

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini Valokuvaus

Laskiaiswhoopie

Pullaa piti leipomani tänään. En leiponut pullaa. Mutta jotain helmikuista halusin silti jälkkäriksi tehdä. Joku pieni talviherkku? Laskiaispullien päivitys? Uusi laskiaisherkku? Pieni talvihyvä. Whoopie marsipaanitäytteellä? Siinä se on!

Laskiaiswhoopiet

4½ dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl suolaa
120 g voita
1,5 – 2 dl hienoa sokeria
1 muna
1½ dl turkkilaista jukurttia

Täyte:

Vihreää marsipaania, kirsikkahilloa tai lemon curdia
Tömäkäksi vispattua Luomu Vispikermaa

Laita uuni lämpiämään (180 C).
Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Lisää muna.
Sekoita kuivat aineet keskenään, ja lisää ne sekä jukurtti vuorotellen taikinaan.
Pursottele pellille halkaisijaltaan kolmen sentin nokareita,
ja paista vaaleanruskeiksi (noin 12 minuuttia).
Jäähdytä ja kokoa.

Leikkaa marsipaanista viipaleita, ja täytä whoopiet niillä (tai hillolla tai lemon curdilla) ja kiinteäksi vatkatulla, vaniljasokerilla (1 tl) maustetulla, vispikermalla.

Meillä kaikki kolme täytevaihtoehtoa saivat kaikilta maistajilta puoltoääniä. Itse pidin marsipaaniversiosta eniten. Italialaisille ja jenkeille ja pikkulapsille maistuisi varmaan Nutella-täyte ylitse muiden.

Paljon muuta mainitsemisen arvoista tänään ei ole tullut tehdyksikään. En voi väittää, että olisin nauttinut lenkillä olosta. Pyrytti, tuuli ja tuiskusi, jalkakäytävät nietoksien peittäminä. Kovin musta-valkoisia, merkillisesti graafisia ovat tämän päivän kuvaotokseni. Kuvausiloa heikensi havainto, että eilisen kaatumisäksidentin jäljiltä vakio-zoom-linssini oli sittenkin hieman vaurioitunut. Se lonksuu. Ihan kuten vielä pääni, niskani, ja kaulanikin! Miten kaula voi tulla niin kipeäksi jos jymähtää suorilta jaloilta selälleen!

Lenkille lähdin kaupungille, – ajatuksena oli kuvailla jotain sää-maisemakuvia.

Mutta ”ei-niin-mukavassa-kelissä” jämähdin näille vakioreiteille.

Martti on ihan sen näköinen, että lumi lämmittää.

Laaniskassa lumesta kauniit kehykset.

Oulu Valokuvaus

Erilainen lauantai

Merkillinen päivä.

Ettekä usko, mutta taas olen ollut lintukuvaamassa!

Näiden tilhien kuvaaminen oli koitua kohtalokkaaksi: otin ja liukastuin oikein todella pahasti, ja ”vedin lipat”. Ilman Icebugeja olin liikkeellä. Kun ei muka pitänyt olla liukasta. Ja olin lähtenyt liikkeelle ajatuksena käydä ennen kuvaus/ulkoilu/lenkkeilysessiota kaupassa ja äidin luona, joten ajattelin, että sisätiloissa (vaikka sitten vain kaupassa ja kerrostalon käytävillä) ikävästi napsuvat nastakengät jätän kotiin. Ja sitten tietysti se yksi kohta Intiön kävelyreitin varrella oli liukas. Ihan hiton liukas. Vieläkin särkee päätä, vaikka olen jo ollut erinomaisella päivällisellä ja viiniäkin nauttinut.

Harvoin opettajaa kutsutaan kenenkään opiskelijan kotiin syömään. Minut oli väitösohjattava vaimonsa kanssa kutsunut. Jo ele on hieno, ja hirvivorschmack ei hevin unohdu. Opin paljon uutta.

Ja oli todella mukava istua valmiiseen pöytään, olla ihan vain vastaanottavana puolena. Ja onneksi oli nälkä. Pari tuntinen kameran kanssa ulkona oli taas hoidellut tämän asian kuntoon…

Lähettäisiköhän tuon kuvan YLEN sääkuviin?