Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Ilma kuin linnunmaitoa!

”Ilma on kuin linnunmaitoa”! – Niin äitini olisi tänään sanonut. Niin hän sanoi silloin, kun oli sellainen lempeä, lämmin, leppeä etelätuulinen, liki tyven päivä kuten tänään.

Tänään on ollut hyvä päivä. On ollut hyvin vähän mitään ajatuksia, yölliset painajaiset unohtuivat pian, kovin vähän on mielessä ollut huolia, eikä ole ollut isoja odotuksia tähän hetkeen, eikä edes tulevaan. Saatikka, että olisi tullut murehdittua menneitä.

Ehkä tällaiseen flow´hun tarvitaan aamupäiväpatikka avarassa Lapin luonnossa, tunturimaisemassa. Taas olimme tutuilla poluilla, kohtaamatta ketään. Tunturissa emme nähneet muita, olimme taas varhain liikkeellä. Mietin siellä, että ne, jotka osaavat ja harrastavat joogaa kokevat ehkä jotain samanlaista kuin tänään tuolla oli: liikkumista, hallittua, rauhallista, vakaata liikkumista, ja helppoa oloa ja rauhaa.

Onhan todettu että jo 15 minuuttia metsässä alentaa verenpainetta, rauhoittaa. Mietittiin, että mitenhän minulle käy, kun verenpaineet ovat muutenkin varsin alhaiset (normi on jotain 115/68), joten mitenhän tällainen päiväkausien metsissä kulkeminen vaikuttaa?

Palattuamme lenkiltä jotain pieniä hommia tahoillamme, ja sitten olimme pitkään puronrannassa, Tuulensuojassamme istuskellen perheen ja ystävien kanssa viesteillen, samalla saunaa lämmitellen, sunnuntai-iltapäivän kuohuviinejä nauttien. Puissa pieniä tuulen ääniä, puro pulputti. Jostain linnunlauluakin.

Mökkielämää Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Lomamatkalla jossain Inarissa …

Jo vain! Jo toisen kerran me teimme sen! Lähdettiin lomalta lomalle – mökiltä Inariin hotelliasukkaiksi.

Koronasyksynä 2021 teimme vähän vastaavan jutun ensimmäistä kertaa. Silloin ohjelmassa oli  päiväpatikat Inarista Joenkieliselle ja Otsamolle. Tälläkin kertaa vähän suunniteltiin Otsamon huiputtamista, mutta kun eipä ehditty/jaksettukaan ja kun tie kohteen juurelle on tällä kertaa huono, niin luovuttiin Otsamosta ja vaihdettiin se Siidan ulkomuseoalueeseen tutustumiseen. (Palaan siihen kierrokseen myöhemmin.)

~~~~~~~~~~~~~~

Eilen, perjantaiaamuna olimme mökkiaamussa hereillä jo kuuden jälkeen: matkakuume se nousee pienestäkin reissusta. Vajaan sadan kilometrin matka Inariin aurinkoisessa aamussa sujui joutuin ja mukavasti, ja perillä kohteessa olimme yhdeksän jälkeen.

Reissun pääkohde oli Pielpajärven erämaakirkko, jossa on käyty kerran aiemminkin: ihan tuossa lähimenneisyydessä (2010!). Tällä kertaa oli koko ajan vähän sellainen kaiherrus – tai sittenkin tosiasioiden hyväksyntä – että, saattaapa olla viimeinen kerta. kun täällä ollaan. Mutta eihän sitä tiedä…

Joka tapauksessa: erämaakirkkoon Inarin saamelaiset 1700- ja 1800-luvulla eivät piipahtaneet, eivät varsinkaan kesäisin, jalkapatikalla, vaan siellä oli vain kerran suven aikaan kirkonmenot ja markkinat. Talvikelien, hankien kantaessa, pororaidoilla matkattiin kolmestikin kirkkotuville asustelemaan ja jumalansanaa kuulemaan, tapaamaan muita. Talvella kulku helpompaa järvenselkiä ajellessa.

Inariin, sen nykyiseen keskustaan luterilainen saamelaiskirkko rakennettiin vasta aivan 1800-luvun lopussa. Se tuhoutui talvisodan aikana, ja nykyinen kirkko on vuodelta 1952. Sinne pääsee asfalttitietä, vaikka autolla pihaan, mutta Pielpajärven kirkolle retki edestakaisin kestää hyvinkin neljä tuntia. Matkaa ei ole kuin kymmenkunta kilometriä, eikä reitillä korkeuserojakaan ole paljoa, mutta haasteensa kulussa on.

On se palkitsevaakin. Varsinkin sellaisessa säässä kuin meille sattui. Minuutin kuvakooste kännykkäkuvista tässä.

Eikä tuossa vielä kaikki! Ei se kaikki hyvä, mitä vuorokauden ”irtiotolla”, lomasella, juhlalla, haavella oli meille tarjota. Sattui kohdalle juuri oikeaan aikaan, juuri oikeaan paikkaan hieno ”etu”. Saimme yösijan ja illallisen hotelli Juutuassa ja sen ravintola Aanarissa suunnilleen puoleen hintaan.

Hotellin pihaan ajaesssamme  vähän mietimme, oliko tämä poro palkattu vai tekoälyllä silmiemme eteen luotu tai jotain muuta outoa?

Joka tapauksessa: Oi, Juutua! Se näkyi ja koski kohisi huoneemme ikkunasta.

Ravintola Aanaar (vuoden 2020 Suomen parhaaksi valittu) on koettu muutaman kerran ennenkin. Eilen nautimme siellä ensimmäistä kertaa viiden ruokalajin menun viineineen. Ravintola on aika ainutlaatuinen. On ollut ja on edelleen.

En muista, milloin olen viimeksi syönyt noin hyvin kuin eilen.

Ja viinit ja niiden paritus ruoalle, sekä palvelu, saatikka maisema, olivat vähintäänkin suunmyötäisiä, hyviä, uusia (jälkiruoka!! Savusauna! Salmiakki savusi kun sorbettikannen poisti päältä), rehellisiä, raikkaita, kauniita, paikallisia, – –  olin välillä sanaton, eikä se ole ihan tavallista!

Poron kanssa tarjottu georgialainen viini, Bedoba Saperavi!! Suosittelen hankkimaan! (Tai tilaamaan omaan Alkoon. Aanaarin ansiosta tätä oli Ivalon Alkossa, ja paluumatkalla kävimme noutamassa mökillekin.

Poroahan meillä syödään verraten usein: ehkä noin kerran kuussa tavalla tai toisella. Aanaarissa jotain melkein ylimaallisen hyvää. Kolmella eri tavalla. Kumpus? Veripalttua (neliö puolukan vasemmalla puolella).

Entäs tuo mustikassa keitetty jäkälä? Melkein liiankin hyvää, makeaa, mutta ah, niin maistuvaa poron ohessa. Ja oikeassa reunassa poronkieltä. Kuin karkkia. Tai parempaa. Rapsakkaa, täyteläistä, hienostunuttakin.

Enpä ennen ole saanut ”pre-dressertiä” enkä tatti-fudgea. Se on kuin Omar-karkki ja sittenkin vielä kymmenen kertaa parempaa, ja makeaa tattia. Tattia ja fudgea. Kyselin, eikö olisi voinut ostaa noista kotiin.

 

Jälkkäriin ei löydy sanoja. Ajattelin ensin, että tuolllaista kikkailua, hömpöystä. Bavaroisea ja tervaa! Sorbettia ja salmiakkisavua! Kaikkea sitä. Todellakin. Sehän oli ihan taideteos. Ja niin riemullisen makoisaa. Monia, monia vivahteita, kerroksia, tekstuureja, — kuten sanoin, ei sanoja.

Huomaatteko: ei sanoja. Tai sittenkin on. En muista milloin olisin syönyt näin hyvin. Ehkä 2019 Rovanieemen rotissööri-kapitulissa? Tämä oli hyvä, tämä jää hyväksi muistoksi. Eilinen kaikkinensa. Eikä vähiten Pehtoorin saaman hyvän, helpottavan puhelun takiakin.

Oli hyvä olla eilen, vielä nytkin eilisessä.  Ja hyvä päivä on ollut tänäänkin. Hetken tie on kevyt…

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Sateen uhatessa patikalla – kastumatta

Aamu viileä. Silti vakaa päätös lähteä lähituntureille kulkemaan. Patikka niillä reiteillä, joilla talvella tulee eniten hiihdettyä. Ensin autolla Laanilaan (uusi parkkipaikka), josta kohti Välimaata, sieltä edelleen Rumakurun suuntaan, Onnin jäljellä, Pieranvaaran huipun sivuitse, hiljalleen laskeuduttiin Piispanojan tuvalle ja siitä vielä muutama kilometri ja olimme takaisin lähtöpisteessä.

Sadetta oli luvannut alkuiltapäiväksi, mutta kyllä pilvet koko ajan tummuudellaan uhittelivat, ja vähän vettäkin ripsuttelivat, mutta kaikkinensa oikein hyvä sää kulkea. Kaksi ja puoli tuntia kuljettiin, oltiin melkein ainoat kairojen poluilla.

Muutama maastopyöräilijä, muutama pariskunta lisäksemme. Ja luonto. Loppukesän syvä, kypsä vihreys, purojen pulputus, taivaalla pilvet ja niiden liikkeet, parhaimmillaan näkyvyys pari-kolmekymmentä kilometriä. Tuttuja notkelmia, leppoisia laskuja ja välillä napakoitakin nousuja. Hyvähän siellä on kulkea.

Jäimme Savotta-Kahvilaan lounaskahville, Pehtoorille tietysti myös mustikkapiirakkaa, joka siellä on oikeinkin hyvä, minulle palanen lohipiirakkaa.

Tein kännykällä räpsimistäni otoksista pienen (aika kökön) videonkin. Toivottavasti aukeaa.

https://pic.fi/CX4VYZ69Q2

Jaksettiin sitten vielä pihahommia (minulla taas mullan levitystä – enhän osaa lapioimatta täällä ollakaan. Mutta kyllä nyt jo väsyttääkin. Ja huomenna kohti uusia seikkailuja.

Mökkielämää Niitä näitä

Nattaset ja muuta pohjoista

Kaukaa Sompiojärven ja aapojen takaa katsoo Nattastuntureitten moniharjainen kaarto, katsoo koko korpimaata vartioiden.

Ne ovat omat tunturit, tutut pohjoisen vartijat. Niiden laella kesäpäiväkin valvoo öitänsä, ja niiden taakse se laskeutuu yölevolleen, niiden takaa talviset taivaanvalkeat puhaltavat öiset soihtunsa. – – Niiden korkeilla harjoilla asuivat entiset väkevät jumalat, ja siellä tunturien tyvillä on suuri ja pyhä Sompiojärvi.

           Samuli Paulaharju, Sompio (1939)

Eilen meillä oli kolmannen kerran Pyhä-Nattasen huiputus (508 mpy). Ei se kapuaminen ihan vaivatta mene, mutta aika reippaasti muutama kilometri noustiin. Helle ja leppeä tuuli avittivat kulkua.

Monta vuotta Sompiojärventie on ollut niin huonokuntoinen, ettei Kansallispuiston rajalla olevalle retkeilyreitin juurelle ole ollut tavallisella henkilöautolla juuri menemistä. Emme ole edes yrittäneet. Nyt tie on kunnostettu, ja hyvin onkin. Ja siitä ilahtuneena, me ajelimme eilen heti aamusta Vuotsoon ja sieltä kohti Sompiojärveä ja Nattasten juurelle.

Mekin olemme iät, ajat luulleet, että Nattaset ovat saamen kielen sana, jolla tarkoitetaan naisen rintoja. Niin me on monille mökkivieraille tätä kansanetymylogiaa jatkettu ja kerrottu ”kaikille”.

Mutta! Olen nyt antanut itselleni kertoa ja sitten tullut lukeneeksi, että eihän se näin olekaan. Ensinnäkin ”Nattaset” eivät ole edes saamelainen sana, vaan sen alkuperä on suomenkielinen. Nämä Sodankylän pohjoisosan ylväät, rakkakiviset, laelta toorien (toori = ”eroosiopinnalla oleva ympäristöstä kohoava kallioalue tai pieni jäännösvuori”) peittämät tunturit* eivät ole menettäneet kiehtovuuttaan vaikka tällaisia määritelmiä olen lukenutkin.

”Nattaset ovat pieniä, yleensä öisin aktiivisia hyönteisiä, jotka kuuluvat yökkösperheeseen. Nattaset lentävät usein valoa kohti kesäöinä.”

Tai:

”Nattanen on suomalainen perinteinen nimitys, joka tarkoittaa usein nuorta poikaa tai nuorukaista.”

Samuli Paulaharjun kuvaus Nattasista on minulle tärkeämpi, elävämpi, koskettavampi kuin nämä kielitieteilijöiden selitykset.

* Nattasten huiput ovat: Sodankylän Pyhätunturi eli Pyhä-Nattanen, Seinätunturi, Serrikainen, Terävä-Nattanen, Lupukainen ja Suku-Nattanen. Terävä-Nattanen on 544 metriä korkea ja Pyhä-Nattanen 508 metriä.

Eiköhän ensi vuoden kalenterikuvien elokuu löydy eiliseltä muistikiorttitallenteelta!

Iltapäivä kului pihahommissa, saunoen, puronvarressa istuskellen, pulahdellen. Oli vielä helle (+ 27 C) iltaan asti.

Yöllä nousi ukkonen, rankkasade kuuluu mökin kattoon mukavasti. Ei se kuitenkaan enää aamupäivällä ole mukavaa kuunneltavaa, tai siis kun ei houkuttele ulos, ei liikkumaan, ei tunturiin. Niinpä käytiin ”pakollisella” Ivalo-reissulla. Ja iltapäivällä kaikenmoista siivoilua, järjestelyä,

— JA JUURI NYT  (klo 21. 38 istuessani tässä pirtin pöydän ääressä postailemassa) nuo kaksi tulivat tuohon ikkunan alle ”mustikalle”.

Lähdenpä heti tarkastamaan, että edes toinen auringonkukkani säästyisi noilta. Toisen tuo pienempi söi eilen lounaaksi. Palailen huomenna ….

Mökkielämää Niitä näitä

Mökille luppoilemaan ja liikkumaan

Lapissa ollaan. Tuntuu, että ollaan oltu täältä pois kauan.

Ja matka tänne tuntui jostain syystä tavattoman pitkälle ja hitaalle. Liikennettä – ja poroja!! – oli paljon. Tuntui että tien tukkona oli varsinkin ulkomaalaisia autoilijoita paljon, ajoivat alinopeutta ja ohitusmahdollisuuksia juuri niillä kohdin vähän. Ja silti: tasan viisi tuntia 15 minuuttia kotipihasta mökkipihaan, vaikka Peurassa kävimme kahvillakin.

Asettautumiseen, mökin asettamiseen ”omiin asetuksiin”, – ja varsinkin hiljaa puronrannalla istumiseen, on kulunut aikaa. Koko heinäkuun täällä oli Emmiliini vanhempineen, – tyttö on kahteen ikävuoteen mennessä ehtinyt viettää paljon aikaa Lapissa. Nyt sitten taas meidän vuoro. Tiedossa enemmän patikkaa ja metsissä ja tuntureilla kulkemista kuin työleiriä. Kesäkuun projektien jälkeen täällä näyttääkin aika hyvälle.

 

Rotissöörit Ruoka ja viini

Juhlaviikonlopun lopulla

Vain muutamat Oulun kesäiset tapahtumat ovat saaneet meidät osallistumaan; asuntomessuilla sentään kävimme, samoin kesäteatterissa, mutta Qstock ja Kuninkuusravit ovat jääneet väliin. Mutta sentään pyöräilyä ja uimista. Hyvin syömistä. Oikeastaan koko kuukauden 🙂

Mutta on yksi, johon me osallistuaksemme jopa siirsimme mökille lähtöä, jotta varmasti voimme osallistua. Ja se on rotissööripiknik! Tämänkesäinen oli eilen. Olimme Oulujoenrannassa, kauniin kodin ja sen viihtyisän, vehreän pihan suojassa nauttien helteisestä illansuusta ja lähes 30 rotissöörin aveceineen tuomista piknikherkuista. Tänä vuonna teemana oli Cooking with Jazz, Soul`n`food Street Food. Ja mitä kaikkea hyvää saimmekaan syödäksemme.

Toiveena oli kreoliruokaa, ja mielellään myös musiikkia ruoan oheen.

Minä tein Chicago Cheesecaken. Se poikkeaa monista muista juustokakuista siinä, että se tehdään (useimmiten) murotaikinapohjaan, ja juustona on paksu tuorejuusto (Philadelphia), eikä mascarpone kuten italialaisissa juustokakuissa tai rahka/smetana/tuorejuusto-sekoitus, jollainen aika usein on New Yorkin Cheesecakessa.

Mansikat tuskin Chicagossa sen yhteyteen kuuluvat, – kirsikat tai hedelmät ehkä enemmänkin. Minä laittelin mansikoita. Se, miksi juuri tämän tein, on se, että minä en tiedä mitään kreolikeittiöstä/en ole harrastanut kreolikeittiötä, joten oli etsittävä teeman mukaista ideaa muualta. Siis ruoanlaittomusiikkia!

Ja minulle se on ollut ”aina” The Entertainer elokuvasta The Sting. Kuuntelehan! Muistatko elokuvan: Chigacossa Paul Newman ja Robert Redford, seitsemän Oscaria ja nuoruuden jälkiä ainakin minussa. Tämän musiikin tahdissa on edelleen hyvä tehdä ruokaa… Mm. juustokakkua rotissööri-piknikille!

Olen aika varma, että eilisen piknikin menun tarjonnasta löytyy vielä juttuja, joihin täällä palaan.

Ja perjantaina meillä oli myös juhlapäivä: sain mummeilla oikein kunnolla. Pyöräilin aamupäivällä Valkiaisjärvelle, jonne muksut isänsä kanssa tulivat autolla. Olimme vihdoinkin yhdessä uimassa muualla kuin kylpylässä. Kirkasvetinen sympaattinen Valkeinen oli hyvä.

Iltapäivällä sitten vietettiin meillä perheen kesken Miniän synttäreitä. Sen seitsemän sortin salaattia ja grillistä maissia, broileria ja scampeja. Ja synttärikakkuna tietysti mansikka-Brita.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja vielä!! Juuri äsken palasimme Iskosta, jossa meillä oli viinikerhon maistelut, – ja hyvää ruokaa! Tänäänkään ei tarvinnut itse kokata! Ja parastahan se, että taas tovi ystävien seurassa.

Ei mitään helppo, mutta ah, niin hyvä maistelu. Ja saimme hyvin syödäksemme, uutta tieto viineistä, paljon hyvää ystävyyttä.

Nyt hyvä, juhlinut mieli. Kesä on sittenkin tuonut kontakteja, makuja, iloa. Ja jatkunee samoissa merkeissä. Vaikka nyt  palaamme ”arkeen”, juhlaviikonloppu toi hyviä muistoja, makuja ja mielen.

Liikkuminen Ruoka ja viini

Pyöräteillä ja piazzalla helle hellii

Oulussa mitattiin koko Suomen tämän vuoden lämpöennätys, 32,6 astetta, tiedottaa Ilmatieteen laitos viestipalvelu X:ssä.
Ennätys mitattiin torstaina kello 16.01 Oulun lentoaseman havaintoasemalla.⁠

Melkein kolme viikkoa jatkuneet helteet ovat monelle tuskaa, tuskaa eri syistä, hyvinkin ymmärrettävistä syistä. Mutta minulle ei. Varsinkaan kun ei ole tarve, pakko, velvollisuus, työ tai mitään muutakaan syytä pysyä pois ulkoilmasta. Kun ei tarvitse hikoilla helteisissä tiloissa kotona tai töissä, kun ei ole välttämätöntä tehdä mitään muuta kuin oleskella ulkona, puuhailla pihalla, pyöräillä baanoilla, rientää rannoille, istuskella piazzalla ystävien tai perheen kanssa, niin minulle helle sopii oikein hyvin.

Jos aamulenkki siirtyy keskipäivän paisteeseen, niin silloin on hyvä valita reitti, joka kulkee metsien (latupohjat/kuntopolut hyviä) suojissa tai tiheiden tienvarsikasvustojen lomassa. Ja pyörällä kulkiessa käy aina ilmavirta, joka on mukavasti leppeä, joten siksikään paahtava helle ei haittaa. Maantie vaatii kulkemaan, kilometrejä on kertynyt.

Tänään Haukipudas, Virpiniemi, Kellon vanha tie ja välillä asfaltti oli kyllä kuumaakin! Reilun parin tunnin aikana vettä kului!

Tiistaina kävin Koitelissa, siellä koskenrannalla hyvä nauttia kylmä matkakahvi ja huilata (ja kuvailla) tovi ennen paluuta kotipihalle. Maanantaina ja eilen vähän lyhemmät lenkit; maanantaina lähdin Pehtoorin mukaan anoppia heippaamaan ja eilen vain ”hyötypyöräilyä” aamulla labraan ja Kauppahalliin muikkujen, loimulohipalan ja porolastujen hakuun ja iltapäivällä Korttelileipomosta hapanjuurileipää. Eilen kun oli ”Pienet päivälliset piazzalla”.

Olin kutsunut amicit kesäkuulumisia vaihtelemaan ja samalla syömään kaikenmoista pientä kesäruokaa… Pientä pipertämistä, marinointia tai kastikkeiden tekoa oli, mutta minullahan on vain aikaa! Eikä kukaan valittanut. 🙂 Oli oikein mukava ilta ja maailmaakin tuli taas parannettua.

Reseptit Ruoka ja viini

Kesäruokapöydässä

Ruoka on kesälläkin ilo, ja tarviihan sitä ihan että jaksaa… 🙂

Tomaattirisotto. Hassua etten (kai) ennen ole sellaista tehnyt. En, vaikka sekä tomaatit että risotot ovat ehdottomia herkkujani. Eilen tein. Ja tietysti Henkka Alenin ohjeella. Henkan italialaisista kokkailuista tykkään muutenkin, ja onhan hän ”Mutti-lähettiläs”.  Siis keskellä kotimaisten tomaattien sesonkia tein risoton tölkkitavarasta. Ja kyllä, kyllä se kannatti.

Tomaattirisotto Henri Alénin tapaan

 

 

Oheen Lihamestarilta ostettu muutama siivu Iberico Serranoa. Italia meets Spania. Lisäksi oululais-ranskalaisen pastisseerian hapanjuurileipää.

Oli hyvää. Kyllä me nautimme. Paljonkin. Ja erityisesti alkuruoka, lisuke. Kirsikka-burrata-salaatti!!! Kuinkahan monta päivää peräjälkeen voisin syödä vain tätä …

Se ohjeen löysin FB:stä.

Ja tässä se. Laitoin meille vain yhden burratan, ja kirsikoita taisi olla neljä desiä. Niin hyvää. Sumak?  – Sen voi korvata raastetulla sitruunan kuorella, mutta onnistuin löytämään (kolmannesta kaupasta) aitoa sumakia. Merikoskenkadulla on Itämaisten herkkujen kauppa, ja sieltähän tämäkin, ehkä vähän eksoottinen mauste löytyi. Pikantin lisän antoi ruoalle.

 

 

 

Tänään jatkoa hyvän ruoan viikonlopulle.

Muttista huolimatta, – kotimaiset tomaatit ovat nyt parhaita. Moneen sopivat. Syön niitä enemmän kuin mansikoita, ja se on paljon se.

Uudenlainen tomaattipiirakka, ja sille pari salaattia, olivat tämän päivän menussa. Ohjeen kaikkia aineksia ei ollut kotona, ei mm. valkosipulisuolaa, joten laittelin omasta penkistä pienen, pienen kokonaisen valkosipulin, ja juuri sekö teki tästä piirakasta tuoksuvan, melkein makean. Niin tai näin: jo tuoksu oli hyvä, ja maku erinomainen.

Tomaatti-juustopiirakan oheen, ukkosen nousua piazzalla katsellen, avasimme valkkarin, joka Alkon mukaan näyttää olevan uutuus, mutta on sitä ollut ennenkin.

Ja ennenkin on todettu hyväksi. Tämän talon punaviini (jota nyt ei ole Alkossa) oli meillä talvella pataruokien kaverina ainakin pari kertaa, ja nyt valkoinen tempranillo oli mitä parhain. Paco Garcia el Yergo Tempranillo  Lämmin suositus tälle.

Nyt on kahden hengen ruokaviikonloppu vietetty. Pyöräteillä ja puutarhassa kulutettu kaloreita ja aikaa. Kesän soisimme jatkuvan…  myös pohjoisessa, jonne jo mieli taas halajaa, viikon päästä sitten sinne. Toivottavasti.

Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Ruokaviikonlopulla ….

Juhlaviikonloppu. Juhlaa on ollut sää, liikkuminen ja ruoka.

Meidän heinäkuu on ollut aika ”vähäeleinen”, ei juurikaan ole ollut menoja, ei tapaamisia, ei tapahtumia, ei juhlia. On ollut kotipuuhia, pieniä projekteja, vain vähän huolta, paljon liikkumista, – ja minulle niin mieluisaa auringonpaistetta. Lämmintä ja leppoisaa melkein koko kuukausi.

Näin ollen: varasimme eiliselle illalle pöydän Uleåborgiin. Kahdelle. Väistämättä, ilolla: oli aika ikkunapesuillalliselle. Helteinen perjantai, jolloin Oulussa on Qstock, ja keskusta täynnä festarikansaa, aurinkoa, musiikkia, iloa ja eloa, oli oikein hyvä lähteä koti-piazzalta ja pyöräteiden kiehtovasta maailmasta 🙂 nauttimaan hyvästä ruoasta ja palvelusta.

Kannatti. Melkein kuin ystävien luo oltaisiin menty. Ja helteisenä iltana, aittaravintolan liki familiäärissa tunnelmassa naapuripöydässä ”nuoripari” (yli nelikymppisiä kuitenkin) oli hyvin samanhenkinen. Olihan meillä mukava satunnaisesti illan mittaan vaihtaa jokunen sana, tunto ja kokemus.

Eivätkä ravintoloitsijat jättäneet meitä huomiotta. 🙂 Tuttuja jo ovat. Palvelu ehkä vielä aina vain piirun verran parempaa… Any way. Viihdyimme taas kerran. Ja ruoka!!

Kaikki maistui. Yllättäen huomasin taas kerran olevanikin kasvisruokaan kallistuva: eikä se nykyisin, kuten vielä 80-lvulla lyhyen vegetaristikauteni aikana tarkoita hemapa (herne-maissi-paprika)-täytettyjä juustokuorrutettuja paprikoita, vaan ”currylla maustetut peruna-purjosipulikroketit, valkosipulivoissa muhennettua pinaattia ja pinjansiemeniä, kookoskermalla pehmennettyä kasviskastiketta”. Ja minähän tykkäsin. Paljon.

Alkuruokakin (Kirjolohta ”poke style”, soija-yuzukastiketta ja retikkasalaattia) oli hyvin suunmyötäistä, mutta jälkkäri (ruusunmarjasorbettia, pehmeää marenkia ja mantelifinancier).

Ehkä ei ole sanoja! Sehän se oli täyteläinen, monia tekstuureja, mehukkuutta, sopivaa makeutta, rapeutta, pehmeyttä, raikkautta. Ja kaiken lisäksi erinomaisen kaunis asettelu, pleittaus.  (Ja kännykuvahan ei todellakaan tee oikeutta!!)

Hyvillä mielin lähdimme iltakahdeksan jälkeen kohti kotia. Ihan myöhään siis. 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja juhlatunnelma jatkui tänään jo aamusta. Oli ”pakko” mennä Festan puolelle ja pihalle nauttimaan kahvi. Ja croissant: Oulussa on nyt toinen ranskalaisen avaama ”pastisserie”. Mon Chou on se eka,) ja tämä toinen Chez Flo on Limingantullissa Alasintiellä. Se on avoinna perjantaisin ja lauantaisin: kaikkea hyvää tiedossa.

Pienen brunssin jälkeen lähdin katsomaan, joko vihdoinkin auringonkukka aukeaisi.  Ja juuri tänäänhän oli auringonkukan kukkimisen aika.

Ja voi kun tietäisitte, missä aamun jälkeen pyöräilimme ja mitä meillä oli iltapäivällä pihapöydässä. Huomenna kerron…  reseptejä tiedossa. 🙂