Muistatko missä olit 40 vuotta sitten juuri tänä päivänä, siis lokakuun 19. päivänä? Uljaksen päivänä vuonna 1976.
Minä muistan, missä olin. Pehtoorikin muistaa, missä oli tuolloin. Me oltiin ekoilla treffeillä. Ollaan seurusteltu 40 vuotta.
Jo edeltävä kesä kuljettiin samoissa porukoissa, kaksistaankin tavattiin. Ja oltiin oltu luokkakavereita jo kaksi vuotta. Keskikoulussa (Tuiran Yhteiskoulussa, josta sitten pian tuli Yläaste ja Lukio) oltiin oltu rinnakkaisluokilla, mutta ei oikeastaan toisiamme silloin tunnettu. Mutta sitten kun lukio syksyllä 1974 alkoi, mentiin molemmat reaalilinjalle. Silloin lukioon vain ”mentiin”, ei tarvinnut pyrkiä. Oppikouluun oli kyllä pitänyt pyrkiä viisi vuotta aiemmin.
Noh, me olimme siis pari vuotta, lukion kutosen ja seiskan luokkakavereita. Syksyllä kun koulu sitten alkoi, emme enää olleet samalla luokalla, koska minä jätin saamani ehdot suorittamatta, ja ihan suosiolla jäin luokalleni. Mikä oli kyllä vallan viisasta, sillä kevään välitodistuksessa oli viis viitosta! Eikä mistä tahansa aineista, vaan matikasta (josta siis ne ehdotkin tuli), ruotsista, saksasta, fysiikasta ja kemiasta. Ei oikein hyvällä perustalla abiturienttivuoteen lähdöt olleet noissa, joten oli ihan viisasta tuplata. Tässä vaiheessa peruskoulu-uudistus ylsi lukioon, ja jäin siis seiskalta suoraan lukion toiselle. 😉 Joten luokkakaveruutemme päättyi siihen.
Välitunneilla ja koulun jälkeen, sekä viikonloppuisin edelleen tavattiin enemmän ja vähemmän satunnaisesti, kunnes sitten ryhdyttiin oikein ”virallisesti” seurustelemaan.
Kuva on otettu yhden kaverimme vanhempien mökillä, aika lailla nelisenkymmentä vuotta sitten. Retsku ja Satski me silloin oltiin. Huoh.
Tänään kun konttailtiin Aapelin kanssa olohuoneemme lattialla pohdittiin, että ehkemme tuolloin vielä ajatelleet loppuelämäämme yhdessä viettävän. Nyt on kyllä ajateltu, että niin tehdään.
Alkaa olla todella tarvetta D-vitamiinille. Päivälläkin on oltava sisällä valot. Kynttilät ja muutamat ”kausi”valot ovat jo valaisemassa lokakuisia päiviä ja iltoja. Leivinuunissa on joka päivä tuli. Autossa talvirenkaat, ja lenkillä oltava jo aika paljon päällä, pipokin. Koulussa miljöö- ja maisemakuvauksesta ollaan siirtymässä studio- ja henkilökuviin. Virittelin tänään studiolamput ja taustakankaat ja tuloksena ”tutkielma Alessin hedelmäkorista ja C-vitaminiista”. Tässä kuvahaasteessa yksi lisäpointti on ”minimalismi”; eli minimalistinen kuvaus yhdestä kohteesta, ja tee kuvasta ”taiteellinen”. Auttaisiko taiteellisen vaikutelman syntymiseen, jos annan kuvalle nimen. ”Ilopilleri”.
Huomenna tulee Aapeli taas malliksi. On otettava ensimmäinen sarja matkalla kohti studiokuvausnäyttöä, joka on tammikuussa. Nyt kun poika jo kävelee ja on muutoinkin kaikin puolin vilkkaampi kuin vielä yksvuotiskuvia ottaessani, niin voi olla tiedossa pienesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Sikäli tällaiset hedelmäasetelmat ovat helpompia.
Tämä viimeinen on viimestellyin, ja ainakin se kannattanee klikata isommaksi.
[klikkailehan isommaksi – katutaide näkyy paremmin]
Tänään aamulla jäin Caritaksen käynnin jälkeen kaupunkiin lenkille, ja kävin katselemassa Sepänkadun varrella olevaa katutaidetta. YLEOulun ja Technopoliksen pihassa on maalaus, jossa on melkein kaikki Oulun keskustan tärkeät maamerkit (jotka täällä Temmatun kuvissakin ovat usein näkyneet) kuvattuna. Ja koko keskusta näyttää olevan vajoamassa viemäriin? Vai tulkitsenkohan väärin?
Pihalla on sitten myös jänniä pyörätelineitä, sinisen, purppuran ja keltaisen lisäksi siellä on myös vihreä auto. Pyöräilykaupungin imagoon sopivat aika hyvin. Tosin vain muutamalle pyörälle paikka yhdessä telineessä.
Joka tapauksessa sellaista arjen estetiikkaa, mukavaa erilaista kaupunkinäkymää, josta pidän. Olkoonkin, että värit paikoin muistuttavat Linnanmaan kampuksen vanhan puolen seitskytluvun vihreitä, oransseja ja keltaisia seiniä, jotka eivät ole minua erityisemmin viehättäneet. Eivät vaikka itselläni murrosikäisenä 70-luvulla oli, kun ehdottomasti halusin, vihreät seinät omassa huoneessani. Ja kaikkein hienointa huoneessani oli lokerikko, joka on edelleen tuotannossa.
Olin nähnyt sellaisen Helsingissä kun kävimme äidin kanssa Kulttuuritalolla konsertissa katsomassa ja kuuntelemassa Tapani Kansaa (jonka kotitalo oli Tavastilan mummulani naapurissa): ´Delilah´ oli niin ”mahetsu” biisi, mutta me kävimmekin katsomassa operetin ”My Fair Ladyn”, jossa oli myös Lasse Mårteson sekä Seija Simola? Ja vuosi oli? – ehkä 1971 tai 1972. Operettikin oli kyllä hieno kokemus, hauska. Mie taisin kyllä pitää Mårtensonista vielä enemmän kuin Tapani Kansasta.
No tuolla samaisella reissulla siis pyysin, että saisin tuollaisen lokerikon, mutta ei äiti ostanut. Kotiin palattua hoksautti kyllä iskää, että tämä seuraavalla Helsingin reissullaan sen ostaisi ja niinpä sain Uten.Silo-lokerikon joululahjaksi. Design-lokeroni oli täynnä kaikkia pieniä teinille tuikitärkeitä tilpehöörejä, ja ah, se oli ihanan kirkkaanvihreä!
~~~~~~~~~~~~~~~~
PS. Oululaista kaupunkinäkymää, ja erityisesti nykyisen Valkean tienoilta, menneiltä vuosikymmeniltä on komeasti esillä eilen julkaistussa Kalevan kuvagalleriassa.
Koko päivä ruoan äärellä, ennen ja jälkeen, tehden ja nauttien, laittaen ja poiskorjaten.
Ennen kuin Pehtoori pakkaa hiiligrillin talvipakettiin, oli aika nauttia grillattua meritaimenta. Sen ympärille oli sitten minun tehtäväni tehdä lisukkeet: viimeiset lehtikaalit kävin leikkelemässä yrttipenkeistäni, sipulivarsia paahdoin uunissa bataattien kera, lisäksi tein rustiikkia oman maan tillillä maustettua tsatsikia. Alkuun oli nautittu mökin lähimetsästä poimituista sienistä tehtyä suolasienisalaattia graavilohen ja puikuloiden kera. Ja jälkiruoaksi oli kahvia ja omenapinocchio (alias -brita).
Ei ole oikein onnistuneen näköinen tuo kakkupalanen, mutta kyllä se oli hyvää, sanoivat kaikki. Minäkin sitten lopulta, vaikka tosiasia on se, että vähän lasehtinut oli tuo pohja. Pelkkä täyte olisi hyvää jälkkäriä, ja sellaisen vielä tässä lähiaikoina varmasti teenkin. Eli pelkästään sokerissa paistettuja omenalohkoja vaniljarahka-kermavaahdon kera oli täyte, ja sellaista voisin tehdä. Se kuluisi varmasti kaikki kerralla, eikä olisi niin paljon sokeria/kaloreita. Tein tuon kakun Valion ohjetta noudatellen, ehkäpä senkin joskus uudelleen kokeilen, vähemmän pohjia paistaen.
Lokakuun puolivälin sunnuntaipäivällisessä oli kyllä paljon isompaakin erikoisuutta kuin tuo omenakakku. Olipa nimittäin äitini meillä syömässä. Kuinka kauan on edellisestä kerrasta? Muutamia vuosia! Pehtoori haki ja Juniori vei harvinaisen ”vieraan”. Aapeli kyllä vierasti isomummua, mutta ei sisartani, jota hän onkin tavannut useammin.
Viikonloppu on kulunut monin tavoin herkutellen, mutta huomenna olisi taas opiskelijan ryhdistäydyttävä ja suunnattava katse kohti opintoja, jatkettava kuvaamista, lukemista, kuvankäsittely-tutoriaalien katselua, suunnattava kohti studiojaksoja.
Kuvahaastesivukin on taas herännyt aika hyvin henkiin, siellä on hienoja kuvia aiheesta ”syksyinen kaupunki”. Nyt lienee aika asettaa uusi haaste, ja ajattelin, josko kuvaisimme seuraavan parin viikon aikana aihetta ”Viiva”; 1 – 3 kuvaa viivasta. Ja nimenomaan yksikkö, ei viivat, vaan viiva.
Botrytis Ouluensis, meidän viinikerho, on lähellä varttivuosisatafestivaalejaan. Kuukauden päästä on Suuri Juhla. Ja sitä tänään suunniteltiin, ja samalla maisteltiin muutama ihan erinomaisen hyvä bretagnelainen viini. Loiren laaksossa seikkailimme.
Illan isäntäpari vietti siellä kesällä muutaman viikon, joten me muutkin pääsimme osalliseksi alueen viinintuotannon helmistä. Toki meillä Pehtoorin kanssa oli kokemusta alueen viineistä; kesällä 2001 oltiin ystäväperheen kanssa viikko Pornicissa, Loiren laaksossa. Ja jo silloin todettiin, että ei ole alueen viinintuotanto ihan meidän makumaailman ytimessä…
Ja äsken tuossa kotimatkalla bussissa Pehtoorin kanssa vielä pohdittiin, että onhan se Ranska lopultakin kovin vaikea viinimaa. Ei vielä olla sinuiksi tultu. Huippuhetkiä todellakin on koettu, mutta kun ei vaan opi …
Kuvassa on Chateau Petrus. Maailman kalleimmaksi mainittu punaviini. Eilen kuvailin (/lavastin) tuota… Vuosikerta on 1992. Nautimme sen vuonna 2004 syksyllä.
Sekin on yksi niistä hienoista kokemuksista, joita noiden ihmisten ja viinien kanssa on koettu.
Huomenna on uudet haasteet, joten nyt lopettelen kujan iltakuvaan ….
Niin muistinko kertoa siitä kuinka Apsu oli tänään taas ilonamme… Joka tapauksessa oli, ja sen minä muistan kauemmin kuin satunnaiset ranskalaiset viinit. …
Kyllähän se niin on, että edelleenkin viikonloput ovat paremmin syömisen aikoja. Siten erottuu arki ja juhla. Tosin … eilenkin syötiin melkein paremmin kuin tänään, mutta tänään ruoan kanssa oli viiniä, mikä teki – alkuun hieman arveluttavasta – salaattiruoasta oikein makoisan.
Ja tänäänhän se selvisi: ei tule meille Mikko Leppilampi syömään. En nimittäin aio kutsua. Miksikö? Sattuipa nimittäin niin, että otin Vapun (Pimiä) keittokirjasta ohjeen ”Itämainen nuudelisalaatti” työstettäväksi, koskapa minusta se oli lähtökohtaisesti oikein hyvänkuuloinen, erilainen sapuska.
Alla resepti sellaisena kuin sen varioin; oli pakko varioida mm. siksi, että ei ollut tarpeeksi limeä ja siksi, että Pehtoori ei pidä kovin tulisesta.
Itämainen nuudelisalaatti
200 g kuivattuja ohuita riisinuudeleita 1 tuore punainen chili 3 porkkanaa 1 punasipuli 1 ruukku tuoretta korianteria 1 ruukku tuoretta minttua 400 g naudan paistijauhelihaa öljyä
Keitä nuudelit kypsiksi pakkauksen ohjeen mukaan ja valuta kylmässä vedessä. Paista jauheliha tilkassa seesamiöljyä, suolaa ja pippuroi kevyesti. Siivuta porkkanat pitkittäin kuorimaveitsellä ja leikkaa sipulit puolikuun muotoisiksi siivuiksi niin, että puolitat sipulin ja leikkaat puolikkaat ohuenohuiksi. Pilko chili pieneksi ja silppua yrtit. Sekoita salaatin ainekset käsin laakealla vadilla. Sekoita kastikkeen ainekset keskenään ja valuta salaatille.
Niin että, mitenkö tämä Mikko Leppilampeen liittyy? No kun Vappu P. kertoo kirjassaan, että kun hän teki ja tarjosi tätä Mikko Leppilammelle, tämä oli todennut, että ”Just täydellistä”. Siinäpä se. Minun mielestäni ihan muunlainen safka on ”just täydellistä”, eli meillä ei makumaailma natsaa yhteen. Mutta hyvä on, en ole pahoillani. Ja niinpä mekin Pehtoorin kanssa lopulta totesimme, että sittenkin hyvä, erilainen oli tämä salaatti, jolla varmasti on paikkansa buffeepöydässä.
Ja onneksi olimme nauttineet päivällä lounaaksi lautaselliset eiliseltä jäänyttä fenkolikeittoa. Sekin on samaisesta Vapun reseptit -kirjasta. Ja se ON hyvää, myös lämmitettynä
Laitoin lautasen pohjalle silputtua prosciuttoa, olisi kannattanut käyttää uunin kautta, jolloin olisi saanut kinkkusilpusta rapean kuorutteen keiton pinnalle, noh, ensi kerralla sitten.
Fenkolikeitto Vapun tapaan …
2 salottisipulia 2 tuoretta fenkolia 1 rkl voita 1 ½ dl valkoviiniä ½ l kanalientä (kuutiosta tai itse tehtyä) 2 ½ dl ruokakermaa suolaa ja mustapippuri Silppua sipulit pieneksi ja leikkaa pestyt fenkolit viipaleiksi. Laita voi kattilan pohjalle ja freesaa sipulisilppua hetki. Lisää fenkolit ja jatka kuullottamista. Kaada sekaan valkoviini ja anna kiehahtaa. Kaada sekaan kanaliemi. Odota, että keitto alkaa kiehua ja laske lämpöä niin, että se kiehuu hiljalleen.
Anna porista noin vartin verran, että fenkolit ovat kypsiä. Lisää kerma ja sekoita sileäksi sauvasekoittimella tai blenderissä. Mausta keitto suolalla ja pippurilla.
Minulla sattui olemaan pakasteessa itsetehtyä kanalientä, mikä tietysti merkitisi pientä upgreidaamista kuutiotasolta, mutta se, missä olisin voinut tehdä huolellisemmin, oli, että olisi kannattanut todella keittää fenkoli umpikypsäksi. Olisi tullut vielä samettisempaa, vaikka ei pieni ´al dente´ keitossa niin haitannutkaan.
Viineistäkin lupasin mainita. Nyt – kuten usein syksyllä – on espanjalaisten viinien aika. Jo viime viikonlopulta on mainittava Raiz de Guzman, joka on Ribera del Dueron viinialueelta. En etiketin perusteella, enkä hinnan perusteella, tulisi sitä koskaan ostaneeksi, mutta siis miksi? Joka tapauksessa se on ollut jo kahdesti meillä, ja se on kyllä erinomainen pataruokien ja pihvien viini. Huolimatta siitä, että se on ´vain´ crianza.
Riojan ja muutamien muiden Espanjan viinituotantoalueiden luokituksissa käytetään ikäluokitusta ´crianza´, ´reserva´ ja ´gran reserva´. Muistanpa viiniharrastukseni alkuvaiheessa oppineeni, että crianza on ”vauvaikäinen”, reserva ”päiväkoti/leikki-ikäinen” ja gran reserva ”ala-astelainen”. Juuri tuolloin nuo ”ikämääritykset” olivat hyvin omakohtaisia, lasten vaihtaessa crianzasta reservan kautta gran reservaan …
CRIANZA on vuoden tammitynnyrissä ja vuosi pullossa kypsytettyä viiniä RESERVA on kypsynyt vuoden tammitynnyrissä ja kaksi vuotta pullossa GRAN RESERVA on kypsynyt kaksi vuotta tammitynnyrissä ja kolme vuotta pullossa
Mutta siis. Raiz on hyvää. Eikä tämäniltainen, tänään testattu, toinen Ribera del Dueron crianzakaan ollut huonoa. Vähän edellistä halvempi, vähän rustiikimpi Torre de Golban pärjäsi voimakkaan nuudelisalaatin keralla oikein hyvin.
Väittävät, että Rioja on palaamassa suureen suosioon ja mm. Ribera del Dueron hetkellinen nousu hiipumassa… liekö noin? Joka tapauksessa kannattaa testailla noita Ribera del Dueron (Kastilia-León) viinejäkin. Suomeen tuotavista Aalto on ihan ylivertainen, mutta niin on sen hintakin. Viinikerhon ja VMP:n kanssa niitä on kuitenkin muutama testattu, ja kyllä, kyllä on vaikea sanoa parempia Suomesta hankittuja viinejä…
Olen ollut monta tuntia ulkona tänään, aamupäivällä lenkillä Nallikariin, ja nyt illalla ensin autolla Möljälle ja sitten kaupunkiin. Kameran muistikortilla yli 300 kuvaa. Aurinkoa, kuuta, sumua, liikenteen valoja, ruskaa, revontulien häivähdyksiä, ja ”Oulun sillat” -kuvasarjaani monta lisäkuvaa. Juuri palasin … Juniori vielä houkuttelee yötä vasten kuvailemaan: on aurinkomyrsky ja revontulet tulossa… En taida enää jaksaa.
Mutta nyt tänään vain vähän kuva-asiaa, (ainakin) vielä kerran blologiuudistuksesta, ja huomenna on tulossa hyviä ruokaohjeita (mm. tämänpäiväinen fenkolikeitto) ja viineistäkin mainintoja. 🙂
Blogin lukijakyselyyn on tullut liki kiitettävästi vastauksia (43), mistä kiittelen. Alla tulokset ”uusi vs. vanha” -kysymyksistä. Luvut ovat prosenttilukuja.
Vanhan teeman vankkumattomia kannattajia oli selvä vähemmistö ja suunnilleen puolet klikkasivat kohtaan ”puolensa ja puolensa”. Kolme neljästä klikkailee kuvia isommiksi, ja kyselyyn vastanneiden joukossa oli vain muutamia, jotka eivät koskaan niin tee. Se, mikä minua ehkä hämmästytti eniten ja samalla on hyvä peruste jatkaa tämän uudistuksen loppuunsaattamista, on se, että 33 % vastanneista lukee blogia VAIN tabletilla ja 7 % vain kännykällä, ja aika monet tietokoneen käyttäjistäkin lukevat myös tabletilla ja/tai kännyllä. Mikä selvästi merkitsee sitä, että repsonsiivinen, eli kaikille laitteille mukautuva, blogipohja oli korkea aika ottaa käyttöön. Kuten olette jo huomanneetkin, olen mm. palautteen perusteella jo muokkaillut tätä uutta blogiteemaa. Ja vielä on tarkoitus tehdä jotain, – kunhan osaisin.
Blogin taustan valkoisuudesta ovat muutamat lukijat, hyvät harmaat eminenssit (mukaanlukien Pehtoori) 😉 , yhtä mieltä, että se ei ole hyvä (ks. eilisen tekstin kommentit). Että valkoinen on aggressiivinen ja käy silmille. Ja jotenkin arvelen, että tämä on yksi syy sille, miksi lukijakyselyssä on vastauksia, että entinen oli kaikin tavoin parempi. Kyselyn laittamisen jälkeenhän olen jo muokkaillut uutta layoutia aika lailla, mm. kaikkien, myös itseni toivoma bannerikuvan olen nyt (tosin aika kököllä tavalla!) saanut tähän lisätyksi. Lisäksi olen säädellyt mm. kirjasimien ja reunojen väriä, – pois mustasta tumman siniharmaaksi.
Sellainen, mitä vielä haluaisin tehdä, mutta en ole löytänyt css-koodista oikeaa html-pätkää, jota muokata, on, että saisin oikean reunan kapeammaksi (siellä on liikaa valkoista taustaa) ja että saisin tekstipalstan vähän leveämmäksi, jolloin sivutila täyttyisi tekstillä, jolloin taas päästäisiin ylenmääräisestä valkoisesta. Mutta voi olla tämä ei ole mahdollista, jos halutaan, että teksti skaalautuu mobiililaitteisiin… mutta katsellaan.
Ja sitten on kyllä ihan pakko kertoa ja oikein kuvan kanssa muistuttaa, että kyllä siinä vanhassa teemassa oli myös valkoinen tausta. 😀
Jos näytön resoluutio on kovin iso (1920 x 1200) niin reunatkin näkyvät valkoisina, jopa aggressiivisina. Mutta siihen saattaa auttaa jos skrollaat näkymää isommaksi, sillä siten teksti suurenee ja valkoinen vähenee. Näkymän suurentamiseen ja pienentämiseen – myös kaikilla muilla kuin tällä blogini sivulla – on hyvä, helppo keino, kun pidät Ctrl-nappulaa alhaalla ja samalla rullailet hiirtä: näytön kuva zoomautuu. Ja lupaan että huomenna tässä on vaaleanharmaa tausta. Ainakin väliaikaisesti … 🙂
Pysykäähän linjoilla, huomiseen.
~~~~~~~~~~
PS. Reijo kyseli, miten tuo bannerikuva on otettu. Ensinnäkin valotusaika on pitkä (5 s), ISO alhainen (100), aukko pieni (f22, jo f16 tekee ´tähtilamput´) ja polttoväli 33 mm, manuaalitarkennuksella. Noin korkea valotusaika tekisi kuvasta liian vaalean, joten valotuksen korjaus -3. Ja sitten otin kuvan päällekkäisvalotuksella: kaksi otosta samaan ”ruutuun”. Ensin liikennevaloista tulevat autot ~ kirkkaat valot kuvaan ja sitten päälle toinen kuva, jolloin selän takaa, sillan alta, tuli toiseen suuntaan mahdollisimman paljon autoja, joista taas näkyi perävalot. Kamera tietysti jalustalla, ja liikkumattomattomana. Sitten vielä lightroomissa perussäätöjä, rajausta ja dehazella selkeyttämistä.
Tällaisina päivinä, jolloin unohdan enemmän kuin muistan niin asioita kuin ihmisiäkin, on hyvä olla omissa maailmoissaan. Olen ollut merkillisesti omissa maailmoissani siitäkin huolimatta, että oli parikin lääkärissä käyntiä ja kampaajalla meni monta tuntia.
Ihan linjassa unohtelun kanssa olen nyt harmaa. Aiemmin hiuksissani oli jotain kultaan vivahtavaa, jota värianalyysin mukaan kaltaisellani ”kesällä” ei saisi ollakaan, vaan pitäisi olla kylmiä sävyjä. Ei, en mitään siniharmaata halua, vaan olen edelleen blondi, jonka hiukset nyt siis siftaavat hopeaan, eivät enää kultaan. Yritin jopa ottaa selfien, mutta olkoon! Ei mitään selfieitä tänne. 🙂 Saapa nähdä jääkö tämä pysyväksi? Eli taas yritys säästää luontoa, päänahkaa, aikaa, rahaa … Olen tämän projektin kerran ennenkin koettanut saada aikaiseksi, mutta palasin omasta, varsin tummasta, väristäni takaisin vaaleaksi puolen vuoden siedätysyrityksen jälkeen.
Tuo värianalyysi-juttu oli joskus 1990-luvulla kai vähän muotiakin, tai ehkä ne silloin tulivat Suomeen? Joka tapauksessa sillon sain Pehtoorilta joulu/synttärilahjaksi lahjakortin sellaiseen. Minulla on vieläkin se ´analyysi´ tallessa (alla), ja tällainen pieni kangastilkkunippukin, jossa onne minulle passelit perusvärit ja neutraalit pukeutumisvärit.
Minut ja ”tyylini” tuntevat, hoksaavat, että ihan olen tuon lapun mukaan kaikki nämä vuoden pukeutunut ja meikkini valinnut! 😀 No nyt vasta tuo hiuksia koskeva osuus on sitten toteutettu. Vai onko sittenkin niin, että luontojaan nuo värit ovat värit ovat olleet parhaiten sopivat. Minulle kyllä väreillä on väliä. Ja niiden sopivuudella keskenään: rosa ja valkoinen t-paitoina ja paitapuseroina tummansinisten, harmaiden ja mustien housujen, takkien ja villapuseroiden kanssa ovat juuri ne, joita minulla on kautta maailmansivu ollut paljon. Hopeaa kengissä, rilleissä, koruissa ja laukuissa en ole koskaan suosinut. Jo ajatus tuntuu mahdottomalta. Kultaiset ballerinat minulla on ollutkin, ja lähes kaikki korut ovat joko kultaa, helmiä tai muovia. 😉
Väreistä puheenollen… Kävin eilen iltasella kuvailemassa. Kuvailemassa syyspimeää Oulua. Nyt on kyllä ollut mukavaa, kun ei ole juuri satanut. Eilen oli tosin aika kylmä kun noilla Oulun muutamilla ”poikkisilloilla” pari tuntia kiertelin.
[klikkaa isommaksi]
Yllä on kuva Joutsensillalta kohti ratapihaa, mutta tuo bannerissa oleva kuva onkin vähän vaikeampi tunnistaa. Ja kuinka moni tietää, mikä on tuon sillan, jolla seisoin ja otin kuvia Tuiraan päin, nimi? – Se on siis se silta, joka on Alppilan nurkalla, Välivainion K-kaupan vieressä, Paulaharjuntiellä. En minäkään tiennyt ennen eilistä kunnes kotiin tultua kartasta etsin sillalle nimen: Mittamiehen Risteyssilta. Pitkiä valotusaikoja ja päällekkäiskuvausta kokeilin, että sain näyttämään siltä, että Oulussa muka olisi vilkastakin liikennettä iltakahdeksalta. 😉
Olinpa unohtaa koko blogin ja livahtaa taas kirjan pariin hyvissä ajoin…
Syrjästäkatsojan tarinat, Enni Mustosen tähän mennessä neliosainen romaanisarja (Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (2016)), on viehättänyt minua hyvin paljon. Olen vähän saanut pidätellä, etten hotki kirjoja kerralla. Sarjaan on tulossa ensi keväänä vielä viideskin osa.
Enni Mustonen alias Kirsti Manninen on kirjoittanut kymmeniä romaaneja, lastenkirjoja, ollut käsikirjoittajana monissa tv-sarjoissa (mm. Hovimäki ja Kotikatu) sekä väitellyt kirjallisuustieteestä ja opiskellut ja tutkinut myös Suomen historiaa, erityisesti kulttuurihistoriaa, mikä näkyy myös kirjoissa. Mutta vain hyvänä asiana. Teksti ei ole akateemista, ei puuduttavaa, vaan elämänmakuista, soljuvaa kerrontaa, silti ajankuva ja miljööt ovat tarkkoja ja aitoja.
Kirjasarjassa eletään ”minun vuosikymmeniäni”, juuri niitä, joita olen eniten tutkinut, joista olen eniten julkaissut: 1800-luvun loppupuolelta 1920-luvulle. Juuri sitä aikaa, jolloin Suomen historiassa tapahtui paljon, jolloin elettiin Suomen taiteen kultakautta, jolloin fennomania voimistui: kirjoissa ja Idan elämässä Topelius, Sibelius, Edelfelt, Eino Leino kuljettavat juonta siten, että on vaikea laskea kirjaa yöpöydälle.
Mustosen näkökulma orvoksi jääneen Ida Erikssonin (piikatytöstä täysihoitolaemännäksi) silmin kertoo suomalaisesta arjesta maaseudulla ja kaupungissa, kertoo arjesta vähäväkisten ja toisaalta suurten taiteilijoiden kautta. Kirja on paitsi Idan ”elämäkerta”, kehityskertomus, siinä myös kerrotaan suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja vastakkainasetteluista. Ehkä kirjat eivät ole ”suuria historiallisia romaaneja”, mutta minusta mitä mainiointa historian popularisointia, jossa fiktiollakin on iso osansa. Onnistuneesti, todentuntuisesti on fiktio ja fakta kiedottu yhteen.
Ja näihin liittyy sellainen ainakin minulle uusi ja ennen kokematon juttu, että kirjailijalla on Facebookissa sivu jossa hän tuo esiiin niitä arkisto- ja muita lähteitä, joita romaaneja kirjoittaessaan on käyttänyt. FB-sivulla on kirjan henkilöiden elämästä anekdootteja ja paljon kuvia arkistojen kätköistä ja lehdistä, paljon mielenkiintoista lisätietoa kirjoihin liittyen. Ja tietysti lukijat keskustelevat ja kommentoivat Facessa.
Todellakin vasta nyt. Vasta näinä päivinä olen osannut oikein olla, ja olla kotona. Olla siten, että ajattelen ajasta niin, että ikäänkuin kävelen sitä eteenpäin, tai en edes välttämättä eteenpäin, vaan, että vain hiljalleen liikun johonkin seuraavaan hetkeen. Tuntuu, että olen aina(?) elänyt vähän kuin pomppien kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, vaeltanut yksien pitkospuiden avulla eteenpäin, ja sitten taas on pitänyt onnistua pääsemään seuraavan kohteen kohdalle ja selvittää se. On ollut sellainen sisäinen tunne, että ei voi olla, ei elää, jollei koko ajan mene. Ei tapahdu mitään, jos asiat eivät hoidu, jos en tee oikein, olen velvollinen, minun pitää, kuuluu tehdä näin, … Vähän kuin ”Afrikan tähti” -lautapelissä liikkuminen. Sellaiset ”säännöt” on ollut minun pelissäni, omassa elämässäni. Ihan vaan omassa päässäni.
Nyt vain olen, mikään ei aja kohti seuraavaa ”palluraa”. Tuntuu, ettei minun tarvi, ei vaadita. Teen, mitä haluan. Tai no ei tietenkään ihan noin, mutta kyllä te ymmärrätte.
Tänään olen nukkunut päiväunet! Olen leiponut pullaa! Maanantaina! Lintsannut lenkin. En ole valmistellut mitään. Toisaalta on kyllä suorittanutkin, mutta suorituksen maku puuttuu. Olen vain tehnyt. Miten se mainoksessa sanotaankaan: ”Koska mä voin!”
Pullanleivonnasta on sanottava muutama sananen, annettava muutama vinkki. Tein taikinan mantelimaitoon (Alpro). Ei huono vaihtoehto ollenkaan. Pannaria olen tehnyt jo useinkin siitä, ja mausta on tykätty, mutta sopii näköjään pullaankin. Varsinkin jo tekee mantelipullia. Kolmannes taikinasta muokkaantui tuollaisiksi mantelihäkkyröiksi. Hyviä ne oli, – ja enhän koskaan olekaan väittänyt, että osaisin leipoa jotain kaunista. Paitsi leipää. Teen joskus oikein kauniita leipiä. 🙂
Lopputaikinakin tuli jalostettua jääkaapintyhjennyksen nimiin. Mantelimaito ja joululta jäänyt mantelilastupussi olivat nekin siinä roolissa, ja sitten kaapissa kuukauden ollut Creme Bonjour Lakritsi-tuorejuusto ei ole saanut minua keksimään oikein mitään muuta käyttötarkoitusta kuin, että olen muutamia teelusikallisia suoraan purkista maistellut ja hyväksi todennut. Tänään teinkin lakupullia! Ja sitten se viimeinen kolmannes oli sitruunalakupullia! Lemon Curd -purkin pohjat laittelin pullien päälle ennen paistamista (nuo keltaiset, kiiltävät on niitä).
Nyt taidan kulkeutua hakemaan vielä yhden pullan, lasin maitoa ja uppoutua nojatuoliin ja Albert Edelfeltin fiktiiviseen maailmaan (Enni Mustosen romaani). ”Koska mä voin!”
