Tuulestatemmattua

Eiliseen Uleåborgin päivälliseen palatakseni …

Jo muutaman vuoden on meidän huushollissa ollut yhteisellä sopimuksella voimassa uusi käytäntö ikkunoiden pesussa… Pehtoori pesee ikkunat; niitä on aika paljon, pieniä ruutuja ja neljä pintaa per ruutu, + Festa. Toki niissä yhden työpäivän verran menee aikaa. Varsinkin jos pesee niin puhtaaksi kuin hieman tarkka mieheni tekee.

Ja sitten minä tarjoan meille päivällisen/illallisen Uleåborgissa. win-win-tilanne.  Näin on jo muutama kesä menty. Välissä oli aika, jolloin ikkunoiden pesu oli ulkoistettu, mutta toisaalta tällä, että siippa pesee ikkunat, on jo vuosikymmenien perinne. Ja sen perinteen taustalla on traagisia ja dramaattisia tekijöitä.  Katso juttu TÄÄLTÄ

No niin, eilen oli siis hyvä aika mennä yhdessä syömään aina niin hyvään, leppoisaan, mutta silti hyvään Uleåborgiin.

Ennen kuin kunnolla aloitimme saimme keittiön tervehdyksenä – paitsi ihanaa rapeakuorista leipää myös – pienet kipolliset juurisellarikeittoa. Vaikka viime vuonna olin ihan keittoekspertti, en ole ennen elämässäni juurisellerikeittoa maistanut. Onneksi edes nyt, varsinkin kun se oli näin hyvää. Rapea serrano ja ruohosipuli täydensivät pienen kipollisen, mutta ehkä olisin seesaminsiemenet jättänyt pois (sanoo hän, joka ei kovin paljon pieniä tykötarpeita viitsi tehdä … ) Any way, tästä oli hyvä jatkaa.

Tartar ei aina ole hyvää, ja tryffeliöljy on usein ”ylenpalttista”, mutta tämä oli ihan mahdottoman hyvää.

Samoin kuin seuraava rapuruoka, jonka kuva on eilisessä postauksessa. Voisin syödä noita annoksia lounaaksi ja päivälliseksi sanotaan nyt vaikka vaikka viikon yhteen menoon…

Pääruokana oli kyyhkyä, jota olemme syöneet ehkä pari kertaa aiemmin. Toisella kertaa se oli ylikypsää, maistui koulukeittolan maksalle, eilen se ei maistunut siltä. Eilen maistui hyvälle. Ja tuota ankanmaksa-lintuliemi kastiketta olisin voinut syödä keittona. Tosin tämä pääruoka oli ehkä heikoin lenkki kaikista viidestä. Pehtoorin mielestä ei, eikä minunkaan mielestä missään tapaksessa huonoa. Ja jo tässä vaiheessa taisimme todeta että oli paras ruoka mitä Uleåborgissa on syöty. Ja se on jo aika paljon se: semminkin on käyty siellä pari kertaa vuodessa vuosien, vuosien ajan. Ja ennenkin on ollut vähintäänkin hyvää.

Ja sitten juustolautanen: manchego ja vinegrette salaatti sekä aurajuusto ja lakkahillo. Jälkimmäisen makuparin ostimme kympillä, ensimmäinen ei meihin uponnut. Ei huono, mutta, mutta,… vinigrette ei ollut erinomaisen tarjolla olleen Douron alueen punaviinin kaveri, joten emme sitten mekään… 😉

Jälkkärin kanssa oltiin kavereita. Sorbetti EI ollut jäähilettä, vaan sekin oli erinomaista. 

Olimme kylläisiä ja hyvissä ajoin valmiina lähtemään kotiin, joskin teimme sitten tämän kesän ”patio”-käynnin samalla: Leskisessä nautimme vielä janojuomat (olutta ja Suomenlinnan Panimon siideriä (en tarvitse toista kertaa) ja sitten bussipysäkille. Ikkunanpesu kannattaa aina!

Tänään ulkoilu- ja kuvauspäivä, sekä pikkuperhe + Miltsu -päivällinen. Miniän nimpparijuhlan kunniaksi paistoin jälkkäriksi toiveidensa mukaan köyhiä ritareita. Olisivat voineet olla rapsakampia, muuten sapuskaa ei voi moittia. Mukavasti meni monta tuntia.

Viikonloppu on ohi, lämpö jatkuu.

Olimme ikkunanpesupäivällisellä. Uleåborgissa.

Palasimme kyllä jo ajoissa, että postausta olisin voinut kirjoitella, mutta, mutta… olen tässä Vastavalon kanssa kirjoitellut, vastaillut ja korjaillut. Huoh!

Siispä odottanette huomiseen, että saan puretuksi mainion iltamme ruokakokemuksia ja kuvia …

Olenhan monta kertaa kertonut, että tämän blogin perustaminen lähti liikkeelle siitä, etten enää halunnut pitää yksityisiä päiväkirjoja, joita olin raapustellut enemmän ja vähemmän intensiivisesti vuosikymmeniä. Ihan siihen asti, että päätin, että nyt loppuu se syväluotaaminen, yksinpuhelu, syvissävesissäuiskentelu, kirjoittamallaterapointi, vatvominen, purkautuminen, itsekseen höpinä iloista ja ahdistuksista, ajatusten ja ilojen ja surujen kasaaminen ja lataaminen kirjallisesti.

Nyt olisi paha, jollen olisi luopunut noista paperisista, omista, yksistyisistä päiväkirjoista ja siirtynyt avoimeen, pinnallapysymisen mahdollistavaan, loputtomasta pohdiskelusta ja pohdinnasta höpöttämään hetkistä, miettimättä kovin paljon tulevaa tai mennyttä. Omaa tai muiden.

Tänään onkin ollut sellainen ”hetkessä” päivä. Onni on ollut nukkua kesäaamun alkuun oikein kunnolla; pitkälti yli seitsemän jälkeen kesäperjantai tuntui sopivan lämpimälle. Sopiva minulle, jos kohta tiedän ja elän sitä, ettei kaikille, varsinkaan vanhoille, eikä luonnolle, eikä edes meidän puutarhalle, tämä lämpö ole parasta. Ja valehtilisin jos väittäisin, etten nauti tästä helteestä. Minähän nautin. Nautin niin paljon.

Aamupäivällä ajelin Turkansaareen,”minun” hääsaareeni, jossa on nyt viikonlopun ajan menossa ”rahvaan markkinat”. Ja hakemalla hain yhden ihmisen, joka hänkin on ollut ”vain” nettituttu. Kuvaaminen on meitä yhdistänyt, ja tänään ilokseni selvisi, että mahdottoman mukavan, positiivisen ihmisen isä on minun tuttuni vuosikymmenien takaa. Kollegani oikeastaan. Olipa ilo tavata sekä isä että tytär.

Turkansaaressa oli taas kerran niin hyvä tunnelma. Taas kerran niin paljon kuvattavaa. Taas kerran merkillisesti ”oma olo”. Eikä se johtunut vain siitä, että meidät on siellä vihitty, siellä on häävalssi tanssittu. laittelen tässä joku päivä lisää kuvia,…

Iltapäivällä sitten kaksin aloittelimme kesäviikonloppua. Kuvailin lisää (tänään 382 kuvaa ;)) ja tein parasta ruokaa pitkään aikaan.

Tänään on ollut äidin kesälomamatkan aika. Olen pitkin kesää koettanut houkutella häntä ulos, vaikka vain autoajelulle, ehkä piipahdus torikahvilassa. Käydessäni tiistaina – jolloin luonaan oli ihan sietämättömän kuuma – yksinkertaisesti vain ilmoitin, että tulen tänään (torstaina) aamusella hakemaan: haen ensin kaupasta, torilta ja hallista ruokaa ja sitten hänet Caritaksesta ja suuntaamme kesälomamatkalle meidän pihalle. Ja niin tein. Ja koko päivän mittaisen kesälomamatkan äiti sitten tekikin.

Istuttiin kolmisin pihalla melkein koko päivän, laitoin ruokaa, katseltiin vanhoja kuvia ja Koiviston kartoja. Syötiin sitten ja kun illan tullen vein lomailijan takaisin kotiinsa, oli kovin väsynyt, mutta tyytyväinen, että oli suostunut lähtemään.

Helle hellii. Enpä muista tällaista, näin pitkää hellejaksoa … kesä 2003 on muistoissani lämmin ja kesä 1979.  En tiedä, olivatko oikeasti, tilastollisesti, mutta minusta tuntui, että oli helteitä ja nimenomaan, etten paljon niistä päässyt nauttimaan, mutta voi olla tämä on vain omassa mielessäni oleva tunne ja juttu.

Mutta nyt olen päässyt!

Varmasti osansa tästä nautinnosta on siinä, että halutessa pääsee viileään. Meillä kun on ilmastointi kotona. Se oli oivallinen – erityisesti yöunien kannalta.

Lenkille lähteminen tepastelemaan kuumia asfalttikatuja ja jalkakäytäviä pitkin ei houkutellut, ja Toppilanrannassa oli arvattavastikin eräskin frisbeegolfaaja, joten tänäänkin kuten eilenkin, sitten pyörälenkille.

Kunhan olin käynyt hautuumaalla kastelemat kukat, poljin Tuiranrannan uimarannalle. Enpä muista sitäkään, milloin olen siellä viimeksi ollut auringossa lukemassa ja uimassa. Useinhan siellä päin lenkkeilen, mutta en rannalla ole ollut. Toivoniemessä asuessamme saatoin mennä joskus työpäivän jälkeenkin sinne loikoilemaan ja uimaan. Mutta siellä siis tänään parituntinen.

Uiminen on ihanaa. Ja Tuiranrannassa se on paljon virkistävämpää ja helpompaa kuin Nallikarissa, jossa vesi jo liki kiehuu (ainakin eilen siellä käydessäni pyöräilemässä ja kahlailemassa) ja on kahlattava todella pitkälle ennen kuin on tarpeeksi syvää.

Keskiaika ei ole pimeä! Ja festukseksi tuunatut kalaasit vasta valoisat olivatkin. Oli iloinen ja leppeä tunnelma, rustiikkisesta ruoasta kaikki pitivät, mukavalle tuntui viettää kiireetöntä kesäiltaa yhdessä. Historiasta ja elämästä, nykypäivästä ja toiveista puhuessa, paljon nauraessa ja hyvistä viineistä nauttiessa.

Viideltä helteisessä säässä aloittelimme. ”keskiaikaisin saatesanoin” saimme viehättäviä tuliaisia ja monia hyviä viinejä. Muutamat ystävistä olivat pukeutuneetkin keskiaikaisesti, pieniä yksityiskohtia tai kokonaisia asuja, trubaduurikin tuli vaimoineen juhliimme. 😉

Ja minäkin mahduin, en varsinaisesti solahtaen, mutta mahduin kuitenkin, 10 vuotta vanhaan linnanneidon pukuuni.

Ruusujen, mansikoiden ja manteleiden keskiaikateemajuhla oli niin tykätty, että jo illalla ystävät alkoivat ehdottaa, että eikö ensi vuonna voisi olla Vol. II. Ja mikseipä? Helppoa, ei kovin paljon mitään pipertelyä vaativaa ruokaa oli. Sitä paitsi tuli luettua ja opittua uusia juttuja sekä keskiajasta että ruoan laitosta, joten tätä voisi jatkaa. Ja illankin aikana historiaa opin: yksi ystävämme on tehnyt gradunsa keskiajan historiasta ja toinen väitöskirjan, joten uusia tiedonmuruja tipahteli pitkin iltaa…

Vieraat lähtivät puolenyön molemmin puolin, me kolmisin vielä siivoiltiin pöytää ja jäätiin nauttimaan tilkat viiniä ja vasta kahden aikoihin unten maille. Kunhan aamusella oli loput tiskit ja möbleeraamiset hoideltu, oli lenkin aika: ukkosen uhan vallitessa kuvauslenkillä komeita pilviä ja lämmintä liikkumista.

Ja nyt sitten pian taas kohti juhlia! On luokkakokouksen aika. Tällä kertaa en ole ollut järjestävänä osapuolena, eikä muutenkaan niin paljon odotuksia ja intoa kun pari vuotta sitten. Mutta kiva kuitenkin.

Festuksen reseptiikkaa ja ruokakuvia sitten maanantain postauksessa.